Pitäisikö kuitenkin

Nämä on niin vaikeita juttuja, varsinkin kun ei ole kyse kolmannesta osapuolesta.
Mutta jotenkin sitä alkanut ajatella, että ihmiselämä kuitenkin niin lyhyt että kannattaako sitä kuluttaa suhteessa joka on kuin kämppäkaverit ?
Voihan olla, ettei löydä ketään uutta ihmistä elämäänsä koskaan enää, mutta loppujen lopuksi onko yksin eläminen niin kamalaa kuitenkaan ?
Ja jos taloudellisesti yksin eläminen vaikeampaa, voihan sitä ajatella että pitää vain tottua elämään vähemmällä.

Kuulostaa tutulta ajatukselta. Ei haluaisk toista loukata ja satuttaa erolla. Mutta näivetyn suhteeseen, en jaksa uskoa, että saan itseäni tuntemaan eroottisia tunteita puolisoa kohtaan ja fiilikset olleet jo monta vuotta vaan kaverilliset sillä erolla, että muiden ystävien kamssa tulee puhuttua enempi. Puoliso taasen kovin rakastaa minua ja on ehkä jopa vähän riippuvainenkin minusta.

Itsekin tässä totutellut ajatukseen, että muutamien kuukausien päästä olen eronnut nainen melkein 30-vuotisen parisuhteen jälkeen.Kaikki uusi toisaalta pelottaa, mutta toisaalta odotan innolla.
Meillä myöskin suhde muuttui vuosien varrella kämppäkaveruudeksi ja monesti tuntui, että jotain puuttuu, mutta ei saanut lähdettyä.Nyt kun se päätös tuli toiselta osapuolelta, alkushokin jälkeen tulikin huojennus.
Kumpikin sitä mieltä, että vain yksi elämä elettävänä...

Olette siis vähintään 5-kymmppisiä, ehkä jopa kuusikymppisiä.

Ei muuta kuin kaikki uusiksi ja kohti uusia seikkailuja , etenkin jos tuntuu, että nykyelämä on kärsimystä.

Sanoisin, että varaudu henkisesti, että joudut elämään loppuelämäsi itseksesi. Jos vanhuus yksin ei ole ongelma, niin eropaperit vetämään.

Voit myös löytää sielunkumppanin jonka kanssa loppuelämä on pelkkää onnea.

Jos löydät jonkun (jos edes haluat löytää), niin kannattaa varautua siihen, että aluksi erotessa on helvetin pahaolo sitten saatat olla onnesi kukkuloilla kuukausia tai jopa jonkun vuoden ja sitten alkaa arki vaikeuksineen ja hyvine hetkineen.

Mqhtuu useita naisia kun tilaa on
Kaikille palvelut ylläpito.

Saa tulla ja mennä kuin kotonaan autoja on.

Toi olikin hyvä, että koskaanhan ei tiedä, jos toinen painii saman ajatuksen, muttei saa sanotuksi mitään. Se olisi tietysti helpotus pitkän suhteen jälkeen. Pelkona kuitenkin on, että toinen ei ole edes ajatellut niin radikaalia ratkaisua kuin ero. Pitäisi aina myös antaa mahdollisuus vielä,mutta tunnistan, eträ oöen itse aika väsynyt jo. Eroottisten tunteiden katomainen toista kohtaan on aika vahvaa enkä oikein pysty kuvitella, mikä sen muuttaisi. Lisäksi on ristiriitoja lasten kasvatukseen liittyen. En kuitenkaan tiedä, onko vielä pahempaa, että lapset joutuisivat olemaan vain isänsä kanssa esim. joka toinen vk. Nyt sentäs minä olen aina läsnä jos ja kun haastavia tilanteita tulee. En luota, että mieheni osaisi selviytyä niistä oikein yksin.
Huomaan kuitenkin sen, että nautin yksinolosta ja oikeastaan haluaisinkin elää yksin ja lasten kanssa. Se on oikeastaan unelmani. En kaipaa ketään miestä vierelleni. En haaveile toisenlaisista suhteista. Enkä pelkää erossa yksinoloa, mutta pelkään sitä, että mieheni suuttuu ja tekee kaiken hankalaksi. Sen hän kyllä osaisi ja luulen, että asennoituisi juuri niin. Se tulee varmaan olemaan sietämätöntä paskaa, mutta toisaalta, siinähän sitten viimeistään paljastaa todellisen luonteensa.

Ongelmana minulla ettei meillä ole riitoja, elämä vain soljuu päivästä toiseen samanlaisena.
Siksi niin helkutin vaikeeta sanoa sanaa ero…