Hiljaiset halut - sairaaladraama

Moikka!

Oon 30 vee mimmi Porvoosta, ja nyt just valmistuin tradenomiks AMK:sta. Työnhakuvaiheessa oon ja samalla kirjotan omaa 18+ romaania. Alkuun kirjotin sen englanniksi (kotona on puhuttu pääosin enkkua), mut nyt oon alkanu kääntää sen suomeksi.

Oon asunu Suomessa melkein koko ikäni, mut suomi ei oo mun äidinkieli — varmaan huomaa välillä, kun puhun. Käytin vähän chatgpt:tä kielen siistimiseen, mut juoni on mun oma.

Tarina sijoittuu sairaalaan, ja sen takia hain AMK:n hoitopuolelle opiskelemaan, jotta ymmärtäisin paremmin hoitoalan juttuja. Jep, tää on jo mun kolmas AMK-tutkinto, mutta toivottavasti viimeinen! 😅

Aattelen hakea joko IT-alalle tai hoitajaks sairaalaan, niin kirjottaminen on mulle vaan harrastus ja keino purkaa stressiä työnhaun keskellä.

Jos joku jaksaa lueskella ekat pari lukua, niin ois tosi kiva kuulla, että meneekö teksti hyvin sujuvasti ja ymmärrettävästi! Kiitos jo etukäteen! 🙌

Luku 1. Sijoitus: Anders
Dr. Sofie Nyberg matkalla Dr. Hugo Andersin toimistoon

Opintojen tie on ollut pitkä ja stressaava, mutta nyt, kun erikoistumisharjoitteluni Helsingin keskussairaalassa alkaa, tuntuu kuin jokin isompi olisi vihdoin käynnistymässä. Sellainen alku, joka voi muuttaa kaiken.

On maaliskuun 15. päivä. Siitä on jo kaksi viikkoa, kun minä, Sara ja Ben aloitimme täällä. Minä kierrän tällä hetkellä päivystyksen ja plastiikkakirurgian välillä, Ben jakaa aikansa plastiikan ja yleiskirurgian kesken. Sara – aina yhtä rauhallinen ja jalat maassa – valitsi naistentautien osaston. Hän haluaa kätilöksi. Me kaikki olemme samasta yliopistosta, myös ystävämme Merja, joka tosin meni hammaslääkikseen ja työskentelee jo yksityisellä.

Tiimi täällä on terävä. Useimmat uusista harjoittelijoista ovat tuttuja koulusta. Mutta se, että Sara on täällä kanssani, merkitsee minulle eniten. Paras ystäväni. Ankkurini. Harjoittelun ensimmäinen viikko on ollut yllättävän hyvä. Swansonin, yllättävän kärsivällisen ja lahjakkaan ohjaajalääkärin, johdolla olen alkanut nähdä plastiikkakirurgian uudessa valossa. Kyse ei ole vain esteettisyydestä. Kyse on jälleenrakentamisesta, korjaamisesta. Ihmisille, jotka ovat kokeneet jotain käsittämätöntä, tämä voi olla elämää muuttavaa. Vaikka yleiskirurgia houkuttaa edelleen, minulla on vielä aikaa päättää.

Osaston ylilääkäriä en ole vielä tavannut, mutta hänen maineensa kuuluu käytävillä. Jos saan oppia parhaimmilta, ehkä jonain päivänä voin itsekin olla yksi heistä.

Silti en ollut odottanut tätä.

Tänä aamuna, kun tarkistin työlistan, nimeni oli merkitty Dr. Andersin kohdalle.

Dr. Hugo Anders. Plastiikka- ja rekonstruktiivisen kirurgian osaston ylilääkäri.

Miks mä en oo Swansonin mukana?

Sydän alkaa hakata. Ei sillä hyvällä tavalla, vaan sillä tutulla "entä jos mä mokaan" -tavalla.

En ole googlannut koko miestä, mutta huhut kertovat, että hän on tiukka perfektionisti. Todennäköisesti vanhempi mies, jolla on vuosikymmenten kokemus. Sellainen, joka elää järjestyksestä, säännöistä ja täsmällisyydestä.

Täysi vastakohta Swansonille, jonka rauhallinen läsnäolo auttoi minut löytämään rytmini heti ensimmäisellä viikolla.

Ehkä mun pitäis miettiä koko plastiikka uusiks.

Tiedän, että on vasta ensimmäinen viikko. Mutta aloin juuri tuntea oloni vakaaksi. Ehkä päivystys, mun toinen vaihtoehto, olisi kuitenkin parempi paikka näyttää osaamistani.

Nyt mut heitetään suoraan syvään päähän.

Kun käännyn henkilökuntasiiven puolelle, meinaan törmätä suoraan Saraan.

— No hei! sieltähän sä tuut, Sara sanoo, säätää ponihäntäänsä yhdellä kädellä ja pitelee takeaway-kahvia toisessa. — Kuulin et sä oot tänään Andersin mukana.

— Häh? Siis oikeesti vai? No huhhuh, mä sanon silmät räpsyen. — Uutiset kulkee nopeesti näemmä.

— Jännittääkö? Sara virnistää.

— Onks toi joku vitsi? mä ähkäisen.

Hän hymyilee lempeästi. — Kyl sä pärjäät. Älä anna sen synkän nero-auran säikäyttää. Se kuuluu kuulemma legendaan.

— Mä en ees oo nähny koko tyyppiä ja oon jo ihan solmussa. Tiedät kyllä, miten mä oon... Alan selittää jotain ihan typerää vaan koska mua jännittää.

Sara tönäisee mua hellästi olkapäähän.

— No mut sehän on just sun tyyli. Ensin panikoit, sit meet ja hoidat kaiken ihan jäätävän hyvin. Kyllä sä tän vedät.

Hän iskee silmää ja katoaa käytävälle. Mä vedän syvään henkeä ja jatkan matkaa, toivoen että törmäisin Swansoniin tai johonkuhun, joka osais ohjata mut oikeaan paikkaan.

Juuri kun käännyn toiselle käytävälle, vastaan tulee hoitaja, joka vilkaisee mua papereidensa takaa.

— Ootsä se Sofie? Dr. Sofie Nyberg? Etsitkö Swansonia?

— Joo. Mun piti olla sen mukana, mut mun nimi oli laitettu tänään Andersin kohdalle.

Hoitaja nostaa kulmiaan. — Aa... sä oot se yks.

Vatsa muljahtaa. — Se yks mikä?

Hän virnistää. — Molemmat oottaa sua Andersin toimistossa. Ja hei — tsemppiä. Se on herkullinen.

Anteeks mitä?! Herkullinen?

Sanoiko se just oikeesti "herkullinen"?

Mitä hittoa se ees tarkoittaa? Mitä ihmeen höpinää tää nyt on?

Tää päivä muuttuu sekunnilta oudommaksi.

Mun askeleet on horjuvia, kun kävelen kohti hänen toimistoaan. Sanon itselleni, että tää on vaan jännitystä. Mutta ei tää oo pelkkää jännitystä. Tää on jotain muuta. Jotain hiljaista ja kummallista. Sellaista, mikä kipristelee vatsassa ja saa posket kuumottamaan.

En tiedä mitä on tulossa. Tiedän vaan, että kaikki on muuttumassa.

Ja jotenkin musta tuntuu, että tän päivän jälkeen...

Herkullinen… voi hyvä luoja, keskity nyt, Sofie. Pyyhi se sana pois päästä heti.

Luku 2. Ensivaikutelma
Dr. Hugo Andersin ensimmäinen kohtaaminen Dr. Sofie Nybergin kanssa

Konferenssihuone täyttyy iloisesta puheensorinasta. Harjoittelijat, uudet lääkärit ja hoitajat seisovat jonossa valmiina esittäytymään. Edessä lavalla sairaalan johtaja Leena Martinsen pitää perinteistä tervetuliaispuhetta jotain Helsingin keskussairaalan moitteettomasta maineesta ja ammattiylpeydestä.

Istun takarivissä, haaleaa kahvia kädessä, Mike Richardson toisella puolella ja Niko Swanson toisella. Me ollaan kuultu tää jo ennenkin. Sama show joka vuosi. Ei mitään uutta.

Kuuntelen vain puoliksi kunnes HÄN astuu esiin.

Vaaleat hiukset. Isot silmät. Hillitty, muttei kylmä. Siinä on jotain vähän erikoista. Hän vaikuttaa hermostuneelta, mut yrittää silti pitää itsensä koossa.

Ja hän on kaunis. Häiritsevän kaunis.

Nojaan lähemmäs Mikea.
— Eiks toi oo vähän liian nätti ollakseen lääkäri?

Swanson kohottaa kulmaansa ja virnistää.
— Varovasti, Hugo. Viimeks kun sanoit noin, sulla oli stalkkeri monta kuukautta.

Richardson hörähtää.
— Mikä sen nimi nyt oli... se hoitaja, joka seurasi sua parkkipaikalle asti...

Pyöräytän silmiä.
— Se oli hullu. Ja ihan vaan tiedoksi, en nukkunut sen kanssa. Vaikka huhut muuta väittikin.

Swanson tökkää mua kylkeen.
— Just noin joku sanois, joka oikeesti nukkui sen kanssa.

Meidän nauru karkaa vähän liian äänekkäänä.

Edessä Leena Martinsen keskeyttää puheensa. Sen katse leikkaa suoraan meihin, kuin veitsi ilmassa.

— Haluatteko kenties jakaa vitsin meidän muiden kanssa, herrat?

Richardson suoristautuu.
— Pahoittelut, tohtori Martinsen. Ei mitään jakamisen arvoista.

Martinsen katsoo hetken hiljaa, täysin ilmeettömänä, ja nyökkää sitten seuraavaa esittäytyjää kohti.

Mutta mä en enää kuuntele. Katson taas häntä.

Hän ei oo huomannut mua. Ei vielä.

Seisoo muiden uusien lääkäreiden keskellä, silmäilee yleisöä. Tuskin tietää olevansa meidän vitsin aihe. Mutta mä en saa silmiäni irti. Hän on... kiehtova. Jollain vaarallisella, vaikeasti selitettävällä tavalla.

Ehkä 163 senttiä pitkä, jos sitäkään. Pieni ja siro. Pehmeät, luonnolliset vaaleat hiukset, laineilla ja toiselle korvalle vedetty. Iho hehkuu auringon suutelemana. Silmät suuret, ehkä siniset – vaikka meillä on välimatkaa. Sellainen nainen, joka vie jalat alta, jos ei ole varuillaan.

Hennot piirteet. Nukkemainen, kaunis kasvoiltaan, hoikka vartalo, joka... no, ei jää huomaamatta. Veikkaan, että rinnatkin on reilut — ainakin siltä näyttää. Kuuma, ehdin ajatella ennen kuin ehdin estää itseäni. Sellaista kuumaa, joka saa miehen käyttäytymään tyhmästi.

Mutta... en voi kuvitella, että hänellä ois oikeasti taitoa tähän duuniin. Varmaan sellainen, joka vanhempien painostuksesta päätyi lääketieteeseen, kun ei saanut ryhtyä malliksi tai mennä rikkaisiin naimisiin. Luottaa ulkonäköön enemmän kuin osaamiseen. Oon nähnyt niitä ennenkin.

Hauskaa, että joskus sanottiin samaa musta. Silloin nuorempana. Mutta mä todistin arvoni. Hänen pitää tehdä samoin.

Ravistan ajatuksen pois ja nojaudun taakse. Yksi tuore kasvo muiden joukossa.

Silti... aion pitää silmällä. Ammatillisista syistä tietenkin.

Esittelytilaisuus päättyy. Swanson venyttelee, Richardson nousee. Mike tönäisee mua.

— Lopeta toi tuijotus, Hugo. Se alkaa olla jo liian ilmiselvää.

Kohautan olkiani.
— Jos se blondi on vapaa ens viikon plastiikan rotaatioon, ota se. Se kaipaa lisää toimenpiteiden seuraamista. Ja sä kaipaat apua.

Mike huokaa.
— Älä alota. Sä saat ketä vaan tän talon ulkopuolelta. Älä sotke sitä tähän sun peliin.

Niko virnistää.
— No, mä voisin lähtee sen perään, jos en ois naimisissa. Mut jos sä oot tosissas, voin suositella sitä plastiikalle.

— En mä aio tehdä mitään, vastaan nopeasti. — Mä haluun vaan todistaa pointin. Se on liian nätti ollakseen lääkäri. Mun veikkaus? Keskivertoa huonompi. Ei se pysy mukana leikkaussalissa.

Mike ristii kätensä.
— Ehkä se yllättää sut.

— Ei yllätä, mutisen ja lähden hissille. — Mennään syömään.

Samaan aikaan käytävällä
Sofie kävelee Saran rinnalla ulos auditoriosalista.

— Sanoininko mä jotain tyhmää taas? Sofie kuiskaa ja kurtistaa kulmiaan. — Kuulin et joku nauro...

Sara kohauttaa olkiaan.
— Olit ihan fine. Tuskin liitty sulle mitenkään. Miehet osaa olla idiootteja. Älä ota sydämeen.

Kaksi ohikulkevaa hoitajaa kuulee keskustelun ja hidastaa askeleitaan.

— Ai niin joo, kyllä ne susta jutteli, toinen sanoo virnistäen. — Sanottiin et sä oot liian nätti ollakses lääkäri.

Toinen nyökkää.
— Älä välitä. Ne kultapojat luulee et hoitajatkaan ei oo oikeita ammattilaisia. Näytä niille.

Sofie suoristaa ryhtiään. Kädet puristuu pienesti nyrkkiin.

— Ai näytän kyllä. Ihan varmasti näytän, hän mutisee hiljaa.