Miehelläni ja minulla on välit tulehtuneet pahasti. Olemme yrittäneet korjailla suhdettamme tämän kesän, mutta eipä se ole tuottanut hedelmää. Jokaisesta pikkuasiasta tulee riitaa, ja suurin osa viikosta kuluu ankeissa merkeissä. Mieheni sanoo että rakastaa minua ja haluaa elää kanssani. Minäkin haluaisin, mutten näin.
Olemme olleet pitkään yhdessä, ja kokeneet paljon. Mutta viime aikoina minusta on alkanut näyttämään siltä että suhde toimii vain jos minä annan perää tai menen toista vastaan. Hän on minua vanhempi, ja usein antaa ohjeita talouden hoidossa (hyviä ohjeita, jotka olen ottanut vastaan), mutta riitatilanteiissa se on myös sama juttu. Hän on se joka on oikeassa, ja antaa ohjeita. Mikään ei tunnu kelpaavan. Olen alkanut näkemään hänet kyvyttömänä tulemaan vastaan, jääräpäiseisenä ja lapsellisena. Hyvä esimerkki tästä on tämänaamuinen kohtaus:
Hän on nukkunut vähän viime viikot. Illalla hän väsäilee tietokoneen parissa, ja aika menee siivillä. Sitten hän valittaa siitä kun kello on jo niin paljon, ja aamulla pitää herätä töihin. Muutaman päivän päästä on kaveri tulossa kylään pidemmäksi aikaa, ja heillä menee illat myöhään. Joten tänä aamuna ehdotin että hän laittaa kännynsä ajastimeen muistutuksen nukkumaanmenosta ettei ilta mene liian myöhäiseksi, ja saa siten univelkoja maksettua ennenkuin kaveri tulee. No hän naurahti, ja sanoi että kyllä hän osaa itsekin hoitaa asiansa....Minä en tarkoittanut sitä syytökseksi. Yleensä annan olla, mutta nyt minullakin on alkanut tökkimään hänen ainainen puolustuskanta joka asiaan, hänen bossailu joka asiassa. En voi sanoa mitään, kun se aina tulkitaan negatiivisesti. Ja sanoin miksei hän voi ottaa asiaa positiivisesti, minä vain ehdotin jotain ratkaisua, mitä väärää nyt taas tein. Ja hän suutahti ja sanoi että otan herneen nenään heti pikkuasioista. Möksähti, ei sanonut kuin moi kun lähti töihin. Ilme oli taas se vanha, miten tuo aina pilaa kaiken.
Miten minä siis onnistun aina pilaamaan kaiken, vaikka yritin ehdottaa jotain ratkaisua? En tosiaankaan tarkoittanut mitään pahaa. Tämä on tällaista koko ajan. Toissapäivänä kun yritimme puhua suhteestamme taas tuli riitaa. Olemme puhuneet miltei koko kesän minun vioista ja miten voisin korjata suhdetta omalta puolelta. Olen käynyt sitä läpi, ja myöntänyt huonoja ominaisuuksiani ja luvannut parantaa tapojani. Mutta kun puhumme hänestä, ja hänen "huonoista" piirteistä, tulee riitaa. Olen pyytänyt häntä avautumaan minulle, mutta sekin on ollut hankalaa..hänellä ei ole aikaa itsetutkiskeluun, tai hän ei tiedä miten tehdä sitä....joten hän pyysi että kyselen kysymyksiä asioista mitkä vaivaavat. Noh, suostuin, mutta minä onnistuin KYSYMÄÄN VÄÄRIN ja useaan kertaan. Kysyin liian nopeaan tahtiin kuulemma, en miettinyt vastauksia, kysyin kysymyksiä jotka eivät liittyneet tähän tilanteeseen.....
Onko tämä kaikki vika todella minussa? En enää jaksa. Minulla on koko ajan se olo että teen kaiken väärin, elämänilo hiipuu. Mies ei halua mennä parisuhdeterapiaan, hänen mielestä me osaamme käsitellä nämä asiat kahden kesken. Niin kai, jos se menee niin että myönnän kuinka väärässä olen koko ajan. Nyt en halua enää edes keskustella, koko kesä on mennyt siihen, eikä se ole johtanut mihinkään tuloksiin.
Hänellä ei kuulemma ole aikaa miettiä ja pohdiskella miten voisi parantaa tilannetta, kun on työ ja kaikki siinä ohella. Aaargh, en käsitä tuota ajatuksenjuoksua. On tosi loukkaavaa kun hänellä kuitenkin oli aikaa ja energiaa kesäkuussa keskusteluihin minun vioista. Ja minä myönnyin, annoin perää, pyysin anteeksi ja todella pohdin itseäni. Se oli jopa terveellistä mielestäni, sillä tiedän etten ole täydellinen. Itsetutkiskelu on tarpeen. Mutta jos tämä on yksipuolista vain, niin se loukkaa.
Kaikki sukulaiset ja ystävät aina sanovat siitä kuinka kiltti ja myötäilevä olen. Jopa mieheni sanoo siitä. Mutta jostain kumman syystä vaikka olen lukemattomat kerrat antanut periksi, niin silti olen hänen mukaansa jääräpäinen. Tuntuu ettei ole enää tilaa hengittää, että olen niin keskittynyt lkaikkiin niihin vikoihini etten enää edes itse muista hyviä puolia itsessäni.
Ja samlla ero tuntuu raskaalta ajatuksenakin. Hän on seissyt vierelläni kun olen kokenut kovia, pitänyt puoliani. Olemme kokeneet paljon yhdessä. Haluaisin yrittää, mutta en enää tiedä miten. Minua vaivaa se, että se olen minä joka aina antaa periksi. Jos sanon tästä miehelleni, hän ei vain näe asiaa niin. Joten siitä on hedelmätön puhua. Olen alkanut vakavasti harkitsemaan eroa. En halua loputtomia keskusteluja miten parantaa suhde, kun se kuitenkin on vain minun kontallani.
Oli pakko purkaa jonnekin tätä. Kiitos jos jaksoit lukea
Olemme olleet pitkään yhdessä, ja kokeneet paljon. Mutta viime aikoina minusta on alkanut näyttämään siltä että suhde toimii vain jos minä annan perää tai menen toista vastaan. Hän on minua vanhempi, ja usein antaa ohjeita talouden hoidossa (hyviä ohjeita, jotka olen ottanut vastaan), mutta riitatilanteiissa se on myös sama juttu. Hän on se joka on oikeassa, ja antaa ohjeita. Mikään ei tunnu kelpaavan. Olen alkanut näkemään hänet kyvyttömänä tulemaan vastaan, jääräpäiseisenä ja lapsellisena. Hyvä esimerkki tästä on tämänaamuinen kohtaus:
Hän on nukkunut vähän viime viikot. Illalla hän väsäilee tietokoneen parissa, ja aika menee siivillä. Sitten hän valittaa siitä kun kello on jo niin paljon, ja aamulla pitää herätä töihin. Muutaman päivän päästä on kaveri tulossa kylään pidemmäksi aikaa, ja heillä menee illat myöhään. Joten tänä aamuna ehdotin että hän laittaa kännynsä ajastimeen muistutuksen nukkumaanmenosta ettei ilta mene liian myöhäiseksi, ja saa siten univelkoja maksettua ennenkuin kaveri tulee. No hän naurahti, ja sanoi että kyllä hän osaa itsekin hoitaa asiansa....Minä en tarkoittanut sitä syytökseksi. Yleensä annan olla, mutta nyt minullakin on alkanut tökkimään hänen ainainen puolustuskanta joka asiaan, hänen bossailu joka asiassa. En voi sanoa mitään, kun se aina tulkitaan negatiivisesti. Ja sanoin miksei hän voi ottaa asiaa positiivisesti, minä vain ehdotin jotain ratkaisua, mitä väärää nyt taas tein. Ja hän suutahti ja sanoi että otan herneen nenään heti pikkuasioista. Möksähti, ei sanonut kuin moi kun lähti töihin. Ilme oli taas se vanha, miten tuo aina pilaa kaiken.
Miten minä siis onnistun aina pilaamaan kaiken, vaikka yritin ehdottaa jotain ratkaisua? En tosiaankaan tarkoittanut mitään pahaa. Tämä on tällaista koko ajan. Toissapäivänä kun yritimme puhua suhteestamme taas tuli riitaa. Olemme puhuneet miltei koko kesän minun vioista ja miten voisin korjata suhdetta omalta puolelta. Olen käynyt sitä läpi, ja myöntänyt huonoja ominaisuuksiani ja luvannut parantaa tapojani. Mutta kun puhumme hänestä, ja hänen "huonoista" piirteistä, tulee riitaa. Olen pyytänyt häntä avautumaan minulle, mutta sekin on ollut hankalaa..hänellä ei ole aikaa itsetutkiskeluun, tai hän ei tiedä miten tehdä sitä....joten hän pyysi että kyselen kysymyksiä asioista mitkä vaivaavat. Noh, suostuin, mutta minä onnistuin KYSYMÄÄN VÄÄRIN ja useaan kertaan. Kysyin liian nopeaan tahtiin kuulemma, en miettinyt vastauksia, kysyin kysymyksiä jotka eivät liittyneet tähän tilanteeseen.....
Onko tämä kaikki vika todella minussa? En enää jaksa. Minulla on koko ajan se olo että teen kaiken väärin, elämänilo hiipuu. Mies ei halua mennä parisuhdeterapiaan, hänen mielestä me osaamme käsitellä nämä asiat kahden kesken. Niin kai, jos se menee niin että myönnän kuinka väärässä olen koko ajan. Nyt en halua enää edes keskustella, koko kesä on mennyt siihen, eikä se ole johtanut mihinkään tuloksiin.
Hänellä ei kuulemma ole aikaa miettiä ja pohdiskella miten voisi parantaa tilannetta, kun on työ ja kaikki siinä ohella. Aaargh, en käsitä tuota ajatuksenjuoksua. On tosi loukkaavaa kun hänellä kuitenkin oli aikaa ja energiaa kesäkuussa keskusteluihin minun vioista. Ja minä myönnyin, annoin perää, pyysin anteeksi ja todella pohdin itseäni. Se oli jopa terveellistä mielestäni, sillä tiedän etten ole täydellinen. Itsetutkiskelu on tarpeen. Mutta jos tämä on yksipuolista vain, niin se loukkaa.
Kaikki sukulaiset ja ystävät aina sanovat siitä kuinka kiltti ja myötäilevä olen. Jopa mieheni sanoo siitä. Mutta jostain kumman syystä vaikka olen lukemattomat kerrat antanut periksi, niin silti olen hänen mukaansa jääräpäinen. Tuntuu ettei ole enää tilaa hengittää, että olen niin keskittynyt lkaikkiin niihin vikoihini etten enää edes itse muista hyviä puolia itsessäni.
Ja samlla ero tuntuu raskaalta ajatuksenakin. Hän on seissyt vierelläni kun olen kokenut kovia, pitänyt puoliani. Olemme kokeneet paljon yhdessä. Haluaisin yrittää, mutta en enää tiedä miten. Minua vaivaa se, että se olen minä joka aina antaa periksi. Jos sanon tästä miehelleni, hän ei vain näe asiaa niin. Joten siitä on hedelmätön puhua. Olen alkanut vakavasti harkitsemaan eroa. En halua loputtomia keskusteluja miten parantaa suhde, kun se kuitenkin on vain minun kontallani.
Oli pakko purkaa jonnekin tätä. Kiitos jos jaksoit lukea
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mun mielestä tuossa on loistava tilanne mennä parisuhdeterapeutille. Miehesi ei kykene näkemään tilannetta SINUN näkökulmastasi. Se kun on joku kolmas osapuoli mukana vaikuttaa keskustelun laatuun huomattavasti. Parisuhde on aina jossain määrin periksi antamista, mutta siihen täytyy molempien osallistua, muuten homma menee epäreiluksi.
Ai niin, miehesi ei halunnut terapeutille. Sano hänelle että terapiaan meno on ainut keino millä pelastaa tämä suhde ja että sinä lähdet jos hän ei edes sitä ole valmis tekemään suhteenne eteen.
Laita hänet selkä seinää vasten. Muuta vaihtoehtoa ei mielestäni ole, jos joskus haluat vielä nauttia elämästäsi.
...erittäin hyvä ja jaksoin sen lukea pariin kertaan.
Tunnet, että olet tehnyt ja aidosti halunnut tehdä kaikkesi parisuhteenne eteen, mikä on oikein ja hyvä asia. Tietenkään et pysty tekemään enempää, koska olet kaikkesi yrittänyt.
Ehdottaisin, että otat mielesi sopukoista nyt määrätietoisen ja päättäväisen persoonallisuutesi esiin, annat miehesi lukea tämän kirjoituksesi ja vahvistat sanoillasi sen minkä jo kirjoitit, että HARKITSET JA VALMISTAUDUT EROON, koska et jaksa enää tällaista. Jos miehesi ymmärtää tilanteen olevan todellinen ja vakava, niin kyllä se halu tehdä asioiden eteenkin löytyy ja todellinen itsetutkiskelu on pakko aloittaa hänenkin.
Tulosta tuo kirjoitus, anna se hänelle luettavaksi ja lähde itse vaikka pitkälle kävelylle, että miehesi saa ihan yksinäisyydessä punnita sanojasi. Todennäköisesti hän lähestyy sinua tekstarilla "tule kotiin, jutellaan vähän".
Voimia ja jaksamista sinulle sekä iso virtuaalihali.
vastauksista Mies ja Miesolento. Aion vielä kysyä lähtisikö hän parisuhdeterapiaan kanssani. On silti hieman epävarma olo ottaa se esille, koska hän oli sitä vastaan. Voisin myös printata aloitukseni hänen luettavaksi, ehkä hänen olisi helpompi miettiä asiaa yksikseen ja ajan kanssa.
Mutta ollakseni rehellinen sydämessä on lähdön fiilis. Mieheni on hyvin "traditionaalinen" mielestäni. Hänelle on tärkeää että mies pystyy pitämään huolta naisestaan, hän ei ehkä tarkoita sillä pahaa, mutta hän on dominoiva ja haluaa pitää ohjakset käsissä. Hänen on vaikea "nöyrtyä" ja myöntää olleensa itse väärässä.Hän yrittää selvittää vaikeutemme järjellä, ei sydämellä. Näin ainakin sen itse koen.
Olen pyytänyt itkien että hän avautuisi minulle sydämellään, mutta hän sanoo ettei ymmärrä mitä tarkoitan. Hän on niin kova. Hän varmasti rakastaa minua, mutta tämä tilanne ei tee häntäkään onnelliseksi. Hän sanoo, että olevansa epäonnistunut suhteessamme, hän katkeroituu ja keskustelut vaikeutuvat.
Minulla on ollut niin ikävä häntä koko kesän. Hän on siinä vierellä, ja kuitenkin niin kaukana. Mielessäni on olleet kaikki matkamme, kaikki kokemukset, kun olen hänen sylissä ja katsellut maailmaa. Ja maailma on avautunut aivan uudella tavalla kun on rakastanut ja ollut rakastettu.
Ikävä raastaa. Mutta ehkä en ole oikea nainen. Ehkä hän ei vain voi avautua minulle. No, toivon, että hän tulevaisuudessa voi joskus löytää onnen toisen kanssa. Kun hän tänään lähti töihin, minusta vain tuntui että tämä oli viimeisimpiä pisaroita, en jaksa tätä enää. En ollut enää vihainen. Itkin vain ikävääni, ja tulevaisuutta ilman häntä. Alkoi olla selkeää että hän mieluummin luopuu minusta kuin omasta jääräpäisyydestään, että se ottaa liikaa hänen miehisyydelle nöyrtyä naisen edessä ja todeta että hänessäkin on vikaa.
Itkettää vain, ei halua luopua, mutta ei jatkaakaan näin...Miksi asioiden piti mennä tähän pisteeseen rakkaan ja tärkeän ihmisen kanssa? On minussakin vikaa, en halua esittää mitään marttyyria. Mutta olen ollut valmis puhumaan niistä, miksi hän ei ole? Kun hän yritti puhua omasta puolestaan, hän vain selitti mitkä asiat minussa ärsyttävät häntä. Ja kun sanoin ettei hän puhu omista piirteistään, hän väitti että kertoo minulle mitä hänen päässä liikkuu. Mitä vastuunottamista se on että hän kaiken minun vikojeni käsittelyn jälkeen alkaa vielä selventämään mikä minussa ärsyttää...onko sen tarkoitus kattaa hänen osuus? Hän vain suuttuu jos vaadin enempää, ja väittää etten anna hänen puhua omalla tavallaan.
Sydän on särkynyt. Kiitos neuvoista paljon. kirjoitan tosi pitkästi, kai tyhjälle paperille on helpompi puhua. Eksynyt ja surkea olo.
No nyt hän soitti töistä, ja kysyi olenko vielä kiukkuinen? Sanoin etten koskaan olutkaan kiukkuinen, vaan pettynyt. hän sanoi että otan pienen asian liian vakavasti. Ehkä sitten niin. Tämäkin puhelu meni sitten huutokouluksi, ja kun sanoin että olen halunnut tehdä hänet onnelliseksi, ja hän ei vaikuta siltä. Hän huusi täysiä MINÄ olen sekä joka on halunnut tehdä sinut onnelliseksi. Miten kaksi ihmistä jotka alkoivat olemaan yhdessä rakkauden takia, tekevät toistensa elämästä helvettiä?
Väsyttää, lähden kävelylle...kiitos vastauksista.
Tulin tänne keskustelupalstalle purkaakseni omaa pahaoloani ja satuin lukemaan tän jutun, joka kuulosti todella samanlaiselta mitä meidänkin suhteessa.
Oon nyt itkenyt viimiset pari päivää enkä enää JAKSA!!
Jos haluat niin olis mukava kirjotella...
Vaikka sähköpostin muodossa?
Olen itse eronnut aika lailla samoista syistä kuin mitä sinulla nyt on. Se on todella turhauttavaa kun toiseen ei saa mitään kontaktia.
Musta tuntui että etten saanut suhteelta mitään, ettei siitä toisesta ole mitään hyötyä henkisellä tasolla. Tuntui kuin oltaisiin yhdessä vaan taloudellisista syistä. Sitten kun oltiin jo erottu, niin hän yritti muuttua mieleisekseni, mutta ei sellaisessa "näyttelyssä" mitään järkeä ole. Vähän olisi hienoa jos löytäisi naisen jonka kanssa voisi keskustella kaikesta. Sellaisen joka kuuntelisi ja ymmärtäisi. Jonka kanssa parisuhde olisi tiimi jossa ongelmista keskustellaan ja yritetään ymmärtää toisen näkökulmia eikä vaan pidetä rystyset valkoisina omasta kannastaan kiinni. Sun miehellä saattaa olla heikko itsetunto, jota hän varjelee juuri tuolla jääräpäisyydellään ja periksiantamattomuudellaan. Henkinen vahvuus on juuri ymmärtämistä ja joustamista. Kaikessa ei tarvi yrittää olla oikeassa. Hänessä ei ole miestä myöntää omia puutteitaan.
Noi jutut on niin vaikeita, toista ihmistä ei voi muuttaa. Minäkin yritin, vuosikausia mutta ei se siitä miksikään muutu. Nyt tulevaisuus on avoin. Onneksi on ollut ihmisiä joiden kanssa olen keskustellut aiheesta. Toivottavasti sinulla on, nämä jutut on sellaisia että on hyvä kun kuulee kohtalotovereilta kommentteja.