Kannattaako herkutella

"Minäkin olen syönyt itseni monta kertaa melkein hengiltä kun en ole tajunnut lopettaa tarpeeksi ajoissa,🙁en sittenkään VAIKKA olen tiennyt että lihon."

Olisiko jostakin pääpuolen asiantuntijasta sinulle apua?

Ahmimishäiriö on elämäsi johtava voima.

Sitä voi herkutella monella eri tavalla, siis ravinnolla joka ei lihota. Kun osaa ruuan laittamisen jalon taidon niin saa syödä miten paljon tahansa . Netissä on ohjeita.

Mitä ovat riippuvuudet?


Riippuvuudelle tyypillisiä piirteitä:
Voimakas himo tai pakonomainen halu käyttää tai toteuttaa addiktiivista toimintaa.
Heikentynyt kyky hallita käytön tai toiminnan aloittamista, määrää tai lopettamista.
Vieroitusoireita käytön tai toiminnan päättyessä tai vähentyessä
Sietokyvyn kasvu suhteessa riippuvuutta aiheuttavaan tekijään.
Käytön tai addiktiivisen toiminnan muodostuminen elämän keskeiseksi asiaksi.
Käyttö tai toiminta jatkuu huolimatta sen aiheuttamista kiistattomista haitoista.

Kerttu laitatko tämän ketjun tarkkailulistalle? Laita kuittaus, kun olet valmis.

Tähän ongemaan on yksi ratkaisu,se pitää lopettaa pieni jatkuva tissuttelu.Silloin kun syö niin syö kerralla kunnolla eikä niin että jotain jää syömättä tai liian vähän.
Yritin monesti syödä niin että kalorit eivät nousisi kovin suureksi mikä oli virhe,esim ostamalla pieni pakastepitsa 200 g.Ennemmin olisi pitänyt käydä oikeassa pitseeriassa syömässä iso pitsa.Karkin syömisessä sama homma,ennemmin olisi kannattanut ostaa kerralla 200 grammaa kuin 50 grammaa.
Näin jälkiviisaana olisi pitänyt syödä kerralla
5000 kaloria 🤔 niin herkuttelun olisi ehkä paremmin saanut loppumaan aikaisemmin mikä olisi vaikuttanut niin että paino ei olisi noussut ollenkaan 😳

Kovasa janosa raikas hanavesikin tuntuu köyhästä miehestä hyvältä.
Tulispa meitin kauppaankin syksyllä peratui sipakoi? Paistettuina nekin menisiit.

Onhan siellä norjalaista cassilohta. Nopeemmin siintä saa evästä minigrillisä. Hiukan Aromat suolaa päälle. Macaroonii ei viitsis ain laitta.
ent. sutar.

Minnehän hävisi se Herkkusienikeitto kauppojen hyllyiltä? Oikein hyvää se oli. Kätevissä annospusseissa se soppamateria oli.
Ants arveli, että siitä on löytynyt jotain terveyttä vahingoittavaa ainesosaa, hänkin sitä osti aikanaan.
Ei näy enää niitäkään pussitettuja herkkusieniä.
puolsamojedi.

Kun ostin huavein ei ole enään YHTÄÄN verenpainetta ja aloin laihtua viimeisiä kiloja koska se imee salmiakista ja karjalanpiirakoista kolesretolit.Lihoin salmiakista ja nyt laihtuminen on taas alkanut ja kävin sitä varten ostamassa 10kg säkin hedelmätoffeeta lidlistä.ja ostan sitä lisääkin.Enään 5 kiloa niin VEITSENTERÄVÄT vatsalihakset näkyy selkeästi.

Ennen yöpuulle menoa, Tepolla oli ohutta näläntunnetta. Jääkaapissa oli provianttia; niinpä tekemään pientä iltapalaa, etten näkisi herkuista unia.
Tein siivun kauravoileipä Valion levitejuustoa leivän päällimäiseksi. Hyvänlaatuista Salpauselän suodattamaa hanavettä kulaus päälle.
Kolme hyvää siivua unta päälle rauhallisessa maaseudun ympäristössä.
t.

Liisa oli 42-vuotias, ja hänen suurin unelmansa oli yksinkertainen mutta pakkomielteinen: saada veitsenterävät vatsalihakset. Hän oli selaillut loputtomiin somekuvia, joissa nuoremmat ja vanhemmatkin ihmiset esittelivät timmejä vartaloitaan. Mutta Liisan arki oli toinen. Hän herkutteli joka päivä – pizzalla, kakuilla, suklaapatukoilla ja sipsipusseilla. Jokainen suupala toi lohdutusta, mutta myös häpeää.

Kun hän peilasi itseään yöllä kylpyhuoneen himmeässä valossa, hän näki vatsansa kohoilevan raskaan hengityksen tahdissa. Hän puristi sitä, väänsi ja kuvitteli, miten sen alta jonain päivänä paljastuisivat jyrkät, terävät lihakset. Mutta todellisuus oli kaukana.

Eräänä iltana Liisa löysi verkosta oudon ohjelman: ”Upea tie – 30 päivässä veitsenterävät vatsalihakset”. Ohjelma oli ilmainen, mutta sen ohjeet olivat outoja. Siellä ei mainittu lainkaan liikuntaa tai dieettiä. Sen sijaan siinä oli rituaaleja. Ensimmäisenä päivänä piti istua pimeässä ja kuunnella vatsan ääniä. Toisena päivänä piti syödä kaikki haluamansa herkut yhdeltä hopealautaselta – mutta piti kuvitella, että jokainen suupala oli pala hänen omaa lihaansa.

Liisa naurahti, mutta noudatti ohjetta. Hän söi kakkua, suklaata ja rasvaisia ranskalaisia – ja kuvitteli ne suupaloiksi omasta vatsastaan. Mielikuva inhotti, mutta myös houkutteli.

Päivä päivältä ohjelma muuttui karmivammaksi. Kolmantena päivänä piti maata selällään ja kuvitella, kuinka veitsenterävät lihakset puhkaisivat ihon sisältäpäin. Neljäntenä päivänä hänen piti leikata peilin eteen kaiverrettu sana ”terä” ihoonsa. Liisa epäröi, mutta teki sen. Veri tahrasi kylpyhuoneen lattian, mutta samalla hän koki oudon helpotuksen.

Kun 30. päivä koitti, Liisa ei ollut enää entisensä. Hän ei ollut laihtunut – päinvastoin, hän oli paisunut ahmimisestaan. Mutta hänen ihonsa alla tuntui jotakin kovaa, jotakin terävää. Hän ei uskaltanut koskea, mutta öisin kuuli, kuinka vatsansa sisällä jokin raaputti ihoa sisältäpäin.

Viimeisenä yönä hän heräsi hirvittävään kipuun. Peiliin vilkaistessaan hän näki vatsansa pullistelevan, kuin jokin pyrkisi ulos. Hän tunsi ensimmäisen viillon – ja sitten toisen. Veri virtasi, mutta kivun läpi Liisa näki, kuinka hänen unelmansa toteutui: vatsasta työntyi esiin todellakin veitsenteräviä muotoja. Ne eivät olleet lihaksia. Ne olivat kirjaimellisia, kiiltäviä teriä, jotka olivat kasvaneet hänen kehostaan ruokahalun, rituaalien ja pakkomielteen voimasta.

Kun aamulla naapuri tuli koputtamaan, asunto oli hiljainen. Ovi avautui, ja olohuoneessa odotti näky, jota ei voinut unohtaa: sohvalle lysähtänyt Liisa, verinen hymy huulillaan. Hänen vatsansa oli revennyt auki – ja sen tilalla oli kasa kiiltäviä, verisiä veitsiä, jotka hehkuivat kuin trofeena hänen viimeisestä saavutuksestaan.

Liisa oli vihdoin saanut veitsenterävät vatsalihakset.