Jätin miesystäväni kaksi vuotta sitten, koska ihastuin toiseen eikä suhde ollut tasapainonen. Olen ikävöinyt häntä paljon mutta ollut kuitenkin järkevä enkä yrittänyt lämmitellä suhdetta. Tiedän että mies hajosi henkisesti tuhanneksi palaseksi eromme takia.
Nyt sain kuulla että hän on alkanut seurustella uudelleen: Itseasiassa hän asuu uuden naisystävänsä kanssa. Luulin ettei asia vaikuta mitenkään mutta kuinka ollakkaan, tajusin eromme lopullisuuden. Tajusin että tein suurimman virheen elämässäni kun jätin hänet enkä tule saamaan häntä ikinä takaisin.
Nyt haluasin apua teiltä samankaltaisessa tilanteessa olevat: Kuinka pääsen yli tästä? Kuinka saan itseni päästämään irti? Tiedän toimineeni kusipäisesti häntä kohtaan ja että hän olisi ottanut minut takaisin koska vain (ennen tätä uutta suhdetta) mutta vasta nyt minä havahduin tajuamaan että en ole päässyt yli en lähellekään.
Nyt sain kuulla että hän on alkanut seurustella uudelleen: Itseasiassa hän asuu uuden naisystävänsä kanssa. Luulin ettei asia vaikuta mitenkään mutta kuinka ollakkaan, tajusin eromme lopullisuuden. Tajusin että tein suurimman virheen elämässäni kun jätin hänet enkä tule saamaan häntä ikinä takaisin.
Nyt haluasin apua teiltä samankaltaisessa tilanteessa olevat: Kuinka pääsen yli tästä? Kuinka saan itseni päästämään irti? Tiedän toimineeni kusipäisesti häntä kohtaan ja että hän olisi ottanut minut takaisin koska vain (ennen tätä uutta suhdetta) mutta vasta nyt minä havahduin tajuamaan että en ole päässyt yli en lähellekään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Well, well.. sait mitä ansaitsit. Eipä kummempia.
Sinussa on rakkaus voittanut itserakkauden, jos kerta noin olet huomannut ja tehnyt joskus.
Virheistä oppii ja anna toisen olla onnelinen toisen kanssa jos sinä et onnea hänelle silloin voinut antaa. Elämä on oppimista ja tuo on kantapäänkautta oppista, mutta kyl saat ihan varmasti uuden mahdollisuuden toisen kanssa, kun tämä juna meni ohi jo...ikävä homma mutta tuli sinulta tehtyä.
...muistat lopun elämääsi tekemäsi virheen ja et tee sitä enää uudelleen, et varmasti, koska et ikinä tule löytämään sitä, minkä hukkasit.
Onnellista loppuelämää, sinähän vain kannat vastuuta omista valinnoistasi.
Ikävää, että kuulut siihen naisjoukkoon, jonka pitää oppia kaikki kantapään kautta, mutta omapahan on asiasi.
Ei saisi lyödä lyötyä, mutta en paljon osaa tuntea empatiaa siksi, koska olet tietoisesti tehnyt tämän valinnan ja oletettavasti aikuisena kävit myös silloin valintaa tehdessäsi läpi tiettyjä asioita, jotka tiesit kohtaavasi ennemmin tai myöhemmin.
kaikesta pääsee yli, vaikka välillä siltä tuntuu ettei. Varmasti sä nyt opit siitä että sun olis pitäny sillon ajatella mitä sä oikeesti haluat elämältäsi ja ketä sä oikeesti rakastat. Nyt sä olet jääny elämässäs ajattelemaan menneitä ja mä todella toivon että sä nyt ymmärrät että sä et voi enää elää sitä, sun pitää keskittyä nyt itteesi ja tähän hetkeen, ei siihen että sä teit virheen muutama vuosi sitten. ja ei varsinkaan ajatella sun entistä miestäs vaan ittees ja tulevaisuutta. virheistä oppii, niin se on.
Nyt takuulla Miesolento nauraa pukinpartaansa :) ja moni muukin, mutta tämä tyttöpä tunnustaa, että eräästä suhteestani on jo komeat 7 (kyllä, seitsemän!) vuotta, ja silti silloin tällöin kaivertaa ja tulee mieleen, että olisikohan pitänyt toimia toisin. Virheitä tulee tehtyä jokaisen, ja toisaalta on sellaisiakin tapahtumia, joista vasta myöhemmin huomaa, että olipa hyvä, että meni näin, vaikka silloin tuntuikin pahalta.
Olenkohan väärässä, jos sanon, että meille naisille lienee tyypillisempää vatvoa menneitä ja harmitella pitempään? Toivottavasti kukaan ei hyppää kattoon tästä ajatuksesta, en näet tarkoita, että kaikki naiset olisivat sellaisia tai ettei kukaan mies sellaista nähnytkään, kunhan vaan ystäväpiirissäni käytyjen keskustelujen perusteella heitän ilmaan tällaisen epävarman tuntuman.
Miesolentoa ja kumppaneita muistutan kattimaisen ystävällisesti :) siitä, että teillekin voi joskus käydä virhearvio, jos ei suhteissa niin aivan varmasti jossain muussa sitten. Täydellisiä ihmisiä ei olekaan, eikä siksi toisten virheitä ja valintoja kannata ihan hirveästi mollata. Jokaisella on omat rasitteensa, joiden keskeltä kaikenmoisia valintoja tulee eri aikoina tehtyä. Joskus paremmin, joskus huonommin.
Doris D., tällä minun exälläni on nykyisin kolme ihanaa lasta, ja toivon hänelle onnellista elämää kaikin puolin. Olen itsekin ollut toisessa suhteessa jo vuosia, ja tullut siihen tulokseen ajoittaisista ikävänpuuskistani huolimatta, että elämä menee juuri niin kuin sen on tarkoitus mennä. Vaikkei se aina sillä hetkellä, eikä edes välttämättä sen jälkeenkään, siltä tunnu. Tosiasia kuitenkin on, että elämää on pakko elää eteenpäin, ei hyödytä elää menneessä. Kuulostaa karulta ehkä, mutta teet itsellesi palveluksen, jos saat itsesi uskomaan tämän. Ja totta on sekin, että Kattikin on joutunut hyväksymään sen kirvelevän tosiasian, että ihan itse jätin avomieheni. Kukaan ei kättä vääntänyt, ihan oma päätös oli, ja silloin se jopa tuntui oikealta päätökseltä. Ei tunnu mukavalta myöntää, että tosiaan ihan itse on siinä tilanteessa ollut ja näin on tullut päätettyä, mutta näin se vaan on, omista päätöksistä on pakko ottaa vastuu, vaikka kuinka kirvelee. Ja tosiaan kirvelee, sen uskon, koska tiedän kokemuksesta.
Joku sanoi joskus, että saattaa olla niin, ettei jostain ihmisestä pääse koskaan täysin yli. Katti alkaa pikku hiljaa uskoa, että tämä on joissain tapauksissa totta. Mutta, senkin kanssa on sitten opittava elämään ja vain kylmästi siirryttävä elämässä eteenpäin. Ajan mittaan opit hyväksymään menneet ja pystyt jopa ajattelemaan lämmöllä yhteisiä muistoja. Kuulostaa varmaan täydeltä potaskalta nyt, mutta uskon, että ajan kuluessa näin tapahtuu. Ainakin tapahtui Katille, vaikka ehti jo tuntua siltä, ettei mistään mitään enää tule. Kattimainen halaus sinulle, Doris D.
Täytyy sanoa etttä kirjoituksesi avasi silmäni. Olen ollut hirveän itsekäs ja minun pitäisi olla tyytyväinen vain että ex-rakkaani on löytänyt rinnalleen uuden. Olen vain ajatellut alitajuisesti ehkä ajatusta että MITÄ JOS VIELÄ JOSKUS.... Mutta se on ajan ja tunteiden hukkaa.
Tällaisia me naiset taidetaan olla... Vatvotaan vanhoja juttuja liiaksi asti.
Kiitos siis hyvästä kirjoituksesta, oli mukavaa kun joku kirjoitti muutakin kuin 'sitä saa mitä tilaa..'
No no, eläpä nyt liiaksi sitten mollaa itseäsikään :), on ihan normaalia ja inhimillistä olla itsekäs aina silloin tällöin. Me kaikki olemme semmoisia, enemmän tai vähemmän, ja joskus se on tervettä, joskus ei. :) Luulen, että aika harva pystyy olemaan ihan tosta noin vaan AIDOSTI 100% onnellinen exän uudesta löydöstä, etenkin silloin, jos vielä ikävä vaivaa.? Elä suotta tunne siitä syyllisyyttä.
Kiva, jos minun tarinani auttoi sinua. Lisäisin vielä, että noita "jospa vielä joskus" -tunteita saattaa putkahtaa esiin vielä myöhemminkin (nimimerkillä kokemuksella). Sitä ei tarvitse säikähtää, niitä tulee ja menee. Etenkin silloin, jos jossain uudessa suhteessasi on menossa kurja vaihe. Silloin jos milloin tulee haikailtua menneisiin. Ikään kuin kaikki hyvä löytyisi sielä, eikä mitään hyvää nykyisyydestä. Ihmisiä kun ollaan. Mutta tsemppiä sulle, tavataan taas :)
Kyllä me miehetkin vanhoja muistellaan ja kyllä on tullut mieleen kanssa että jos vielä joskus... Valitettavasti.
Pitää vaan jatkaa elämää katsos.
------------------
että nuo tunteet voisi vastapuolessa herättää aikaisemmin kuin jonkun toisen löytämällä jolloin on jo myöhäistä? Itselläni tuntuisi olevan juuri tuollainen tilanne, minä siis jätettynä osapuolena ja miespuolinen. Tuntuu vain niin että hän ei olisi koskaan ollutkaan täysin varma erosta eikä mutenkaan, en haluaisi että hän katuu virheitään myöhemmin.
Enkä oikein usko tuohonkaan että "elämä menee niin kuin menee" sanontaan, elämä on juuri sellainen kuin siitä itse tekee... Toivottavasti asiat jollaintapaa järjestyisivät mutta uskoni alkaa loppua. En kuitenkaan halua häntä elämästäni pois, jos ei muuta niin ystävänä vain.