Olen seurustellut lähes vuoden 30v miehen kanssa, joka potee masennusta. Välillä menee hyvin ja meillä on hauskaa yhdessä. Sitten välillä häntä ahdistaa niin paljon että pistää suhteen poikki.
"Kyllä minä sinua rakastan, mutten pysty olemaan kanssasi" hän sanoo.
Kaksi kuukautta sitten hän sai ensimmäistä kertaa lääkitystä, ja aluksi meni ihan mahtavasti.
Mutta nyt tuli taas ihan pieni, niin, ei sitä voi edes riidaksi luonnehtia, sanoisinko sanaharkka.
Olimme molemmat väsyneitä ja ärtyneitä.
Sen jälkeen häntä alkoi taas ahdistaa niin paljon että ei voi olla kanssani. Nyt en ihan tiedä seurustelemmeko vaiko emme.
Tietenkään en jää pitkäksi aikaa tällaista katselemaan.
Sääli kuitenkin, kun muuten meillä on hyvin samanlainen elämänfilosofia, pidämme samoista asioista, viihdymme samoissa paikoissa ja minusta meillä on ihan hiton hauskaa!
Kysyisinpä vain, onko muilla samanlaisia kokemuksia, ja paraneeko tilanne ikinä?
"Kyllä minä sinua rakastan, mutten pysty olemaan kanssasi" hän sanoo.
Kaksi kuukautta sitten hän sai ensimmäistä kertaa lääkitystä, ja aluksi meni ihan mahtavasti.
Mutta nyt tuli taas ihan pieni, niin, ei sitä voi edes riidaksi luonnehtia, sanoisinko sanaharkka.
Olimme molemmat väsyneitä ja ärtyneitä.
Sen jälkeen häntä alkoi taas ahdistaa niin paljon että ei voi olla kanssani. Nyt en ihan tiedä seurustelemmeko vaiko emme.
Tietenkään en jää pitkäksi aikaa tällaista katselemaan.
Sääli kuitenkin, kun muuten meillä on hyvin samanlainen elämänfilosofia, pidämme samoista asioista, viihdymme samoissa paikoissa ja minusta meillä on ihan hiton hauskaa!
Kysyisinpä vain, onko muilla samanlaisia kokemuksia, ja paraneeko tilanne ikinä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tunnen pariskunnan, jossa toinen osapuoli sairastaa vaikeaa masennusta. Liitto pysyy pystyssä luonnollisestikin terveen osapuolen sinnikkyyden ansiosta. Toinenhan on sairas ja hänen mielialansa heittelevät, lääkityksestäkin huolimatta.
Välillä heillä menee todella hyvin, välillä on vaikeita jaksoja, jolloin sairas osapuoli on toivoton ja pessimistinen. Silloin puoliso on tukena ja turvana eikä jätä yksin, hoitaa talouden sun muuta. Yhdessä ovat olleet jo vuosikymmenen ja ovat sairaudestakin huolimatta niin onnellisia kuin vain voivat olla.
jos sulla on pitkä pinna niin miks ei.mä en enään jaksanut =(( olin 1,5v ja koskaan en tiennyt seurustelenko vai en.puhumattomuus oli hänellä ja vetäytyminen.kyllä meillä oli loistavia aikoja todella.hän sanoi että minun kanssa on hyvä olla,mutta taas hävisi jonnekkin.kaverit on hänelle tärkeempiä kuin minä olin.ehkä näin liian läheltä mitä tapahtuu...mut kaikkea hyvää sinulle =)) koita jaksaa vaikka raskasta on.Minä yritän hänet unohtaa vaikka vaikeeta on.Haluan elää normaalia elämää...=))
Ainakin suhde on siinä mielessä vakaammalla pohjalla kuin omani oli joskus masennuspotilaan kanssa. Hän vatvoi pitäisikö hänen olla minun vai naispuolisen ystävättärensä kanssa? Välillä oltiin ja ei oltu, kävipä hän petitouhuissa ystävättärensäkin kanssa. Jutusta oltiin kuitenkin avoimia.
Uskollisia ihmisiä on harvassa, minä ottaisin masennuspotilaan omakseni, jos vaan sellaisen ja uskollisen löytäisin. Voisi omalla tavallaan olla helmikin?
jos jaksat olla masentuneen tukena silloin kun se sitä tarvitsee, niin kyllä tilanne voi parantua. ja jos hän ahdistuneena sanoo, että ei voi seurustella, niin sitä ei kannata ihan niin kirjaimellisesti ottaa. luulen, että jos kysyisit, että haluaako hän jättää sinut, niin eipä haluaisi. masentunut ihminen saattaa yrittää ajaa kaikki ihmiset ympäriltään ja jäädä yksin, vaikka toisaalta haluaisi jonkun lähelleen.
onhan se välillä rankkaa, mutta kannattaa kyllä. :)
Ihan itku meinasi tulla noita lukiessa...kokemusta on masentuneen kanssa seurustelusta.päivääkään en vaihtaisi vaikka välillä raskasta onkin.