Me eletään mieheni kanssa 2/3 osa vuodesta eri kaupungeissa johtuen töistä ja opiskelusta. Nyt on taas se 1/3 osa menossa, että on yhteinen katto pään päällä. Yhtä ollaan pidetty kaksi vuotta, ja mua vähän pelottaa miten tään kaiken kestän, jos asiat jatkuu samalla tavalla kuin tähänkin asti, siis "on-offina". Siltä nimittäin pahasti näyttää.
Puhuimme vakavaluontoisesti eilenillalla ennen nukkumaanmenoa, ja itkuahan siinä taas väänsin kun turhautti niin! Ollaan ajateltu (vai olinko se pelkästään minä?) että muutettaisiin vuoden päästä molemmat samaan kaupunkiin, mutta se tarkoittaisi sitä, että mies joutuu etsimään jonkin muun työn (luultavasti/toivottavasti samasta firmasta) ja minä taas sumplisin omat opiskeluni jollain tavalla, vaihtaisin vain yliopistoa, ei sen kummempaa.
Me puhutaan tästä aika harvoin. Oikeastaan vain silloin, kun minä olen taas ajatellut näitä juttuja liiaksi asti vain omassa päässäni, ja sitten ne ryöpsähtää kuin Niagara yhdellä iskulla miehen päälle. Mutta tosiaan olen alkanut käsittää, että emme puhu tulevaisuudestamme kovin usein siksi kun mies ei yksinkertaisesti haluaisi jättää työpaikkaansa ja aloittaa minun kanssa yhteistä elämää jossain toisaalla. Nyt hän sitten suoraan ilmoitti, että haluaa mieluummin pysyä kotikaupungissaan, missä hänellä on kaikki hyvin - ei enää halua ottaa riskejä niin kuin nuorempana.
Tässä kai se ongelma onkin, sillä meillä on 13 vuotta ikäeroa. Minulla ei elämässä mitään muuta tällä hetkellä olekaan kuin valintoja. Mies on puolestaan tullut jo vähän araksi, ei uskalla repäistä. Ymmärrän hänen pointtinsa kyllä, hyvä työpaikka ja kaikki hyvät kaverit sekä sukulaiset on tässä kaupungissa... Kynnys lähteä on valtava. Hän on vakavissaan jopa ehdottanut, että eläisimme tällä tavoin suurimmat osat vuosista erillämme aina niin kauan kunnes valmistun. Siihen on vuosia vielä 3-4!
Minäkö siis olen se, joka raijaa kamojaan ympäri Suomea ja kiertää pitkän ajanjakson miehen kotikaupunkia kuin kissa kuumaa puuroa? Pelottaa, että turhaudun ja loppupeleissä päädymme kuitenkin eroon. Miestä ei tuntuisi haittaavan "osa-aikainen" suhteemme, ja hän kyllä jaksaisikin sen eittämättä läpi elää. Entä minä?
Mitä minun pitäisi tehdä, että kykenisin psyykkaamaan ajatukseni parhain päin, ettei sitten tulevaisuudessa nousisi seinä vastaan tässä suhteessa? Sitä en halua mutta pelkään. Voiko tällaisesta selvitä?
Puhuimme vakavaluontoisesti eilenillalla ennen nukkumaanmenoa, ja itkuahan siinä taas väänsin kun turhautti niin! Ollaan ajateltu (vai olinko se pelkästään minä?) että muutettaisiin vuoden päästä molemmat samaan kaupunkiin, mutta se tarkoittaisi sitä, että mies joutuu etsimään jonkin muun työn (luultavasti/toivottavasti samasta firmasta) ja minä taas sumplisin omat opiskeluni jollain tavalla, vaihtaisin vain yliopistoa, ei sen kummempaa.
Me puhutaan tästä aika harvoin. Oikeastaan vain silloin, kun minä olen taas ajatellut näitä juttuja liiaksi asti vain omassa päässäni, ja sitten ne ryöpsähtää kuin Niagara yhdellä iskulla miehen päälle. Mutta tosiaan olen alkanut käsittää, että emme puhu tulevaisuudestamme kovin usein siksi kun mies ei yksinkertaisesti haluaisi jättää työpaikkaansa ja aloittaa minun kanssa yhteistä elämää jossain toisaalla. Nyt hän sitten suoraan ilmoitti, että haluaa mieluummin pysyä kotikaupungissaan, missä hänellä on kaikki hyvin - ei enää halua ottaa riskejä niin kuin nuorempana.
Tässä kai se ongelma onkin, sillä meillä on 13 vuotta ikäeroa. Minulla ei elämässä mitään muuta tällä hetkellä olekaan kuin valintoja. Mies on puolestaan tullut jo vähän araksi, ei uskalla repäistä. Ymmärrän hänen pointtinsa kyllä, hyvä työpaikka ja kaikki hyvät kaverit sekä sukulaiset on tässä kaupungissa... Kynnys lähteä on valtava. Hän on vakavissaan jopa ehdottanut, että eläisimme tällä tavoin suurimmat osat vuosista erillämme aina niin kauan kunnes valmistun. Siihen on vuosia vielä 3-4!
Minäkö siis olen se, joka raijaa kamojaan ympäri Suomea ja kiertää pitkän ajanjakson miehen kotikaupunkia kuin kissa kuumaa puuroa? Pelottaa, että turhaudun ja loppupeleissä päädymme kuitenkin eroon. Miestä ei tuntuisi haittaavan "osa-aikainen" suhteemme, ja hän kyllä jaksaisikin sen eittämättä läpi elää. Entä minä?
Mitä minun pitäisi tehdä, että kykenisin psyykkaamaan ajatukseni parhain päin, ettei sitten tulevaisuudessa nousisi seinä vastaan tässä suhteessa? Sitä en halua mutta pelkään. Voiko tällaisesta selvitä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ehkä minulle tulossa. Siksi ajattelin vastailla tähän omia aatoksia sinun tilanteesta ja vastaavasti vähän kysyä mielipidettä sinulta ja muilta lukijoilta.
Miten teillä on tähän asti mennyt reissailu? En yhtään tiedä, millainen teidän suhde on, mutta tekstistäsi tuli vähän sellainen mielikuva, että sinä olisit teidän suhteenne kantava voima ja mies pääsisi helpommalla uhrautumisella, kantaisi yleensäkin vähemmän huolta tulevaisuudesta. Toivottavasti asian laita ei ole niin, että hän elää jotain välivaihetta kanssasi ja sitten sopivamman löydettyään vaihtaa sellaiseen, jonka elämäntilanne sopii paremmin hänen omaansa. Hmm, taidan ehdottaa tätä ainoastaan, koska se on oma hassu pelkoni suhteissa. Mutta ehkä sinun kannattaa miettiä haluaako hän todella olla kanssasi?
Ymmärrän kyllä hyvin miehesi halua jäädä kotikaupunkiin ja odottaa kunnes voitte suhtautua vakavammin suhteeseenne. Hän on tullut ikään, jossa se seikkailunhalu on jo tyydytetty. Ehkä hänellä ei siksikään ole kiire hötkyillä yhteenmuuttamisen suhteen, koska haluaa olla kanssasi ja uskoo juttunne kestävän.
Mutta otathan huomioon, että mies pääsee minimaalisella uhrautumisella kun taas sinä teet kaiken työn. Matkustat ja uhraat opiskeluaikaa jne., mikä pidentää opiskeluaikaa huomattavasti. Viihdytkö kuviossa, jossa hän on vapaamatkustajana sinun hoitaessa suhdettanne? Muunlainen toiminta ei välttämättä ole edes mahdollista miehellesi, mutta löytyisikö häneltä edes halua siihen... Toivottavasti en kuulosta masentavalta. Mutta jos uskot teillä olevan asiat hyvin yhdessä, niin varmasti onnistutte yhteisen elämän luomisessa. Onnen eteen kannattaakin nähdä vaivaa ja uhrautua. Hienoa on, että olet löytänyt jonkun, jota rakastat ja joka rakastaa sinua - ei itsestäänselvyys... =)
Entä mitä neuvoja antaisit minulle, ne ehkä saattavat selkeyttää myös omia ajatuksiasi, kuka tietää. Olisin kiinnostunut eräästä miehestä, jonka kanssa ikäero on suurinpiirtein sama kuin teidän välillä. Miehellä on pieni lapsi edellisen naisensa kanssa. Itse opiskelen samalla paikkakunnalla vielä parisen vuotta. Vähän vanhempien miesten kanssa minulla on monesti enemmän yhteistä kuin nuorempien.
Minä puolestani en ole kovin herkkä uhrautumaan enkä haluaisi tinkiä koulutuksestani tai tulevaisuuden unelmistani. Löytäisin varmasti joskus jonkun toisenkin, sillä onhan maailma täynnä mukavia miehiä, mutta tämä mies todella kiinnostaa minua. Ongelmia varmasti teettää se, että haluaisin muuttaa pois kaupungista opiskelujen päätyttyä ja en voi olettaa miehen jättävän lastansa, (onhan hänen lapsi on minulle vieras ajatus mahdollisessa suhteessa hänen kanssaan). Entä tuo ikäero muutenkin, yksinäinen vanhuus tässä saattaa tulla kun haksahtaa vanhempaan mieheen =( Heh, kaukonäköinen täytyy olla! Millaiset halut sen ikäisellä miehellä mahtaa olla vakiintua...
Huh huh, onpa tämä teksti sekavaa. Mutta mietin tässä enimmäkseen tilanteen negatiivisia ja positiivisia puolia yltiöjärkevä kun yritän olla. Millaisiin ongelmiin te olette törmänneet yhteisessä elämässänne ikäeronne suhteen? Tämä välimatka nyt on tietenkin selvä mutta muuta sitten. Millaista vanhempiesi ja ystäviesi suhtautuminen on ollut? No, jos on itse tyytyväinen ei moisen pitäisi haitata. Siis kunhan kyselen ja olisi kiva, jos ehtisit kirjoittaa muutaman sanan, vaikka en ehkä osannut sinulle avuksi olla lainkaan.
Lykkyä tykö tilanteesi kanssa! Toivottavasti pääset ratkaisuun mietinnöissäsi!
Huomasin edellisen kirjoitukseni jälkeen, että nimimerkkini on vähän luokaton... Yhtälailla mies on tehnyt hommia suhteemme eteen kuin minäkin. Talvikausina reissaamme molemmat kotiemme väliä - onneksi matka on vain 200km! Hän on kaikin puolin ideaali puoliso - tykkää kokata, sanoo että olen parasta mitä hänelle on koskaan tapahtunut; että rakastaa... Tukee kaikin mahdollisin tavoin jne. Siksi ehkä nyt olenkin vähän masentunut, kun tulevaisuutemme tulee kai jumittamaan tässä samassa tilassa vielä ne vuodet, jotka opiskelen.
Minä haluan edetä sillä rakastan!! Toisaalta todella itsekäs vaatimus miehelle, jolla ei ole avaimia ratkaisuun ihan tuossa lähellä käden ulottuvilla...
En voi syytää kaikkea tätä epätoivoa mieheni niskoille. Hän on ihan yhtä tuskissaan tästä probleemasta kuin minäkin ja tuskittelee kahta kauheammin silloin kun minä osoitan "romahtamisen" merkkejä. Huolettaa vaan se, miten hän niin helposti (ehkä?) asettaa työnsä minun edelleni. Tässäkin kohden ajattelen itsekkäästi. Eihän hän tätä itsekään halua, mutta tilanne vaan on mikä on. Tilanteelle minä enemmän vihainen olenkin, sillä pidän itsekin kiinni opiskelustani, jonka taatusti vien loppuun kun olen kerran aloittanut.
Kysyit ikäerostamme. Luonnossa ei huomaa mitään eroa. Me kompensoidaan toisiamme hyvin kaikilla luonteen saroilla. Eniten ikäero näkyy siinä, että mies on itsevarma, löytänyt ns. paikkansa tässä maailmassa. Minä olen nuoruudesta epävarma, ja joskus on vaikeuksia päteä miehen kavereiden rinnalla, vaikka pätemisestähän ei kuuluisi ollakaan kyse. Joskus harmittaa, etten osaa vaan "irrottaa" ja olla oma itseni. Sillä oikeastihan ikäero ei meillä kerro meistä ihmisinä yhtään mitään. Ystävät, jotka tiesivät tästä ikäjutusta, kummastelivat ensin aikansa. Ystävät, jotka eivät tienneet, eivät osanneet edes arvata. Eipä sillä ole mitään väliä. Sukulaiset olivat vähän samalla kannalla, mutta ei kukaan ikinä mitään negatiivista palautetta ole antanut.
En osaa ajatella tilannetta, jossa miehelläni olisikin jossain lapsi edellisestä suhteesta. Sinulle antaisin sellaisen neuvon, että se lapsi tulee aina olemaan kytköksissä isäänsä, siihen et pääse vaikuttamaan. Ehkä ei ole vielä edes paikallaan murehtia mistään sellaisesta (etukäteen ja kaiken lisäksi kai turhaankin?)... Käsitin, että te olisitte vielä aivan suhteenne alussa tai vasta muodostamassa sitä. Kaipa ajalla on tapana ratkaista kaikki niin kuin on tarkoitettu. Ymmärtäisinpä itsekin sen ja lakkaisin itkemästä turhia!
Jos olet kiinnostunut, katso, miten teillä lähtee sujumaan. Parempi katsoa kuin katua, sanon minä!