Minulla on ikää n. 40 vuotta ja olen sinkku heteromies. Naisista on kokemusta joku vuosikymmen sitten ja ne kokemukset eivät ole hyviä. Nyt pohdin että kannattaisiko pyrkiä seurustelemaan vai pitäisikö luovuttaa lopullisesti? Voin aivan hyvin viettää loppuelämäni yksin, vaikka minulla onkin etäisiä ystäviä ja sisaruksia. Olenhan pärjännyt tähänkin ikään asti yksikseni ja vuosien varrella olen huomannut että yksinäisyys ei enää paina niin paljoa. Itse asiassa se ei oikein tunnu missään, mutta kuten sanoin, en olekaan totaalisen eristäytynyt. Työtä pystyn jonkin verran tekemään ja voin upottaa aikani työhön ja harrastuksiin.
Mutta olisiko luovuttaminen sittenkään viisasta? Ehkäpä minua kaduttaisi vanhempana etten yrittänyt enemmän? Olen aikoinani yrittänyt paljonkin, kiertänyt kuppiloita, yökerhoja, osallistunut yhteisöihin ja harrastanut ja sitä kautta tavannut ja lähestynyt naisia. Minulle työ ja toimeentulon varmistaminen on paljon tärkeämpää kuin "perhe" eikä minulla ole mitään pakkoa tyytyä kehenkään naiseen. Puhutaan, että miehilläkin on biologinen kello, mutta minun kelloni ei ainakaan koskaan ole soinut. Mitä te palstan äijät ajattelette siitä, että viettäisitte loppuelämänne yksin? Vai täytyykö meidän niellä ylpeytemme ja tyytyä? Toivoisin kypsää pohdintaa aiheesta ja parhaassa tapauksessa kommenttia joltakin, joka on elänyt elämänsä yksin vanhuuteen asti. Harmittaako vai oliko se hyvä päätös?
Tiedän, että internetissä on paljon "periaatteen miehiä", jotka eivät miksikään aisankannattajaksi aio ryhtyä YH-äitejä elättämään, enkä sano, ettei tällaiset negatiiviset ja katkerat ajatukset olisi koskaan käynyt omassa mielessänikin. Ajattelen kuitenkin, että katkeruudessa vellominen on vain itsensä myrkyttämistä eikä auta mitään. Maailma menee menojaan. Parempi täyttää päivänsä työnteolla ja muutenkin elää päihteetöntä ja lainkuuliaista elämää. Se johtanee parempaan lopputulokseen. Niin ja voisi myös muistaa sen, että kuka lapsettomia yksinäisiä vanhuksia tulevaisuudessa elättää? Uskotteko, että sosiaaliturvajärjestelmä pysyy pystyssä vielä seuraavat 50 vuotta?
Toivottavasti tekstini herätti ajatuksia ja halua kommentoida. Yritän lukea kaikki kommentit, kuhan ne pysyvät jotenkuten asiallisena.
Mutta olisiko luovuttaminen sittenkään viisasta? Ehkäpä minua kaduttaisi vanhempana etten yrittänyt enemmän? Olen aikoinani yrittänyt paljonkin, kiertänyt kuppiloita, yökerhoja, osallistunut yhteisöihin ja harrastanut ja sitä kautta tavannut ja lähestynyt naisia. Minulle työ ja toimeentulon varmistaminen on paljon tärkeämpää kuin "perhe" eikä minulla ole mitään pakkoa tyytyä kehenkään naiseen. Puhutaan, että miehilläkin on biologinen kello, mutta minun kelloni ei ainakaan koskaan ole soinut. Mitä te palstan äijät ajattelette siitä, että viettäisitte loppuelämänne yksin? Vai täytyykö meidän niellä ylpeytemme ja tyytyä? Toivoisin kypsää pohdintaa aiheesta ja parhaassa tapauksessa kommenttia joltakin, joka on elänyt elämänsä yksin vanhuuteen asti. Harmittaako vai oliko se hyvä päätös?
Tiedän, että internetissä on paljon "periaatteen miehiä", jotka eivät miksikään aisankannattajaksi aio ryhtyä YH-äitejä elättämään, enkä sano, ettei tällaiset negatiiviset ja katkerat ajatukset olisi koskaan käynyt omassa mielessänikin. Ajattelen kuitenkin, että katkeruudessa vellominen on vain itsensä myrkyttämistä eikä auta mitään. Maailma menee menojaan. Parempi täyttää päivänsä työnteolla ja muutenkin elää päihteetöntä ja lainkuuliaista elämää. Se johtanee parempaan lopputulokseen. Niin ja voisi myös muistaa sen, että kuka lapsettomia yksinäisiä vanhuksia tulevaisuudessa elättää? Uskotteko, että sosiaaliturvajärjestelmä pysyy pystyssä vielä seuraavat 50 vuotta?
Toivottavasti tekstini herätti ajatuksia ja halua kommentoida. Yritän lukea kaikki kommentit, kuhan ne pysyvät jotenkuten asiallisena.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.