Oma mieli solmussa ja kaipaan ulkopuolista näkökulmaa.

Nyt tarviin ulkopuolista näkökulmaa ja reflektointia, sillä omat ajatukset ja mieli alkaa olemaan ihan jumissa ja sotkussa.

Päälle vuosi sitten erosin 6kk parisuhteesta.
Silloin etenimme ihan liian nopeasti ja jotenkin ennen kuin huomasinkaan, niin olimme saman katon alla ja elimme yhteistä perhe-elämä. En yleensä ole sellainen salamarakastuja tai parisuhdetta haikaileva. Päinvastoin viihdyn yksin ja olen aina ollut sitä mieltä, että en ole parisuhdematskua enkä sitä halua. Rakastan itsenäisyyttäni, vapauttani ja olen tosi spontaani. Tein sen myös vastapuolelle silloin selväksi.
Tähän henkilöön rakastuin ihan päätä pahkaa ja jotenkin kaikki vain tapahtui omalla painollaan. Yhtäkkiä löysin itseni tilanteesta jossa olin pullantuoksuinen perheen äiti, oma elämä tuntui vieraalta eikä kommunikaatiota parisuhteessa ollut.
Toisesta osapuolesta kaikki oli koko ajan ihanaa, mahtavaa ja yhtä rakkauskuplaa ja minulla kestää vain hetki sopeutua uuteen sekä tehdä kompromisseja itsenäisyyteni kanssa. Mutta hän tukisi minua sen kaiken läpi.
Lopulta vetäydyin täysin ja sulkeuduin, joka oli minulta väärin. Oma mielenterveys oli ihan lopussa enkä enää kokenut mitenkään olevani oma itseni. Lopulta lähdin pienelle omalle reissulle lataamaan akkuja ja reissun aikana ilmoitin vastapuolelle, että meidän pitää ihan oikeasti ja vakavasti jutella. Tein myös selväksi miten huonossa jamassa aloin mielenterveyden kanssa olemaan. Hän ei halunnut keskustella vaan suoraan erota, koska koki meillä olevan niin eri arvot ja toiveet parisuhteelta.

Ero oli ruma hänen puolelta ja hän kipuili tosi paljon. Elämä meni aikalailla alamäkeä eromme jälkeen ja oli aika huonossa jamassa.

Nyt sitten törmäsimme sattumalta alkukesästä ja taas ne kaikki salamatunteet sieltä iskivät.
Vietimme päälle kaksi vuorokautta yhdessä ja juteltiin vajaan vuorokauden putkeen ilman unta. Kaikki asiat meidän välillä halki ja muutenkin kaikki maan ja taivaan välillä. Kaikki tuntui niin lupaavalta ja oli tosi turvallinen sekä toiveikas olo.
Sovittiin, että katsotaan varovasti miten jatkot, ollaan ihan hissukseen ja tällä kertaa toimittaisiin ihan toisin. Laitettiin selvät säännöt ja parantamisen aiheet molemmille.

Ei mennyt edes viikkoa, niin hän oli jo mennyt omille perheenjäsenille hehkuttamaan meidän yhteenpaluusta. Vieläpä lapsilleen.
Perusteli sen sillä, että on vain niin innoissaan asiasta ja haluaa jakaa hyvät uutiset.
Itseä alkoi samantien ahdistamaan, vaikka toisaalta haluan ymmärtää.

Tämän jälkeen on mennyt meidän yhteisille tutuille hehkuttamaan miten olen hänen elämän rakkaus eikä aio tällä kertaa minua menettää. Haluaisi edetä talla pohjassa, mutta minun takia aikoo olla kärsivällinen. Kuulemma katsonut meille yhteisiä asuntojakin, mutta vain leikillä.
Taas mulla nousi ahdistus.

Olen yrittänyt nyt monta kertaa puhua avoimesti mun ahdistuksesta ja fiiliksistä, mut järjestää tilanteet aina silleen ettei ole sopivaa hetkeä jutella.
Itsellä tullut fiilis, että alkanut huomaamaan mun fiilikset jotka tulilla, pelkää saman kaavan toistuvan kuin viimeksi ja siksi järjestää asiat näin.

Tää taas vaan entisestään nostattaa myös mun pelkoa ja ahdistusta, että sama kaava toistuu ja kohta löydän itseni taas vetämässä roolia, joka ei tunnu omalta.

Oonko nyt liian herkkä ahdistumaan, sitoutumiskammoinen tms ja pitäisi vaan antaa aikaa sekä työstää itseäni hitokseen? Vai otanko tästä ahdistuksesta nyt vaarin ja puhallan pelin poikki?

Sekin painaa itellä helvetisti vaakakupissa, että mä taas jotenkin rikon hänet ihan palasiksi. On kuitenkin ihminen, jota voin sanoa rakastavani ja haluaisin kyllä saada homman toimimaan ja nähdä hänet onnellisena. En kuitenkaan oman mielenterveyden ja elämän uhalla.
Lisäksi kun hän mennyt nyt jo lapset sekoittamaan taas pakkaan. Heille tulee olemaan taas jälleen kerran tosi kova isku.