~40 vuotiaat naiset jaksaa rutista

Keskustelua oli mielestäni tuo minunkin viesti, vaikka myönnän toki että liian kärkevästi kirjoitettu, se on minulla pahatapa, anteeksi.

Mutta minusta kannattaisi suhtautua maailmaan positiivisemmin, eikä aina kaivella niitä negatiivisimpia asioita. No tiedän toki ettei täällä palstalla kirjoittavat edusta koko nelikymppisten naisten joukkoa, mutta tämä edustajisto on antanut aika negatiivisen kuvan ko. ikäryhmästä. (juu tiedetään, en ole kovin hyvää kuvaa antanut itsestäni minäkään :) )

Edelle kopsattu teksti ei todellakaan paljon mieltä ylennä. Vaikka vielä voisi uskotella itselleen,ettei tuollaisia asenteita ole kaikilla, niin tietää kuitenkin,että harmittavan monella. Vaikka tietää senkin,että kyseessä on noin ajattelevan miehen omasta henkisestä kypsymättömyydestä johtuva kyvyttömyys rakentaa normaaleja suhteita omanikäisten kanssa, ei sekään hirmuisesti lohduta, koska noita kyvyttömiä on 1960-luvulla syntyneissä miehissä käsittämättömän paljon. Jostain syystä osa /-40vuotiaista miehistä on niin pahoin rikkoutunut henkisesti, ettei heistä ole keski-ikäistyvän naisen kumppaniksi, vaan heidän avunsa riittävät parikymppisten neitokaisten seuralaisiksi.

Jostain syystä miehillä on kasvu jäänyt parran ja hiustenkasvun tasolle, muu kehittyminen kuitataan termein "ikuinen poika" ja "ei koskaan aikuinen". Kyllä valitettavasti ja toisaalta myös onneksi ihmisen pitää kasvaa aikuiseksi, kypsyä kantamaan ja jakamaan vastuuta,jota on kuitenkin ollut tekemässä. Tarkoitan lähinnä jälkipolvea, jota kuitenkin on ollut kyky siittää, muttei huolehtia, kasvattaa.
Sanotaan että keski-ikäistyvä nainen rutisee. Niinpä. Kuka osaa sanoa,mikä on seuraava aste,jos ei rutise ? Minäpä sanon: seuraavaksi nainen pistää suunsa kiinni, on hiljaa, vittuuntuu ja toisaalta masentuu elämässään nin paljon,ettei enää viitsi eikä jaksa. Niitten ketkä on saaneet lapsensa nuorena on helpompi näin tehdä, selvitä eteenpäin elämässään kenties ryypäten ja alasvajoten, mutta ne ketkä vielä myöhemmälläkin iällään, siinä kolmekymppisinä ovat sattuneista syistä uskoneet mieheen, ja saaneet vielä yhden satsin lapsia, ei auta edes masentua:pitää vain jaksaa kantaa yksin vastuu siitä mihin mieskin kuuluisi, mutta kun henkisten ominaisuuksiensa vuoksi ei kykene kuin liitämään eteenpäin, elää "ikuista "nuoruutta jonkun teinin kanssa, niin hengissä selviämisen yhtenä keinona on rutista ja ilmaista vitutuksensaa edes sanallisesti, vaikka edes verkossa.

Käytännössähän monellakaan keski-ikäisellä yksinhuoltajalla ei ole muita kanavia purkaa tuntojaan kuin äristä ja narista edes täällä.

rutiina kirjoitti:

Edelle kopsattu teksti ei todellakaan paljon mieltä ylennä. Vaikka vielä voisi uskotella itselleen,ettei tuollaisia asenteita ole kaikilla, niin tietää kuitenkin,että harmittavan monella. Vaikka tietää senkin,että kyseessä on noin ajattelevan miehen omasta henkisestä kypsymättömyydestä johtuva kyvyttömyys rakentaa normaaleja suhteita omanikäisten kanssa, ei sekään hirmuisesti lohduta, koska noita kyvyttömiä on 1960-luvulla syntyneissä miehissä käsittämättömän paljon. Jostain syystä osa /-40vuotiaista miehistä on niin pahoin rikkoutunut henkisesti, ettei heistä ole keski-ikäistyvän naisen kumppaniksi, vaan heidän avunsa riittävät parikymppisten neitokaisten seuralaisiksi.

Jostain syystä miehillä on kasvu jäänyt parran ja hiustenkasvun tasolle, muu kehittyminen kuitataan termein "ikuinen poika" ja "ei koskaan aikuinen". Kyllä valitettavasti ja toisaalta myös onneksi ihmisen pitää kasvaa aikuiseksi, kypsyä kantamaan ja jakamaan vastuuta,jota on kuitenkin ollut tekemässä. Tarkoitan lähinnä jälkipolvea, jota kuitenkin on ollut kyky siittää, muttei huolehtia, kasvattaa.
Sanotaan että keski-ikäistyvä nainen rutisee. Niinpä. Kuka osaa sanoa,mikä on seuraava aste,jos ei rutise ? Minäpä sanon: seuraavaksi nainen pistää suunsa kiinni, on hiljaa, vittuuntuu ja toisaalta masentuu elämässään nin paljon,ettei enää viitsi eikä jaksa. Niitten ketkä on saaneet lapsensa nuorena on helpompi näin tehdä, selvitä eteenpäin elämässään kenties ryypäten ja alasvajoten, mutta ne ketkä vielä myöhemmälläkin iällään, siinä kolmekymppisinä ovat sattuneista syistä uskoneet mieheen, ja saaneet vielä yhden satsin lapsia, ei auta edes masentua:pitää vain jaksaa kantaa yksin vastuu siitä mihin mieskin kuuluisi, mutta kun henkisten ominaisuuksiensa vuoksi ei kykene kuin liitämään eteenpäin, elää "ikuista "nuoruutta jonkun teinin kanssa, niin hengissä selviämisen yhtenä keinona on rutista ja ilmaista vitutuksensaa edes sanallisesti, vaikka edes verkossa.

Käytännössähän monellakaan keski-ikäisellä yksinhuoltajalla ei ole muita kanavia purkaa tuntojaan kuin äristä ja narista edes täällä.

Laitat asiaa ja olen kanssasi monessa seikassa yhtä mieltä, mutta lantilla on myös kääntöpuolensa: MIHIN KATOSI POSITIIVISUUS?

Olen sitä mieltä, että vikaa on turhaa etsiä VAIN sysistä tai sepistä - näen, että 60-luvulla syntyneillä sekä miehillä että naisilla on yhteinen ongelma: arvomaailman murros, jossa pallo katosi ja sitä ympyriäistä etsitään vieläkin. Turhaan, mikäli asenneilmapiirissä ei tapahdu ratkaisevaa muutosta!

On syytä ottaa peili nöyrästi käteen ja tarkastella omakuvaa ystävällisen kriittisesti ja tylyn asiallisesti. Mitä näkyy?

Väitän, että usean miehen peilissä näkyy työnarkomaniaa, vastuuttomuutta perhettään kohtaan sekä henkisen kehityksen vajavaisuutta.
Väitän, että usean naisen peilissä näkyy kumppanin laiminlyöntiä, ryppyotsaisuutta ja henkisen kehityksen vajavaisuutta.

Mitä tälle voi tehdä?
Rutina on ensiapu pahaan oloon, mutta se ei rakenna mitään. Jospa koettaisimme kukin tahollamme vähentää rutinaa ja lisätä ITSETUNTEMUSTA. Turha pulina ei ole keino etsiä sitä, mitä minä olen tai mitä minä haluan. Miten voi edes etsiä rakkautta ja sopivaa kumppania, jos ei tiedä, kuka ITSE on?

Olen sitä mieltä, että molemminpuolinen ARVOSTUS ja KUNNIOITUS on löydettävä, jotta pääsemme eteenpäin. On PAKKO oppia hyväksymään, että naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Uranaiset ja pehmoisät ovat mielestäni vitsi, joka ei naurata lainkaan. Jos joku nyt keksii leimata minut, se hänelle suotakoon; ihminen on vapaa ajattelemaan, mitä haluaa:)

Minä jos kuka olen väärä ihminen kelleen mitään neuvoja antamaan, mutta laitan jokusen "tipsin" mietittäväksi:

- Annatko itsestäsi rakastavan ja rakastettavan vaikutelman?
- Oletko avoin oppimaan uutta?
- Osaatko oikeasti arvostaa toista sellaisena kuin hän on?
- Pystytkö sitoutumaan takertumatta tai elämättä "tois(t)en kautta"?
- Oletko luotettava?
- Teetkö elämälläsi sitä, mitä todella haluat ja tiedätkö edes, mitä haluat?
- Kestääkö arvomaailmasi kriittisen tarkastelun ja entäs sitten, jos jotain meneekin "pieleen"?

"rutiina" - kokemuksesta tiedän, että mies etsii seurakseen valoisaa ja elinvoimaista seuraa. Ei ennen aikojaan vanhentunutta valittajaa. Seurustelen itseäni muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa ja hänet löysin juuri näiltä palstoilta...

En voi vastustaa kiusausta suositella hyvää lukemista Sinulle ja VARSINKIN niille monille, jotka ovat ajatelleet elämää paljon Sinua vähemmän:
Elisabeth Haich: Vihkimys.

mies 40 ja risat kirjoitti:

Laitat asiaa ja olen kanssasi monessa seikassa yhtä mieltä, mutta lantilla on myös kääntöpuolensa: MIHIN KATOSI POSITIIVISUUS?

Olen sitä mieltä, että vikaa on turhaa etsiä VAIN sysistä tai sepistä - näen, että 60-luvulla syntyneillä sekä miehillä että naisilla on yhteinen ongelma: arvomaailman murros, jossa pallo katosi ja sitä ympyriäistä etsitään vieläkin. Turhaan, mikäli asenneilmapiirissä ei tapahdu ratkaisevaa muutosta!

On syytä ottaa peili nöyrästi käteen ja tarkastella omakuvaa ystävällisen kriittisesti ja tylyn asiallisesti. Mitä näkyy?

Väitän, että usean miehen peilissä näkyy työnarkomaniaa, vastuuttomuutta perhettään kohtaan sekä henkisen kehityksen vajavaisuutta.
Väitän, että usean naisen peilissä näkyy kumppanin laiminlyöntiä, ryppyotsaisuutta ja henkisen kehityksen vajavaisuutta.

Mitä tälle voi tehdä?
Rutina on ensiapu pahaan oloon, mutta se ei rakenna mitään. Jospa koettaisimme kukin tahollamme vähentää rutinaa ja lisätä ITSETUNTEMUSTA. Turha pulina ei ole keino etsiä sitä, mitä minä olen tai mitä minä haluan. Miten voi edes etsiä rakkautta ja sopivaa kumppania, jos ei tiedä, kuka ITSE on?

Olen sitä mieltä, että molemminpuolinen ARVOSTUS ja KUNNIOITUS on löydettävä, jotta pääsemme eteenpäin. On PAKKO oppia hyväksymään, että naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Uranaiset ja pehmoisät ovat mielestäni vitsi, joka ei naurata lainkaan. Jos joku nyt keksii leimata minut, se hänelle suotakoon; ihminen on vapaa ajattelemaan, mitä haluaa:)

Minä jos kuka olen väärä ihminen kelleen mitään neuvoja antamaan, mutta laitan jokusen "tipsin" mietittäväksi:

- Annatko itsestäsi rakastavan ja rakastettavan vaikutelman?
- Oletko avoin oppimaan uutta?
- Osaatko oikeasti arvostaa toista sellaisena kuin hän on?
- Pystytkö sitoutumaan takertumatta tai elämättä "tois(t)en kautta"?
- Oletko luotettava?
- Teetkö elämälläsi sitä, mitä todella haluat ja tiedätkö edes, mitä haluat?
- Kestääkö arvomaailmasi kriittisen tarkastelun ja entäs sitten, jos jotain meneekin "pieleen"?

"rutiina" - kokemuksesta tiedän, että mies etsii seurakseen valoisaa ja elinvoimaista seuraa. Ei ennen aikojaan vanhentunutta valittajaa. Seurustelen itseäni muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa ja hänet löysin juuri näiltä palstoilta...

En voi vastustaa kiusausta suositella hyvää lukemista Sinulle ja VARSINKIN niille monille, jotka ovat ajatelleet elämää paljon Sinua vähemmän:
Elisabeth Haich: Vihkimys.

Tietysti lantilla on kaksi puolta, minä katselin vain sitä toista, koska kyse oli siitä miksi keski-ikäistyvä nainen rutisee. Et maininnut sitä, enkä minäkään, että on myös erilaisia lantteja, ts. asetelmia joissa ollaan parisuhteessa, ja silti naristaan.Itseasiassa sellaista kolikkoa en tunnistakaan, en ainakaan osaa kokemuksellisesti siitä tilanteesta paljon sanoa. Mutta. Tulin vastaamaan kysymyksiisi,jättäen vastauksen postiivisuuteen viimeiseksi.

Väitän antavani siinä piirissä jossa elän, rakastavan ja ehkä rakastettavankin vaikutelman, vaikkakaan minusta ei hengi aina auvoinen ja lempeä ihmisyys, vaan toisinaan paitsi väsymys niin myös tinkimättömyys ja ehdottomuus, tilanteen mukaan.Tosin minun rakkauteni on ehkä jotain muuta mitä ensiajattelemalla voi pitää rakastettavana.En ole mikään kaikkia koiria silittävä enkä kaikille vauvoille lepertelevä täti,en hymyile imelästi naapurille, enkä heittäydy heidän kanssaan yhtään pidempiin keskusteluihin mitä tarpeen.Tervehdin, ja olen kohtelias, mutta rajansa kaikella.
Lapsilleni olen napakka mutta rakastava. Aina se ei tarkoita sitä,että menemme sovussa hymyillen, vaan joskus olen todella tiukkana ja määrätietoisena,tenavat oppositiossa.Jos pitäisi vastata tähän kyllä tai ei, vastaus kallistuisi rehellisyyden nimissä ein puolelle. En ole kaikkia kohtaan rakastava eikä minusta huo'u yleismaailmallinen rakkaus. Kenestä huokuu ? Onko hän henkisesti terve ?
Kyllä, olen avoin oppimaan uutta. Olen vaihtamassa mm. ammattia, koska siinä ammatissa,johon olen kouluttautunut en pysty toteuttamaan enkä kunnioittamaan sitä etiikkaa johon olen sitoutunut vaan joutuisin tekemään liian suuria myönnytyksiä sille mitä en tunne oikeaksi.
Olen terveellä tavalla utelias,olen kiinnostunut ihmisistä, elämästä yleensäkin, mutta en halua puuttua suoranaisesti siihen millaisia ratkaisuja he tekevät.
Osaanko oikeasti arvostaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Tiedät varmaan tällaisen kysymyksen esittäessäsi miten vaikea ja yleismaailmallinen tämäkin asia on vastattavaksi kyllä tai ei. Käsittääkseni tämä tarkoittaa sitä, annanko toisen olla sellainen kuin tämä on. Hyvin pitkälle kyllä, mutta joissain tapauksissa en.Riippuu ihmisestä, tapauksesta, ja todella paljon siitä, miten lähellä omaa elämääni kyseinen ihminen on, ja miten se/hän siihen vaikuttaa. Olen sanonut lähimmäiselleni että pesee hampaansa,mutta on niitä joitten likaiset hampaat olen vain pannut merkille. Tai jos joku tulee tarjoamaan seuraansa, ja hän on muutaman päivän ryypännyt ja elänyt sen mukaisesti, en todellakaan hyväksy tarjousta, enkä siis ihmistäkään, jne.Eli vastaukseni on, etten hyväksy aina ihmistä sellaisena kuin hän on.

Pystyn sitoutumaan takertumatta, mutta toivon ettei minuunkaan takerruta. Henkisesti tämä vaatii hyvin paljon, hyvin kypsät ihmiset. Yleensä takertumattomuus tulkitaan välinpitämättömyydeksi eikä vapaaehtoisuudeksi, tilanantamiseksi.

Olen luotettava. Eräs kultaisin sääntö,jota noudatan on se, etten lupaa mitään mitä en pysty pitämään.Tosin, luotettavuudessakin on aspektinsa, eikä välttämättä ole kyse vain siitä, tulenko ajoissa sovittuihin tapaamisiin, teenkö sen mitä olen luvannut.

Teenkö elämälläni mitä haluan.. Hmm. Minä elän elämääni. Olen halunnut lapseni, jokaisen heistä, elän saadakseni heidät siivilleen, hieman onnellisemmaksi ihmiseksi mitä kenties itse olen. Tosin haluaisin elää elämääni jonkun täysipäisen miehen kanssa, sitä en tee, mutta muuten osaan suhteuttaa sen mitä haluan ja mitä saan. Osaan selittää itselleni hyvin vakuuttavasti miksi en jotain haluamaani saa, ja punnita halujani kriittisesti. En osaa sanoa tällähetkellä mitä haluaisin epätoivoisesti, kaikki elämäni puutteet suhteutan käsittääkseni melko realistisesti.

En tiedä missä mittakaavassa arvomaailmani pitäisi kestää kriittistä tarkastelua. Olen siitä saanut palautetta, ja monen mielestä minun pitäisi elää toisin. En esimerkiksi juo, käytä irtosuhteita halujeni tyydyttämiseen, en juurikaan käy kapakoissa. Minulle toisen parisuhde on ehdoton turnout, en halua sotkea enkä sotkeentua kenenkään aiemmin tehtyihin sopimuksiin.
En keräile tavaraa, en arvioi ihmisiä sen mukaan mitä he omistavat,miten korkeassa tai matalassa asemassa ovat.
Ja entäs sitten kun jotain menee pieleen..? Ainahan jotain menee pieleen. On epäonnistumisia, jotka eivät muuksi muutu, vaikka upottaisi elämänsä niitten vatkomiseen. Yritän ottaa opikseni sen mikä on opiksi otettavissa, ja heittää muut samaan mustaan aukkoon minne katoaa tukkalenkit, sukat ja sormukset. Jos pyöritän jotain mynkään mennyttä asiaa yöllä enkä saa nukuttua, mietin, voinko miettimällä ja suremalla tapahtuneet muuksi muuttaa. Jos voin,murehdin asian kuntoon, muuten päätän siirtää asian vatkomisen ainakin aamuun.
Jos taas mokaan jotain, minulla on kanttia myöntää se. Tosin vaatii muutaman hetken nieleksiä ja sulattaa tapahtuma, mutta yleensä palaan aiheeseen jahka ajatus on selkeytynyt.

Ja sokerina pohjalla: positiivisuus. Omassa ympyrässäni suhtaudun positiivisesti elämään, joka ei aina vie helpolta rastilta seuraavalle, vaan joskus ryöpyttää luvattoman kovalla kädellä. Senkin pystyn selittämään itselleni melko luotettavasti, toisinaan jopa tiedän tarvitsevani hieman kovempaa oppia. Esimerkiksi tämän,että elän nyt ilman miestä mietin siten,että maksan velkaa jonka tein nuorena, jolloin minulla omasta mielestäni oli varaa heittää hyvinkin mukavia ja asiallisia, ja ennenkaikkea minusta kiinnostuneita nuorukaisia "yli laidan " mitä kummallisemmista syistä. Ajattelen, että kenellekään ei tule loputtomasti mahdollisuuksia, vaan joskus tulee pää vetävän käteen. En ole vaipunut epätoivoon, enkä ole muuttanut luostariin, vaan otan käyttööni toisen, suuremman lupauksen,jota ei kenenkään ole pakko uskoa, enkä kellekään pakolla syötä, mutta johon omalla kohdalla uskon hiljaa ja järkkymättä: Jeesus Kristus on kuollut minun syntieni takia, hän maksoi kuolemallaan minunkin tekemät velat. Elän armossa, eikä minun tarvitse kärsiä sillä mitalla joka tekojeni perusteella minulle kuuluisi mitata. Täysin kärsimyksettömään elämään en usko, mutta en uskalla ajatella sitäkään vaihtoehtoa, etten olisi tarttunut siihen lupaukseen, ettei yksikään joka häneen uskoo tarvitse kuolemalla kuolla, mikä tarkoittaa mielestäni sitä, ettei tarvitse loputtomasti ja pohjattomasti kitua ja kärsiä, vaan oikeastaan jokainen tuska ja murhe on jo kärsitty ja kannettu. Minun ei tarvitse nääntyä sen alle.

Ehkä tämä elämänfilosofiani ei kuulu tähän, mutta antanee kuitenkin vastaukset siihen mitä kysyit ja pyysit pohtimaan. Varmaan näistä pilkottaa myös se, etten minä käytä elämääni kovinkaan syvälliseen rutinaan ja kitinään. En ennätä, enkä näe sitä tarpeelliseksi. Ei se elämääni muuksi muuttanut, vaikka kokeilin, päinvastoin. Tämä suurempi muutos, hiljainen nöyrtyminen elämän edessä on muuttanut hyvin paljon. Nyt vielä se, kun pyydän isältäni, että antaa elämääni miehen, jonka hän tietää minulle hyväksi silloin kun hän näkee sen hyväksi. Jos joku ei natsaa, se ei sitten ollut jostain syystä minulle edes tarkoitettu, mutta luvattu on ja se lupa pitää:anokaa niin teille annetaan.

Ja ympyrä sulkeutuu: jos tämä malli ei toimi, menee toivo ja hermot ja järki, aina voi pyytää armoa ja uskoa että sen saa. Kuka osaa sanoa onko se mitä tapahtuu pahinta mahdollista, vai onko kenties saanut jo tietämättään lievennystä ?

Toivottavasti tavoitan jostain mainitsemasi kirjan.

mies 40 ja risat kirjoitti:

Laitat asiaa ja olen kanssasi monessa seikassa yhtä mieltä, mutta lantilla on myös kääntöpuolensa: MIHIN KATOSI POSITIIVISUUS?

Olen sitä mieltä, että vikaa on turhaa etsiä VAIN sysistä tai sepistä - näen, että 60-luvulla syntyneillä sekä miehillä että naisilla on yhteinen ongelma: arvomaailman murros, jossa pallo katosi ja sitä ympyriäistä etsitään vieläkin. Turhaan, mikäli asenneilmapiirissä ei tapahdu ratkaisevaa muutosta!

On syytä ottaa peili nöyrästi käteen ja tarkastella omakuvaa ystävällisen kriittisesti ja tylyn asiallisesti. Mitä näkyy?

Väitän, että usean miehen peilissä näkyy työnarkomaniaa, vastuuttomuutta perhettään kohtaan sekä henkisen kehityksen vajavaisuutta.
Väitän, että usean naisen peilissä näkyy kumppanin laiminlyöntiä, ryppyotsaisuutta ja henkisen kehityksen vajavaisuutta.

Mitä tälle voi tehdä?
Rutina on ensiapu pahaan oloon, mutta se ei rakenna mitään. Jospa koettaisimme kukin tahollamme vähentää rutinaa ja lisätä ITSETUNTEMUSTA. Turha pulina ei ole keino etsiä sitä, mitä minä olen tai mitä minä haluan. Miten voi edes etsiä rakkautta ja sopivaa kumppania, jos ei tiedä, kuka ITSE on?

Olen sitä mieltä, että molemminpuolinen ARVOSTUS ja KUNNIOITUS on löydettävä, jotta pääsemme eteenpäin. On PAKKO oppia hyväksymään, että naiset ovat naisia ja miehet miehiä. Uranaiset ja pehmoisät ovat mielestäni vitsi, joka ei naurata lainkaan. Jos joku nyt keksii leimata minut, se hänelle suotakoon; ihminen on vapaa ajattelemaan, mitä haluaa:)

Minä jos kuka olen väärä ihminen kelleen mitään neuvoja antamaan, mutta laitan jokusen "tipsin" mietittäväksi:

- Annatko itsestäsi rakastavan ja rakastettavan vaikutelman?
- Oletko avoin oppimaan uutta?
- Osaatko oikeasti arvostaa toista sellaisena kuin hän on?
- Pystytkö sitoutumaan takertumatta tai elämättä "tois(t)en kautta"?
- Oletko luotettava?
- Teetkö elämälläsi sitä, mitä todella haluat ja tiedätkö edes, mitä haluat?
- Kestääkö arvomaailmasi kriittisen tarkastelun ja entäs sitten, jos jotain meneekin "pieleen"?

"rutiina" - kokemuksesta tiedän, että mies etsii seurakseen valoisaa ja elinvoimaista seuraa. Ei ennen aikojaan vanhentunutta valittajaa. Seurustelen itseäni muutaman vuoden vanhemman naisen kanssa ja hänet löysin juuri näiltä palstoilta...

En voi vastustaa kiusausta suositella hyvää lukemista Sinulle ja VARSINKIN niille monille, jotka ovat ajatelleet elämää paljon Sinua vähemmän:
Elisabeth Haich: Vihkimys.

Allekirjoitan ajatuksesi. Harvinaisen kypsää tekstiä mieheltä.

rutiina kirjoitti:

Tietysti lantilla on kaksi puolta, minä katselin vain sitä toista, koska kyse oli siitä miksi keski-ikäistyvä nainen rutisee. Et maininnut sitä, enkä minäkään, että on myös erilaisia lantteja, ts. asetelmia joissa ollaan parisuhteessa, ja silti naristaan.Itseasiassa sellaista kolikkoa en tunnistakaan, en ainakaan osaa kokemuksellisesti siitä tilanteesta paljon sanoa. Mutta. Tulin vastaamaan kysymyksiisi,jättäen vastauksen postiivisuuteen viimeiseksi.

Väitän antavani siinä piirissä jossa elän, rakastavan ja ehkä rakastettavankin vaikutelman, vaikkakaan minusta ei hengi aina auvoinen ja lempeä ihmisyys, vaan toisinaan paitsi väsymys niin myös tinkimättömyys ja ehdottomuus, tilanteen mukaan.Tosin minun rakkauteni on ehkä jotain muuta mitä ensiajattelemalla voi pitää rakastettavana.En ole mikään kaikkia koiria silittävä enkä kaikille vauvoille lepertelevä täti,en hymyile imelästi naapurille, enkä heittäydy heidän kanssaan yhtään pidempiin keskusteluihin mitä tarpeen.Tervehdin, ja olen kohtelias, mutta rajansa kaikella.
Lapsilleni olen napakka mutta rakastava. Aina se ei tarkoita sitä,että menemme sovussa hymyillen, vaan joskus olen todella tiukkana ja määrätietoisena,tenavat oppositiossa.Jos pitäisi vastata tähän kyllä tai ei, vastaus kallistuisi rehellisyyden nimissä ein puolelle. En ole kaikkia kohtaan rakastava eikä minusta huo'u yleismaailmallinen rakkaus. Kenestä huokuu ? Onko hän henkisesti terve ?
Kyllä, olen avoin oppimaan uutta. Olen vaihtamassa mm. ammattia, koska siinä ammatissa,johon olen kouluttautunut en pysty toteuttamaan enkä kunnioittamaan sitä etiikkaa johon olen sitoutunut vaan joutuisin tekemään liian suuria myönnytyksiä sille mitä en tunne oikeaksi.
Olen terveellä tavalla utelias,olen kiinnostunut ihmisistä, elämästä yleensäkin, mutta en halua puuttua suoranaisesti siihen millaisia ratkaisuja he tekevät.
Osaanko oikeasti arvostaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Tiedät varmaan tällaisen kysymyksen esittäessäsi miten vaikea ja yleismaailmallinen tämäkin asia on vastattavaksi kyllä tai ei. Käsittääkseni tämä tarkoittaa sitä, annanko toisen olla sellainen kuin tämä on. Hyvin pitkälle kyllä, mutta joissain tapauksissa en.Riippuu ihmisestä, tapauksesta, ja todella paljon siitä, miten lähellä omaa elämääni kyseinen ihminen on, ja miten se/hän siihen vaikuttaa. Olen sanonut lähimmäiselleni että pesee hampaansa,mutta on niitä joitten likaiset hampaat olen vain pannut merkille. Tai jos joku tulee tarjoamaan seuraansa, ja hän on muutaman päivän ryypännyt ja elänyt sen mukaisesti, en todellakaan hyväksy tarjousta, enkä siis ihmistäkään, jne.Eli vastaukseni on, etten hyväksy aina ihmistä sellaisena kuin hän on.

Pystyn sitoutumaan takertumatta, mutta toivon ettei minuunkaan takerruta. Henkisesti tämä vaatii hyvin paljon, hyvin kypsät ihmiset. Yleensä takertumattomuus tulkitaan välinpitämättömyydeksi eikä vapaaehtoisuudeksi, tilanantamiseksi.

Olen luotettava. Eräs kultaisin sääntö,jota noudatan on se, etten lupaa mitään mitä en pysty pitämään.Tosin, luotettavuudessakin on aspektinsa, eikä välttämättä ole kyse vain siitä, tulenko ajoissa sovittuihin tapaamisiin, teenkö sen mitä olen luvannut.

Teenkö elämälläni mitä haluan.. Hmm. Minä elän elämääni. Olen halunnut lapseni, jokaisen heistä, elän saadakseni heidät siivilleen, hieman onnellisemmaksi ihmiseksi mitä kenties itse olen. Tosin haluaisin elää elämääni jonkun täysipäisen miehen kanssa, sitä en tee, mutta muuten osaan suhteuttaa sen mitä haluan ja mitä saan. Osaan selittää itselleni hyvin vakuuttavasti miksi en jotain haluamaani saa, ja punnita halujani kriittisesti. En osaa sanoa tällähetkellä mitä haluaisin epätoivoisesti, kaikki elämäni puutteet suhteutan käsittääkseni melko realistisesti.

En tiedä missä mittakaavassa arvomaailmani pitäisi kestää kriittistä tarkastelua. Olen siitä saanut palautetta, ja monen mielestä minun pitäisi elää toisin. En esimerkiksi juo, käytä irtosuhteita halujeni tyydyttämiseen, en juurikaan käy kapakoissa. Minulle toisen parisuhde on ehdoton turnout, en halua sotkea enkä sotkeentua kenenkään aiemmin tehtyihin sopimuksiin.
En keräile tavaraa, en arvioi ihmisiä sen mukaan mitä he omistavat,miten korkeassa tai matalassa asemassa ovat.
Ja entäs sitten kun jotain menee pieleen..? Ainahan jotain menee pieleen. On epäonnistumisia, jotka eivät muuksi muutu, vaikka upottaisi elämänsä niitten vatkomiseen. Yritän ottaa opikseni sen mikä on opiksi otettavissa, ja heittää muut samaan mustaan aukkoon minne katoaa tukkalenkit, sukat ja sormukset. Jos pyöritän jotain mynkään mennyttä asiaa yöllä enkä saa nukuttua, mietin, voinko miettimällä ja suremalla tapahtuneet muuksi muuttaa. Jos voin,murehdin asian kuntoon, muuten päätän siirtää asian vatkomisen ainakin aamuun.
Jos taas mokaan jotain, minulla on kanttia myöntää se. Tosin vaatii muutaman hetken nieleksiä ja sulattaa tapahtuma, mutta yleensä palaan aiheeseen jahka ajatus on selkeytynyt.

Ja sokerina pohjalla: positiivisuus. Omassa ympyrässäni suhtaudun positiivisesti elämään, joka ei aina vie helpolta rastilta seuraavalle, vaan joskus ryöpyttää luvattoman kovalla kädellä. Senkin pystyn selittämään itselleni melko luotettavasti, toisinaan jopa tiedän tarvitsevani hieman kovempaa oppia. Esimerkiksi tämän,että elän nyt ilman miestä mietin siten,että maksan velkaa jonka tein nuorena, jolloin minulla omasta mielestäni oli varaa heittää hyvinkin mukavia ja asiallisia, ja ennenkaikkea minusta kiinnostuneita nuorukaisia "yli laidan " mitä kummallisemmista syistä. Ajattelen, että kenellekään ei tule loputtomasti mahdollisuuksia, vaan joskus tulee pää vetävän käteen. En ole vaipunut epätoivoon, enkä ole muuttanut luostariin, vaan otan käyttööni toisen, suuremman lupauksen,jota ei kenenkään ole pakko uskoa, enkä kellekään pakolla syötä, mutta johon omalla kohdalla uskon hiljaa ja järkkymättä: Jeesus Kristus on kuollut minun syntieni takia, hän maksoi kuolemallaan minunkin tekemät velat. Elän armossa, eikä minun tarvitse kärsiä sillä mitalla joka tekojeni perusteella minulle kuuluisi mitata. Täysin kärsimyksettömään elämään en usko, mutta en uskalla ajatella sitäkään vaihtoehtoa, etten olisi tarttunut siihen lupaukseen, ettei yksikään joka häneen uskoo tarvitse kuolemalla kuolla, mikä tarkoittaa mielestäni sitä, ettei tarvitse loputtomasti ja pohjattomasti kitua ja kärsiä, vaan oikeastaan jokainen tuska ja murhe on jo kärsitty ja kannettu. Minun ei tarvitse nääntyä sen alle.

Ehkä tämä elämänfilosofiani ei kuulu tähän, mutta antanee kuitenkin vastaukset siihen mitä kysyit ja pyysit pohtimaan. Varmaan näistä pilkottaa myös se, etten minä käytä elämääni kovinkaan syvälliseen rutinaan ja kitinään. En ennätä, enkä näe sitä tarpeelliseksi. Ei se elämääni muuksi muuttanut, vaikka kokeilin, päinvastoin. Tämä suurempi muutos, hiljainen nöyrtyminen elämän edessä on muuttanut hyvin paljon. Nyt vielä se, kun pyydän isältäni, että antaa elämääni miehen, jonka hän tietää minulle hyväksi silloin kun hän näkee sen hyväksi. Jos joku ei natsaa, se ei sitten ollut jostain syystä minulle edes tarkoitettu, mutta luvattu on ja se lupa pitää:anokaa niin teille annetaan.

Ja ympyrä sulkeutuu: jos tämä malli ei toimi, menee toivo ja hermot ja järki, aina voi pyytää armoa ja uskoa että sen saa. Kuka osaa sanoa onko se mitä tapahtuu pahinta mahdollista, vai onko kenties saanut jo tietämättään lievennystä ?

Toivottavasti tavoitan jostain mainitsemasi kirjan.

Näyttää vallan mainiolta. Näyttää myös siltä, että sinulla ei ole ongelmaa - miehillä lähelläsi on.

Sehän ei ole sinun harmisi eikä minun. Jatka vaan samaan malliin, niin kyllä se sopiva sieltä jostain tulee vastaan. Vuosikaudet tässä täytyi minunkin katsella, ennenkuin löytyi ihminen, joka on kutakuinkin samalla aaltopituudella. Kärsivällisyyttä se vaatii, mutta maltti on valttia näissä asioissa as you know :)

Hyvää kesää ja onnea etsinnöille!

Nainen kirjoitti:

Allekirjoitan ajatuksesi. Harvinaisen kypsää tekstiä mieheltä.

Elämä nyt on pikkuisen tällaista ovelaa :)

Kysyntä ja tarjonta on meidän nelikymppisten ikäluokassa aika ristiriitainen juttu ja on siinä hakemisensa, että löytää kumppanin, joka on sopiva. Ei haluta toistaa menneisyyden mokauksia ja tyly ihmissuhdehistoria tekee "kriteerilistasta" kammottavan jatkokertomuksen. Sitten on vain otettava lusikka kauniiseen käteen ja mietittävä sitä, mikä OIKEASTI on tärkeää.

Nimimerkki "rutiina" lienee nyt niiden kysymysten edessä... Toivottavasti löytää oikeat vastaukset.

mies 40 ja risat kirjoitti:

Näyttää vallan mainiolta. Näyttää myös siltä, että sinulla ei ole ongelmaa - miehillä lähelläsi on.

Sehän ei ole sinun harmisi eikä minun. Jatka vaan samaan malliin, niin kyllä se sopiva sieltä jostain tulee vastaan. Vuosikaudet tässä täytyi minunkin katsella, ennenkuin löytyi ihminen, joka on kutakuinkin samalla aaltopituudella. Kärsivällisyyttä se vaatii, mutta maltti on valttia näissä asioissa as you know :)

Hyvää kesää ja onnea etsinnöille!

mitä ajattelet, mikä ongelma miehillä lähelläni on.. Jotain tällaista olen epäillytkin, mutta en ole koskaan keltään saanut vastausta. Ole ystävällinen ja jatka !!

rutiina kirjoitti:

mitä ajattelet, mikä ongelma miehillä lähelläni on.. Jotain tällaista olen epäillytkin, mutta en ole koskaan keltään saanut vastausta. Ole ystävällinen ja jatka !!

"Olen vaihtamassa mm. ammattia, koska siinä ammatissa,johon olen kouluttautunut en pysty toteuttamaan enkä kunnioittamaan sitä etiikkaa johon olen sitoutunut vaan joutuisin tekemään liian suuria myönnytyksiä sille mitä en tunne oikeaksi."

Miehen ongelma:
Sinulla on periaatteita ja toimit toteuttaaksesi elämässäsi niitä. Päämäärätön tai itse sisäisen syvyytensä löytämätön kokee sinut liian voimakkaana ja uhkaavana.

"Yleensä takertumattomuus tulkitaan välinpitämättömyydeksi eikä vapaaehtoisuudeksi, tilanantamiseksi."

Miehen ongelma:
Mies usein haluaa omistaa kumppaninsa ja sinä kun et suostu omistettavaksi, miehellä menee pasmat sekaisin - hän ei uskalla luottaa siihen, että olet suhteessa mukana täysillä.

"En keräile tavaraa, en arvioi ihmisiä sen mukaan mitä he omistavat,miten korkeassa tai matalassa asemassa ovat."

Miehen ongelma:
Tässä ajassa tyypillisesti juuri nuo asiat määrittelevät "ihmisarvon" ja mies ei saa otetta lokeroida sinua mihinkään, kun et tarjoa hänen ymmärtämiään ihmisyyden mittareita.

En tiedä, kuinka selkeästi uskosi heijastuu ulkopuolisten nähtäväksi, mutta sen tiedän, että melkoisen moni mies ottaa ripeästi askelia takavasempaan, kun kuulee sanan "Jeesus", "armo" tai "rukous".

Lomalla on aikaa lukea ja mikäpä sen mukavampaa kuin istahtaa aamutuimaan kaikessa rauhassa nojatuoliin ja upota hyvän kirjan syövereihin.

Tommy Hellsten: Elämän paradoksit