Mikä säveltämisessä on kaikkein problemaattisinta?

Runsaat 40 v. taidemusiikkia kuunnelleena ja suurten säveltäjänerojen tuotantoon perehtyneenä olen pannut merkille, että monien nerojen yhteisenä piirteenä on paitsi oman persoonallisen sävelkielen muotoutuminen ja ns. oman äänen löytyminen, johon liittyy ilmaisukielen kypsyminen ja syventyminen ja teknisten keinovarojen ja sävellystaidon suveereni hallinta ja osaamisen luontevuus, sekä näkemyksellisyys, ts. visionäärisyys, jota ilman säveltäminen on rutiininomaista toimintaa.

Mutta usein todellinen nero saattaa olla myös jonkin täysin uuden musiikillisen tyylikauden airut ja tiennäyttäjä, josta tulee suuri esikuva muille suurille säveltäjille, jotka ammentavat innoitusta tämän jättämästä perinnöstä.

Hankalinta säveltämisessä lienee säveltäjän mielessään kuuleman soivan äänikuvan siirtäminen staattiseksi elementiksi nuoteiksi nuottipaperille vaivattomasti luettavaan muotoon niin, että se vastaa myös sitä sointivaikutelmaa joka säveltäjällä siitä itsellään on.

On kuitenkin tavallaan paradoksaalista, että W A Mozart, musiikinhistorian suurin säveltäjänero, joka ei varsinaisesti uudistanut aikansa musiikillista sanastoa tai kielioppia, tai luonut varsinaisesti joistakin jo romantiikkaa enteilevistä molli-sävyistä huolimatta täysin uutta musiikillista tyyliä, hylkäsi nuoruudentuotannossaan viljelemät barokkihyveet, rekisterisääntelyn ja kvartetin omaisen puhtaan äänenkuljetuksen toteuttaessaan ja luodessaan efektejä, visioita ja ideoita, oli kuitenkin Haydnin ohella, paitsi uuden sinfonisen yhtenäisyyden ja kiinteyden, sekä arkkitehtonisen muotosuunnittelun edelläkävijä, mm. luomalla omintakeisia muotorakenteita ja moduloimalla runsaasti pianokonsertoissaan kaukaisiinkin sävellajeihin ja tuomalla entistä enemmän esiin uutta temaattista ainesta, mutta ennen kaikkea toi uuden emotionaalisen ulottuvuuden musiikkiin, jota kukaan muu ei ennen häntä ollut milloinkaan ennen saavuttanut.