Psykiatrian olemassaolon oikeus

Purra saattaa joutua tutkintaan

Anonyymi kirjoitti:

Purra saattaa joutua tutkintaan

Jaa, minkä takia ?

Anonyymi kirjoitti:

Jaa, minkä takia ?

https://www.is.fi/politiikka/art-2000011426420.html

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) kertoo viestipalvelu X:ssä, että hänestä on tehty huoli-ilmoituksia.

Anonyymi kirjoitti:

https://www.is.fi/politiikka/art-2000011426420.html

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) kertoo viestipalvelu X:ssä, että hänestä on tehty huoli-ilmoituksia.

Lue lisää

Juu, mutta eipä ne taida mihinkään toimenpiteisiin johtaa.
Jotkut voi tehdä noita ilmoituksia ihan ilkeyttään.

Anonyymi kirjoitti:

Juu, mutta eipä ne taida mihinkään toimenpiteisiin johtaa.
Jotkut voi tehdä noita ilmoituksia ihan ilkeyttään.

Voi olla että ei. riippuu pystyykö hän käyttäyymää normaalisti

Anonyymi kirjoitti:

Voi olla että ei. riippuu pystyykö hän käyttäyymää normaalisti

Missä mielessä " käyttäytymään normaalisti " ?
Kaipa hän aika normaalisti käyttäytyy, kun on asemansakin säilyttänyt, ja pystyy toimimaan hallituksessakin.
Se on sitten eri asia, kuka siihen on tyytyväinen, itse en ole.
Mutta se, etten pidä koko puolueesta, enkä kyseisestä henkilöstä, ei saisi minua tekemään mitään huoli-ilmoituksia, tai muuta vastaavaa.
Ministerit vaihtuu, kaudet vaihtuu, siellä on milloin kukakin vuorollaan.

Anonyymi kirjoitti:

https://www.is.fi/politiikka/art-2000011426420.html

Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) kertoo viestipalvelu X:ssä, että hänestä on tehty huoli-ilmoituksia.

Lue lisää

Enemmän olisin huolissani niistä ihmisistä jotka kuvittelee olevansa yhtä näkyviä tai tärkeitä henkilöitä, kuin ministerit ja siksi saavansa niitä huoli ilmoituksia.

Anonyymi kirjoitti:

Enemmän olisin huolissani niistä ihmisistä jotka kuvittelee olevansa yhtä näkyviä tai tärkeitä henkilöitä, kuin ministerit ja siksi saavansa niitä huoli ilmoituksia.

Taviksena se on vain uskottava, että terveydenhuoltokaan ei ole yhdenvertainen, ihmisiä kohdellaan ja hoidetaan eri tavoin, se on priorisointia.

Eikö joku ihminen itse tiedä ongelmiaan ja niiden syitä? Miksi niitä mennään psykiatrilta kysymään? Sinun ongelmia ja niiden syitä ei voi tietää kukaan paremmin kuin sinä itse!

Anonyymi kirjoitti:

Eikö joku ihminen itse tiedä ongelmiaan ja niiden syitä? Miksi niitä mennään psykiatrilta kysymään? Sinun ongelmia ja niiden syitä ei voi tietää kukaan paremmin kuin sinä itse!

Lue lisää

Ongelmat voivat aiheuttaa pahimmillaan ihmiselle psyykkistä oireilua, ja siihen mennään hakemaan psykiatrilta apua.
Toiset selviävät itse ongelmistaan/ongelmiensa kanssa, kun toiset taas eivät välttämättä pääse yli omin voimin.
Yleensä ihminen itse tietää ongelmansa syyn, toki ei aina välttämättä jostain syystä edes tiedosta syytä pahoinvoinnilleen. Joskus niitä syitä joudutaan käymään läpi terapiaa myöten.

Anonyymi kirjoitti:

Ongelmat voivat aiheuttaa pahimmillaan ihmiselle psyykkistä oireilua, ja siihen mennään hakemaan psykiatrilta apua.
Toiset selviävät itse ongelmistaan/ongelmiensa kanssa, kun toiset taas eivät välttämättä pääse yli omin voimin.
Yleensä ihminen itse tietää ongelmansa syyn, toki ei aina välttämättä jostain syystä edes tiedosta syytä pahoinvoinnilleen. Joskus niitä syitä joudutaan käymään läpi terapiaa myöten.

Lue lisää

Joku kommentoi ja ihmetteli sitä, miksi ihminen menee ja hakeutuu hoitoon, menee lääkäriin ja pyytää lähetettä mt-puolelle. Että miksi, tai eikö ihminen itse tajua, mikä on elämässä pielessä jne. Ahdistuneisuus on tunteena sellainen. että se tavallaan estää normaalia kykyä ajatella, tai analysoida tilannetta. Kyllä jokainen tavallaan "tietää", että jokin elämässä oleva asia aiheuttaa ahdistuneisuutta, tai masennusta, tai mitä sitten tahansa. Mutta joskus ne asiat ovat niin vaikeita, että niitä on vaikeaa tunnustaa. Ja aika moni ajattelee niin, että niistä asioista ei puhua kenellekään, ei etenkään omille läheisille. En tiedä, että ollaanko me suomalaiset jotenkin ujoja ja ei uskalleta kertoa omille läheisille omista asioista? Että pidetäänkö niitä sitten jotenkin hävettävinä?

Itselläni kesti aika kauan, jopa useita vuosikymmeniä tajuta, tai tunnustaa, että kuinka paljon omat perheessä olleet olosuhteet vaikuttivat minuun ja psyykkeeseeni. Jouduin myös kouluaikoina kiusatuksi ja yksin. Ja ne asiat olivat aika vaikeita myönnettäväksi ja käsiteltäväksi.

Mutta en minä silti huomannut hoitosysteemin puolelta, että siellä olisi kukaan kysellyt ja ollut mitenkään kiinnostunut siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Kyllä se aika paljon ja pitkälti oli jonkin diagnoosin vimmatunlaista lukkoon lyömistä ja persoonallisuudenpiirteiden sekottamista joksikin sairaudeksi. Ja tietenkin se hoito oli pääasiassa vain ylläpitolääkitystä. Ei minulla ja minulle ole tullut sellaisia kokemuksia, enkä havainnut, että siellä hoitopuolella kukaan olisi välittänyt ja ollut aidosti kiinnostunut. Esim. avopuolellakin se hoito oli lähinnä voinnin ja lääkitysten käytön tarkkailemista.

Se, mitä joku tuossa edellä kommentoi, että niitä vaikeita asioita käsiteltäisiin terapiassa, ei minun kohdalla kukaan sellaista kysynytkään.

Ja tietyn diagnoosin saaneille ei edes tarjota traumaterapiaa. Ei ainakaan minulle niin koskaan tehty. Ei, vaikka kerroin hoitohenkilökunnalle joistakin itselleni tapahtuneista traumaattisista asioista. Jotkin tietyt diagnoosit valitettavasti leimaavat sen saajan terveydenhuollon puolella aika ikävällä tavalla.

Anonyymi kirjoitti:

Eikö joku ihminen itse tiedä ongelmiaan ja niiden syitä? Miksi niitä mennään psykiatrilta kysymään? Sinun ongelmia ja niiden syitä ei voi tietää kukaan paremmin kuin sinä itse!

Lue lisää

Niinpä, olet oikeassa, - ja voiko joku itselle täysin tuntematon ja vieras oikeasti auttaa jotakin ongelmisssa olevaa? Tarkoitan tällä ns. ammattilaisia. Koska he yleensä suhtautuvat kohtaamiinsa asiakkaisiin, että he ovat potilaita ja jonkin sairauden kantajia. Mt-oireista kärsivä nähdään systeemissä vain jonkin sairauden ilmentymänä. Ja koko se kuva, mikä ihmisestä muodostetaan on tavallaan sairauden kautta projisoitua eli potilasta tarkastellaan sairauden linssien läpi. Se kokonaiskuva ihmisestä ja mitä hänelle on tapahtunut, ja mitkä ovat hänen elämässä olevat olosuhteet ja elämäntilanne tavallaan hämärtyy.

Ja useimmiten ne ammattilaiset ovat viranhaltijoita ja asennoituvat kohdattaviinsa kliinisesti, eli kylmästi. Se tavallaan sulkee pois sitä aitoa ja oikeata tarvittavaa välittämistä, jota apua tarvitsevat tarvitsisivat oikeasti eniten. Ja se tavallaan vesittää koko hoidon hyödyn ja vie luottamuksen koko systeemiin. Tätähän sitä ei edelleenkään ymmärretä, eikä tunnusteta. Saatika tehdä sille asialle mitään. Näin on ollut tilanne jo ainakin yli 20 vuotta. Omien kokemusteni mukaan.

Psykososiaalista tukea voi antaa jokaiselle parhaiten vain ne omat läheiset ja ystävät. Eikä itselle täysin vieraat ja tuntemattomat, sairausajattelevat ja diagnoosi/lääkekeskeiset alalla olevat. Siksi kannattaa jokaisen hankkia itselleen tukiverkosto.

Anonyymi kirjoitti:

Eikö joku ihminen itse tiedä ongelmiaan ja niiden syitä? Miksi niitä mennään psykiatrilta kysymään? Sinun ongelmia ja niiden syitä ei voi tietää kukaan paremmin kuin sinä itse!

Lue lisää

Niiden ongelmien käsittellyyn saattaa tarttee apua ammattilaiselta. Ei niitä välttämättä osaa itse korjata

Anonyymi kirjoitti:

Niiden ongelmien käsittellyyn saattaa tarttee apua ammattilaiselta. Ei niitä välttämättä osaa itse korjata

Ammattilaiset eivät poista keneltäkään ongelmia, mutta heiltä on mahdollista saada ns. työkalut itselle käsitelläkseen niitä ongelmia, omia tunteitaan, omaa jaksamistaan, omaa suhtautumistaan ja asennettaan itseään kohtaan, jne.
Terapioitakin on erilaisia, on ratkaisukeskeistä terapiaa, ja vaikka mitä muuta. Yleensä terapia katsotaan ihmisen tarpeen mukaan, millaisesta terapiasta saattaisi hyötyä olla.

Anonyymi kirjoitti:

Joku kommentoi ja ihmetteli sitä, miksi ihminen menee ja hakeutuu hoitoon, menee lääkäriin ja pyytää lähetettä mt-puolelle. Että miksi, tai eikö ihminen itse tajua, mikä on elämässä pielessä jne. Ahdistuneisuus on tunteena sellainen. että se tavallaan estää normaalia kykyä ajatella, tai analysoida tilannetta. Kyllä jokainen tavallaan "tietää", että jokin elämässä oleva asia aiheuttaa ahdistuneisuutta, tai masennusta, tai mitä sitten tahansa. Mutta joskus ne asiat ovat niin vaikeita, että niitä on vaikeaa tunnustaa. Ja aika moni ajattelee niin, että niistä asioista ei puhua kenellekään, ei etenkään omille läheisille. En tiedä, että ollaanko me suomalaiset jotenkin ujoja ja ei uskalleta kertoa omille läheisille omista asioista? Että pidetäänkö niitä sitten jotenkin hävettävinä?

Itselläni kesti aika kauan, jopa useita vuosikymmeniä tajuta, tai tunnustaa, että kuinka paljon omat perheessä olleet olosuhteet vaikuttivat minuun ja psyykkeeseeni. Jouduin myös kouluaikoina kiusatuksi ja yksin. Ja ne asiat olivat aika vaikeita myönnettäväksi ja käsiteltäväksi.

Mutta en minä silti huomannut hoitosysteemin puolelta, että siellä olisi kukaan kysellyt ja ollut mitenkään kiinnostunut siitä, mitä minulle oli tapahtunut. Kyllä se aika paljon ja pitkälti oli jonkin diagnoosin vimmatunlaista lukkoon lyömistä ja persoonallisuudenpiirteiden sekottamista joksikin sairaudeksi. Ja tietenkin se hoito oli pääasiassa vain ylläpitolääkitystä. Ei minulla ja minulle ole tullut sellaisia kokemuksia, enkä havainnut, että siellä hoitopuolella kukaan olisi välittänyt ja ollut aidosti kiinnostunut. Esim. avopuolellakin se hoito oli lähinnä voinnin ja lääkitysten käytön tarkkailemista.

Se, mitä joku tuossa edellä kommentoi, että niitä vaikeita asioita käsiteltäisiin terapiassa, ei minun kohdalla kukaan sellaista kysynytkään.

Ja tietyn diagnoosin saaneille ei edes tarjota traumaterapiaa. Ei ainakaan minulle niin koskaan tehty. Ei, vaikka kerroin hoitohenkilökunnalle joistakin itselleni tapahtuneista traumaattisista asioista. Jotkin tietyt diagnoosit valitettavasti leimaavat sen saajan terveydenhuollon puolella aika ikävällä tavalla.

Lue lisää

Luulen että monet ongelmat näistä asioista johtuu siitä ettäs potilaillakin oma käsityksensä hoidosta ja lääkärillä taas omansa. Avun saannin odotukset ovat aiheuttaneet pettymyksen moni on kuvitellut että avun antaja jotenkin voi yhtä äkkiä poistaa hänen huonon olonsa .samlla kun lääkäri taas yrittää olla asiallinen kohdatessaan potilaan ,odotukset siitä,hoidosta mitä ei ole olemassakaan, aiheuttaa pettymyksen .joten lääkärit eivät mitenkään sido mitään erikoista potilas suhdetta heidä on oltava ainoastaan asiallisia , sillä se on heidän työnsä

Anonyymi kirjoitti:

Luulen että monet ongelmat näistä asioista johtuu siitä ettäs potilaillakin oma käsityksensä hoidosta ja lääkärillä taas omansa. Avun saannin odotukset ovat aiheuttaneet pettymyksen moni on kuvitellut että avun antaja jotenkin voi yhtä äkkiä poistaa hänen huonon olonsa .samlla kun lääkäri taas yrittää olla asiallinen kohdatessaan potilaan ,odotukset siitä,hoidosta mitä ei ole olemassakaan, aiheuttaa pettymyksen .joten lääkärit eivät mitenkään sido mitään erikoista potilas suhdetta heidä on oltava ainoastaan asiallisia , sillä se on heidän työnsä

Lue lisää

Enimmäkseen hoitotyön tekee kuitenkin hoitajat.

Anonyymi kirjoitti:

Ammattilaiset eivät poista keneltäkään ongelmia, mutta heiltä on mahdollista saada ns. työkalut itselle käsitelläkseen niitä ongelmia, omia tunteitaan, omaa jaksamistaan, omaa suhtautumistaan ja asennettaan itseään kohtaan, jne.
Terapioitakin on erilaisia, on ratkaisukeskeistä terapiaa, ja vaikka mitä muuta. Yleensä terapia katsotaan ihmisen tarpeen mukaan, millaisesta terapiasta saattaisi hyötyä olla.

Lue lisää

Mitä työkaluja on tarjolla?

Anonyymi kirjoitti:

Mitä työkaluja on tarjolla?

Työkaluilla tarkoitetaan tässä tapauksessa erilaisia keinoja, joita voisi kokeilla, miten voisi parhaiten pärjätä itsensä ja psyykensä kanssa.
Terapiaakin voisi kutsua yhdeksi työkaluksi puhuttaessa mielenterveydestä.

Kyllä minun mielestä se psykiatria saa olla olemassa, kunhan vaan eivät enää tule sotkemaan ja sekaantumaan minun elämääni. Eli pysyvät poissa. Eikä tarvitse enää paasata ainakaan minulle niitä hoitomyöntyväisyys, sairaudentunto ja sairauden hyväksymissaarnoja.

Ja saa olla psykiatria tietenkin muuten olemassa hoitotieteenä ja pysyä systeeminäkin, kunhan vain kyselisivät enemmän niiltä palveluilta käyttäviltä kehitysideoita, sekä tarkastelisivat hoitojensa ja palveluidensa todellisia hyötyjä. Se vaan vaatii asioiden näkemistä, myöntämistä ja uudistamishalua. Muuten en näe, että nykytasolla ja menolla, mitä se on ollut jo sen yli 20 vuotta, että se enää hyödyttäisi tällaisena, mitä se on ketään, jolla on, tai jolle tulee elämässä jotakin vaikeuksia, tai ongelmia. Ensin pitää luopua siitä medikalisaation ja sairaus/lääkekeskeisestä ajattelusta, diipadaapa, smalltalkkijutusteluavohoidosta, sekä kliinisestä asennoitumisesta. Ja nähdä, kohdata ja kohdella jokaista potilasta ihmisenä ja ihmistä kunnioittavalla tavalla. Myös paneutuminen ihmisten oireita aiheuttaviin ja taustalla oleviin juurisyihin, elämässä oleviin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin on suotavaa.

Itse en tule kuitenkaan koskaan enää käyttämään kyseisiä palveluita. Ajattelen enemmän niitä muita, jotka oikeasti toivovat saavansa itselleen ymmärtämystä, empatiaa, tukea ja apua. Joita ei ole kyllä sieltä annettu ainakaan viimeiseen 20 vuoteen. Diagnosoinnit, kategorisoinnit johonkin lokeroon, ihmisten näkeminen vain jonkin sairauden edustajana ja lääkekeskeiset hoidot eivät vain riitä!

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä minun mielestä se psykiatria saa olla olemassa, kunhan vaan eivät enää tule sotkemaan ja sekaantumaan minun elämääni. Eli pysyvät poissa. Eikä tarvitse enää paasata ainakaan minulle niitä hoitomyöntyväisyys, sairaudentunto ja sairauden hyväksymissaarnoja.

Ja saa olla psykiatria tietenkin muuten olemassa hoitotieteenä ja pysyä systeeminäkin, kunhan vain kyselisivät enemmän niiltä palveluilta käyttäviltä kehitysideoita, sekä tarkastelisivat hoitojensa ja palveluidensa todellisia hyötyjä. Se vaan vaatii asioiden näkemistä, myöntämistä ja uudistamishalua. Muuten en näe, että nykytasolla ja menolla, mitä se on ollut jo sen yli 20 vuotta, että se enää hyödyttäisi tällaisena, mitä se on ketään, jolla on, tai jolle tulee elämässä jotakin vaikeuksia, tai ongelmia. Ensin pitää luopua siitä medikalisaation ja sairaus/lääkekeskeisestä ajattelusta, diipadaapa, smalltalkkijutusteluavohoidosta, sekä kliinisestä asennoitumisesta. Ja nähdä, kohdata ja kohdella jokaista potilasta ihmisenä ja ihmistä kunnioittavalla tavalla. Myös paneutuminen ihmisten oireita aiheuttaviin ja taustalla oleviin juurisyihin, elämässä oleviin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin on suotavaa.

Itse en tule kuitenkaan koskaan enää käyttämään kyseisiä palveluita. Ajattelen enemmän niitä muita, jotka oikeasti toivovat saavansa itselleen ymmärtämystä, empatiaa, tukea ja apua. Joita ei ole kyllä sieltä annettu ainakaan viimeiseen 20 vuoteen. Diagnosoinnit, kategorisoinnit johonkin lokeroon, ihmisten näkeminen vain jonkin sairauden edustajana ja lääkekeskeiset hoidot eivät vain riitä!

Lue lisää

Viimeisten 20:n vuoden sisään mahtuu sellainen ajanjakso, jolloin sain tarvitsemani avun psykiatriasta.
Hoidot, hoitotavat, lääkitykset, hoitopaikat, eivät ole kovin paljon muuttuneet edes vajaassa 30 vuodessa.
Paikkoja tosin on vähennetty, uusia lääkkeitä on kehitelty ja tullut markkinoille, niissä on kuitenkin samanlaisia vaikutustapoja, samanlaisia mahdollisia haittoja, ym. kuin mitä lääkkeissä on ollut jo vuosikymmenten ajan.
Eivätkä he tule sotkemaan kenenkään elämää, ja antavat olla rauhassa silloin kun ihminen on terve, pärjää myös psyykkisen vointinsa kanssa.
Mutta edelleenkin psykiatria hyödyttää monia, hyötyjiä taitaa olla jopa enemmän kuin heitä, joille siitä ei ole mitään hyötyä.
Mistä se sitten johtuu, sitä voi jokainen ihan itsekseen pohtia, jos haluaa.

Anonyymi kirjoitti:

Kyllä minun mielestä se psykiatria saa olla olemassa, kunhan vaan eivät enää tule sotkemaan ja sekaantumaan minun elämääni. Eli pysyvät poissa. Eikä tarvitse enää paasata ainakaan minulle niitä hoitomyöntyväisyys, sairaudentunto ja sairauden hyväksymissaarnoja.

Ja saa olla psykiatria tietenkin muuten olemassa hoitotieteenä ja pysyä systeeminäkin, kunhan vain kyselisivät enemmän niiltä palveluilta käyttäviltä kehitysideoita, sekä tarkastelisivat hoitojensa ja palveluidensa todellisia hyötyjä. Se vaan vaatii asioiden näkemistä, myöntämistä ja uudistamishalua. Muuten en näe, että nykytasolla ja menolla, mitä se on ollut jo sen yli 20 vuotta, että se enää hyödyttäisi tällaisena, mitä se on ketään, jolla on, tai jolle tulee elämässä jotakin vaikeuksia, tai ongelmia. Ensin pitää luopua siitä medikalisaation ja sairaus/lääkekeskeisestä ajattelusta, diipadaapa, smalltalkkijutusteluavohoidosta, sekä kliinisestä asennoitumisesta. Ja nähdä, kohdata ja kohdella jokaista potilasta ihmisenä ja ihmistä kunnioittavalla tavalla. Myös paneutuminen ihmisten oireita aiheuttaviin ja taustalla oleviin juurisyihin, elämässä oleviin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin on suotavaa.

Itse en tule kuitenkaan koskaan enää käyttämään kyseisiä palveluita. Ajattelen enemmän niitä muita, jotka oikeasti toivovat saavansa itselleen ymmärtämystä, empatiaa, tukea ja apua. Joita ei ole kyllä sieltä annettu ainakaan viimeiseen 20 vuoteen. Diagnosoinnit, kategorisoinnit johonkin lokeroon, ihmisten näkeminen vain jonkin sairauden edustajana ja lääkekeskeiset hoidot eivät vain riitä!

Lue lisää

Niin no, ihan samalla logiikalla saa "hullujakin" olla olemassa kunhan vaan eivät enää sotke muiden ihmisten elämää.

Ja aika hemmetistihän siellä kysellään niitä ideoita, mutta kun tunnut tietävän paremmin kuin kukaan muu jolta sitä on kysytty, niin kerro ihmeessä mikä hoito olisi sinut saanut paranemaan, niin järjestetään asia.

Anonyymi kirjoitti:

Niin no, ihan samalla logiikalla saa "hullujakin" olla olemassa kunhan vaan eivät enää sotke muiden ihmisten elämää.

Ja aika hemmetistihän siellä kysellään niitä ideoita, mutta kun tunnut tietävän paremmin kuin kukaan muu jolta sitä on kysytty, niin kerro ihmeessä mikä hoito olisi sinut saanut paranemaan, niin järjestetään asia.

Lue lisää

Jos itse tietää, mitkä asiat saavat voimaan paremmin, niin kai sitä ei edes alkaisi voimaan huonosti, kun eläisi tavalla, joka auttaa hyvinvointiin.
Toisaalta, jos on huonoja kokemuksia takana, ja nykyään voi hyvin, niin olisi mahdollista hakeutua paikkoihin, joissa pystyy vaikuttamaan asioihin, ainakin yrittämään vaikkapa saamaan jotain muutosta aikaiseksi.
Kokemusasiantuntijuus voisi olla yksi, mistä aloittaa.
Ja ihan varmaan jotkut tahot ottaisivat mielellään kehitysideoita vastaan, jos jollain niitä on. Onhan psykiatrian puolellakin kaikenlaisia ammattilaisia, hoitajia, lääkäreitä, ylilääkäreitä, yliylilääkäreitä, johtajia, johtajien johtajia, ym.
Ja jos ei mitään muuta, niin viritteleväthän ihmiset ihan jotain kansalaisaloitteitakin.

Anonyymi kirjoitti:

Jos itse tietää, mitkä asiat saavat voimaan paremmin, niin kai sitä ei edes alkaisi voimaan huonosti, kun eläisi tavalla, joka auttaa hyvinvointiin.
Toisaalta, jos on huonoja kokemuksia takana, ja nykyään voi hyvin, niin olisi mahdollista hakeutua paikkoihin, joissa pystyy vaikuttamaan asioihin, ainakin yrittämään vaikkapa saamaan jotain muutosta aikaiseksi.
Kokemusasiantuntijuus voisi olla yksi, mistä aloittaa.
Ja ihan varmaan jotkut tahot ottaisivat mielellään kehitysideoita vastaan, jos jollain niitä on. Onhan psykiatrian puolellakin kaikenlaisia ammattilaisia, hoitajia, lääkäreitä, ylilääkäreitä, yliylilääkäreitä, johtajia, johtajien johtajia, ym.
Ja jos ei mitään muuta, niin viritteleväthän ihmiset ihan jotain kansalaisaloitteitakin.

Lue lisää

Niitä kehitysideoita palveluiden ja hoidon uudistamiseksi ei oteta tavankansalaisilta, eli potilailta. Arvatkaapa, että miksi ei? Siksi, koska kyseessä on kaikelta osin ja pohjimmiltaan hierarkiseen systeemiin ja tapaan toimia oleva järjestelmä. Potilaat ovat siinä systeemissä pohjimmaisena, eli alimmalla portaikolla.

Toisekseen ne kaikki "kehittämisasiat", muutokset ja uudistukset pitää tulla ja tapahtua itse alan sisällä toimivien piiristä ja heidän itsensä julkisuuteen kertomana ja asettamana. Muuten siellä toimivat "menettäisivät kasvonsa, uskottavuutensa, ja auktoriteettinsa".

Kaikessa on aina kyse vaikutusvallasta ja vallasta ylipäätäänkin. Psykiatriassa toimivat virkamiehet edustavat valtaa hyvänä esimerkkinä. Se näkyy kaikessa, myös artikuloinnissa. Annetaan median kautta se kuva, että "Kyllä me tiedämme kaiken". Mn. ajattelu, että kaikkien ihmisten ( mm. väkivallan) tekojen taustalla on syynä henkilön sairaus. Esim. koulusurmiin syyllistyneiden kohdalla näin usein väitetään. Kiusaamisella ei ole tietenkään mitään osuutta asiaan? Yhteiskunnassa ja yhteisöissä ei ole koskaan tietenkään mitään vialla, osuutta asiaan, eikä juurisyytä. Kaikki on niin täydellistä, toimivaa ja virheetöntä tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Ja joidenkin mielestä ilmeisesti myös psykiatriassa. Olen tästä eri mieltä.

Anonyymi kirjoitti:

Niitä kehitysideoita palveluiden ja hoidon uudistamiseksi ei oteta tavankansalaisilta, eli potilailta. Arvatkaapa, että miksi ei? Siksi, koska kyseessä on kaikelta osin ja pohjimmiltaan hierarkiseen systeemiin ja tapaan toimia oleva järjestelmä. Potilaat ovat siinä systeemissä pohjimmaisena, eli alimmalla portaikolla.

Toisekseen ne kaikki "kehittämisasiat", muutokset ja uudistukset pitää tulla ja tapahtua itse alan sisällä toimivien piiristä ja heidän itsensä julkisuuteen kertomana ja asettamana. Muuten siellä toimivat "menettäisivät kasvonsa, uskottavuutensa, ja auktoriteettinsa".

Kaikessa on aina kyse vaikutusvallasta ja vallasta ylipäätäänkin. Psykiatriassa toimivat virkamiehet edustavat valtaa hyvänä esimerkkinä. Se näkyy kaikessa, myös artikuloinnissa. Annetaan median kautta se kuva, että "Kyllä me tiedämme kaiken". Mn. ajattelu, että kaikkien ihmisten ( mm. väkivallan) tekojen taustalla on syynä henkilön sairaus. Esim. koulusurmiin syyllistyneiden kohdalla näin usein väitetään. Kiusaamisella ei ole tietenkään mitään osuutta asiaan? Yhteiskunnassa ja yhteisöissä ei ole koskaan tietenkään mitään vialla, osuutta asiaan, eikä juurisyytä. Kaikki on niin täydellistä, toimivaa ja virheetöntä tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Ja joidenkin mielestä ilmeisesti myös psykiatriassa. Olen tästä eri mieltä.

Lue lisää

Edelliseen tekstiin vielä sellainen lisäys ja tarkennus: psykiatrinen järjestelmä on paitsi erittäin vahvasti hierarkiaan pohjautuva, siellä on myös autoritäärinen hallinto ja järjestelmä. Jossa käytännössä alimmalla portaalla olevilla ei ole käytännössä mitään valtaa, osuutta, eikä hallintaoikeutta itseään koskevissa asioissa. Jolloin yleensä ihmisoikeudet eivät välttämättä toteudu, niin kuin pitäisi. Ylimmällä portaalla olevat päättävät kaikesta. Jos joku on tästä eri mieltä, niin kunnon perustelut mielipiteeseen mukaan myöskin.

Uskon, että olen kuitenkin oikeassa.

Anonyymi kirjoitti:

Niitä kehitysideoita palveluiden ja hoidon uudistamiseksi ei oteta tavankansalaisilta, eli potilailta. Arvatkaapa, että miksi ei? Siksi, koska kyseessä on kaikelta osin ja pohjimmiltaan hierarkiseen systeemiin ja tapaan toimia oleva järjestelmä. Potilaat ovat siinä systeemissä pohjimmaisena, eli alimmalla portaikolla.

Toisekseen ne kaikki "kehittämisasiat", muutokset ja uudistukset pitää tulla ja tapahtua itse alan sisällä toimivien piiristä ja heidän itsensä julkisuuteen kertomana ja asettamana. Muuten siellä toimivat "menettäisivät kasvonsa, uskottavuutensa, ja auktoriteettinsa".

Kaikessa on aina kyse vaikutusvallasta ja vallasta ylipäätäänkin. Psykiatriassa toimivat virkamiehet edustavat valtaa hyvänä esimerkkinä. Se näkyy kaikessa, myös artikuloinnissa. Annetaan median kautta se kuva, että "Kyllä me tiedämme kaiken". Mn. ajattelu, että kaikkien ihmisten ( mm. väkivallan) tekojen taustalla on syynä henkilön sairaus. Esim. koulusurmiin syyllistyneiden kohdalla näin usein väitetään. Kiusaamisella ei ole tietenkään mitään osuutta asiaan? Yhteiskunnassa ja yhteisöissä ei ole koskaan tietenkään mitään vialla, osuutta asiaan, eikä juurisyytä. Kaikki on niin täydellistä, toimivaa ja virheetöntä tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Ja joidenkin mielestä ilmeisesti myös psykiatriassa. Olen tästä eri mieltä.

Lue lisää

Täsmennys edelliseen tekstiin: psykiatrian puolella koulusurmiin syyllistyvän teon taustalla nähdään useimmiten syynä henkilön kantama sairaus. Eli kohdistetaan kaikki huomio ja syyllistetään itse tekijää. Nähdään ne viat, häiriöt ja syyt itse tekijässä. Tekijä on jotenkin viallinen ja epänormaali. Kun nähdään syyllinen vain tekijässä, niin tällöin ei tarvitse nähdä, ottaa huomioon, tai tehdä jotakin niille yhteiskunnassa, yhteisöissä tai kouluissa olevissa epäkohdissa. Kuten siinä, että jotkut jätetään tässä yhteiskunnassa yksin ja ulkopuolelle. Yhteisöllisyyden väheneminen on yksiä syitä henkiseen pahoinvointiin. Mutta nämä asiat ovat liian vaikeita myönnettäviksi, saatika sitten, että niille tehtäisiin jotakin. Joo, kyllä meillä on niitä "kivakouluprojekteja" ja suureen ääneen vakuutetaan, että tehdään ennaltaehkäisevää työtä, tai estetään ennalta syrjäytymistä, yksinjäämistä, yksinäisyyttä jne. Ne teot jäävät valitettavan usein vain puheen tasolle. Eli suoraan sanoen, ne ovat pelkkää sanahelinää. Totuus on vähän toinen. Se on vähän sama, kuin mitä nyt tehdään maailmanpoliitikassa. Puhutaan ja kokoustetaan paljon, mutta tehdään hyvin vähän mitään konkreettista. Ne eivät johda mihinkään tuloksiin. Valitettavasti.

Anonyymi kirjoitti:

Täsmennys edelliseen tekstiin: psykiatrian puolella koulusurmiin syyllistyvän teon taustalla nähdään useimmiten syynä henkilön kantama sairaus. Eli kohdistetaan kaikki huomio ja syyllistetään itse tekijää. Nähdään ne viat, häiriöt ja syyt itse tekijässä. Tekijä on jotenkin viallinen ja epänormaali. Kun nähdään syyllinen vain tekijässä, niin tällöin ei tarvitse nähdä, ottaa huomioon, tai tehdä jotakin niille yhteiskunnassa, yhteisöissä tai kouluissa olevissa epäkohdissa. Kuten siinä, että jotkut jätetään tässä yhteiskunnassa yksin ja ulkopuolelle. Yhteisöllisyyden väheneminen on yksiä syitä henkiseen pahoinvointiin. Mutta nämä asiat ovat liian vaikeita myönnettäviksi, saatika sitten, että niille tehtäisiin jotakin. Joo, kyllä meillä on niitä "kivakouluprojekteja" ja suureen ääneen vakuutetaan, että tehdään ennaltaehkäisevää työtä, tai estetään ennalta syrjäytymistä, yksinjäämistä, yksinäisyyttä jne. Ne teot jäävät valitettavan usein vain puheen tasolle. Eli suoraan sanoen, ne ovat pelkkää sanahelinää. Totuus on vähän toinen. Se on vähän sama, kuin mitä nyt tehdään maailmanpoliitikassa. Puhutaan ja kokoustetaan paljon, mutta tehdään hyvin vähän mitään konkreettista. Ne eivät johda mihinkään tuloksiin. Valitettavasti.

Lue lisää

Mietittäisiinkö siltäkin kannalta, kun kamalan monet voivat huonosti, niin siltikään jokainen ei mene ampumaan tai satuttamaan muita ihmisiä ?
On paljon syrjäytyneitä, yksin jääneitä, kiusattuja, yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä ihmisiä, jne.
Kaikkia syrjäytyneitä ei edes jätetä yhteiskunnan ulkopuolelle, osa jättäytyy ihan itse, kuka mistäkin syystä.
Siltikin hyvin harvat tekevät jotain peruuttamatonta, esim. jopa toisilta ihmisiltä hengen vieviä tekoja.
Kyllä tässä kohtaa voi jo ajatella, että jollain tavalla ollaan tekemisissä yhden henkilön, yksilön kanssa.
Vai onko se yhteiskunnan vika, jos joku saa päähänsä tehdä todella pahaa ?
Toki on aina hyvä etsiä syitä siihen, miksi ihminen voi huonosti, ja vielä parempi olisi estää, ennaltaehkäistä, ettei ihmiset alkaisi voimaan huonosti.

Se on juurikin näin, osa hyötyy, osa ei.
Kaikilla on silti mahdollisuus.

Anonyymi kirjoitti:

Se on juurikin näin, osa hyötyy, osa ei.
Kaikilla on silti mahdollisuus.

Surullisimpia on ihmiset jotka oman asenteensa takia estävät oman hyötymisensä...

Onni onnettumuudessa on se että hyvinvointivaltiossa ei tälläisten ihmisten tarvitse automaattisesti elää kadulla.

Anonyymi kirjoitti:

Surullisimpia on ihmiset jotka oman asenteensa takia estävät oman hyötymisensä...

Onni onnettumuudessa on se että hyvinvointivaltiossa ei tälläisten ihmisten tarvitse automaattisesti elää kadulla.

Lue lisää

Kävin itse nuorempana tuon surullisen vaiheen läpi.
Sieltäkin tosin pystyy nousemaan.

Mt-ongelmat taitavat pitkälti johtua siitä, kun ihminen ei pidä itseään riittävän hyvänä, hän ei hyväksy itseään sellaisena kuin.
Voi tulla tunnetta ettei riitä, e tule hyväksytyksi ( ehkä enemmän hyväksytyksi tulemisen pelko ). " ruoskitaan " liikaa itseä, ettei pysty tai kykene johonkin riittävän hyvin, verrataan itseä muihin, jne.
Ajatellaan, kelpaanko muille, millainen minun pitäisi olla ? Miksi ? Ei ne muut odota keneltäkään, että pitäisi olla jonkun tietynlainen.
Pyritään täydellisyyteen. Onko sellaista olemassakaan ? Eipä taida olla.
Juuri ne traumat, uupumukset, ahdistukset, masennukset, aiheuttavat tällaisia ajatuksia. Esim. kiusaaminen voi ajaa tuollaiseen ajattelumalliin, ettei minusta mihinkään ole, olen huono ja heikko ihminen.
Kiusaaminen voi aiheuttaa todella pahat traumat, henkiset ongelmat.
On kuitenkin ihmisestä kiinni, miten suhtautuu asioihin ja itseensä. Joitain ei ala ahdistamaan, vaikka olisi ehkä vaikeitakin tilanteita, uupumusta, stressiä, ym. Jotkut taas saattavat ahdistua, jopa masentua todella herkästikin.
Vaikeimmalla hetkellä varmasti usein tuntuu, ettei mistään tule enää mitään, elämästä ei enää tule mitään, en pysty enää mihinkään, jne. Mutta nekin ovat ohimeneviä tunteita.
Ihmiselämä on oikeastaan tunteiden vuoristorataa, ja joskus siinä on vaikea pysytellä kyydissä.

Anonyymi kirjoitti:

Mt-ongelmat taitavat pitkälti johtua siitä, kun ihminen ei pidä itseään riittävän hyvänä, hän ei hyväksy itseään sellaisena kuin.
Voi tulla tunnetta ettei riitä, e tule hyväksytyksi ( ehkä enemmän hyväksytyksi tulemisen pelko ). " ruoskitaan " liikaa itseä, ettei pysty tai kykene johonkin riittävän hyvin, verrataan itseä muihin, jne.
Ajatellaan, kelpaanko muille, millainen minun pitäisi olla ? Miksi ? Ei ne muut odota keneltäkään, että pitäisi olla jonkun tietynlainen.
Pyritään täydellisyyteen. Onko sellaista olemassakaan ? Eipä taida olla.
Juuri ne traumat, uupumukset, ahdistukset, masennukset, aiheuttavat tällaisia ajatuksia. Esim. kiusaaminen voi ajaa tuollaiseen ajattelumalliin, ettei minusta mihinkään ole, olen huono ja heikko ihminen.
Kiusaaminen voi aiheuttaa todella pahat traumat, henkiset ongelmat.
On kuitenkin ihmisestä kiinni, miten suhtautuu asioihin ja itseensä. Joitain ei ala ahdistamaan, vaikka olisi ehkä vaikeitakin tilanteita, uupumusta, stressiä, ym. Jotkut taas saattavat ahdistua, jopa masentua todella herkästikin.
Vaikeimmalla hetkellä varmasti usein tuntuu, ettei mistään tule enää mitään, elämästä ei enää tule mitään, en pysty enää mihinkään, jne. Mutta nekin ovat ohimeneviä tunteita.
Ihmiselämä on oikeastaan tunteiden vuoristorataa, ja joskus siinä on vaikea pysytellä kyydissä.

Lue lisää

Sinua ei taida auttaa muu,kuin pesäpallo.aila!

Olen aika paljon kanssasi samaa mieltä, ottaessasi esille tuon näkökulman, että suurin osa mt-oireista, tai ongelmista johtuu traumoista ja ylikuormittumisesta. Mutta systeemissä kaikki oireet, ihmisen käytöksestä lähtien tulkitaan johtuvan jostakin sairaudesta. Sama koskee myös sitä, että joillakin on huonot tai ikävät olosuhteet kotona omien perheenjäsenten kanssa. Olosuhteiden ja elämäntilanteiden ignooraaminen ja jättäminen hoidosta kokonaan ulkopuolelle on psykiatriassa toimivien puolella enemmän sääntö, kuin poikkeus. Vaikka tällä palstalla ovat jotkut väittäneetkin toista. Ainakin omalla kohdalla yksikään hoitoalalla oleva ei ole koskaan kysynyt, mikä on elämäntilanne ja ne vallitsevat olosuhteet. Sikäli se on minusta jokseenkin kummallista. Koska kyllä siihen ns. hyvinvointiin, jaksamiseen ja mielenterveyteen liittyy niin olennaisena osana ihmissuhteet, jaksaminen ja stressitilanne. Mutta ne eivät kiinnosta alalla olevia. Toinen on sitten se liian kliininen suhtautuminen ja kohtelu, jolla asennoidutaan vastaanotolle tuleviin.

Otit esille tuon, että avopuolella se hoito on liikaa jutustelua. Se pitää ikävä kyllä paikkansa. Sillä ei ole minustakaan mitään terapeuttista vaikutusta ja ulottuvuutta. Tilanne on ollut jokseenkin sama lähes sen yli 20 vuotta. Aika usein väitetään alalla toimivien puolelta, että kaikki johtuu resurssipulasta. Uskallan väittää, että niitä epäkohtia on koko siinä hoitokulttuurissa. Ennen kaikkea siinä, että jokainen vastaanotolle ja sairaalaan tuleva nähdään potentiaalisena diagnosoitavana potilaana, jolle päästään antamaan jokin lähes koko loppuelämää pilaava ja leimaava diagnoosi ja määräämään siihen sairauteen jokin vielä lisää tuhoava lääkitys. Koko sen historian ajan, mitä psykiatria on ollut olemassa, niin mm. introverttipersoonallisuuden piirteen, tai traumataustan omaavia on jopa väärin diagnosoitu skitsofreenikoiksi.

Enpä tiedä, tuleeko se toiminta koskaan muuttumaan? Siinä on sellainen ongelma, että siellä ei nähdä systeemissä olevan mitään vikoja. Niin eihän silloin mikään muutu. Kaikesta syytetään jopa itse potilaita. Että vika on heissä, että he tekevät sairautensa takia vääriä havaintoja. Ja syyllistetään, jos he eivät käytä kyseisiä palveluita. Kuka nyt tuollaisia noin huonolaatuisia, tai hyödyttömiä palveluita haluaa edes käyttää? Osa on todellakin myöskin syrjäytynyt pysyvästi. Mm. neuroleptien haittavaikutusten takia. Kyseinne toiminta siinä hoitokulttuurissa ei ole eettisesti oikein, eikä millään tavalla hyväksyttävää, eikä oikeutettavissa.

Anonyymi kirjoitti:

Olen aika paljon kanssasi samaa mieltä, ottaessasi esille tuon näkökulman, että suurin osa mt-oireista, tai ongelmista johtuu traumoista ja ylikuormittumisesta. Mutta systeemissä kaikki oireet, ihmisen käytöksestä lähtien tulkitaan johtuvan jostakin sairaudesta. Sama koskee myös sitä, että joillakin on huonot tai ikävät olosuhteet kotona omien perheenjäsenten kanssa. Olosuhteiden ja elämäntilanteiden ignooraaminen ja jättäminen hoidosta kokonaan ulkopuolelle on psykiatriassa toimivien puolella enemmän sääntö, kuin poikkeus. Vaikka tällä palstalla ovat jotkut väittäneetkin toista. Ainakin omalla kohdalla yksikään hoitoalalla oleva ei ole koskaan kysynyt, mikä on elämäntilanne ja ne vallitsevat olosuhteet. Sikäli se on minusta jokseenkin kummallista. Koska kyllä siihen ns. hyvinvointiin, jaksamiseen ja mielenterveyteen liittyy niin olennaisena osana ihmissuhteet, jaksaminen ja stressitilanne. Mutta ne eivät kiinnosta alalla olevia. Toinen on sitten se liian kliininen suhtautuminen ja kohtelu, jolla asennoidutaan vastaanotolle tuleviin.

Otit esille tuon, että avopuolella se hoito on liikaa jutustelua. Se pitää ikävä kyllä paikkansa. Sillä ei ole minustakaan mitään terapeuttista vaikutusta ja ulottuvuutta. Tilanne on ollut jokseenkin sama lähes sen yli 20 vuotta. Aika usein väitetään alalla toimivien puolelta, että kaikki johtuu resurssipulasta. Uskallan väittää, että niitä epäkohtia on koko siinä hoitokulttuurissa. Ennen kaikkea siinä, että jokainen vastaanotolle ja sairaalaan tuleva nähdään potentiaalisena diagnosoitavana potilaana, jolle päästään antamaan jokin lähes koko loppuelämää pilaava ja leimaava diagnoosi ja määräämään siihen sairauteen jokin vielä lisää tuhoava lääkitys. Koko sen historian ajan, mitä psykiatria on ollut olemassa, niin mm. introverttipersoonallisuuden piirteen, tai traumataustan omaavia on jopa väärin diagnosoitu skitsofreenikoiksi.

Enpä tiedä, tuleeko se toiminta koskaan muuttumaan? Siinä on sellainen ongelma, että siellä ei nähdä systeemissä olevan mitään vikoja. Niin eihän silloin mikään muutu. Kaikesta syytetään jopa itse potilaita. Että vika on heissä, että he tekevät sairautensa takia vääriä havaintoja. Ja syyllistetään, jos he eivät käytä kyseisiä palveluita. Kuka nyt tuollaisia noin huonolaatuisia, tai hyödyttömiä palveluita haluaa edes käyttää? Osa on todellakin myöskin syrjäytynyt pysyvästi. Mm. neuroleptien haittavaikutusten takia. Kyseinne toiminta siinä hoitokulttuurissa ei ole eettisesti oikein, eikä millään tavalla hyväksyttävää, eikä oikeutettavissa.

Lue lisää

Tämä edellinen kirjoitus oli tarkoitettu edelliseltä edelliselle kirjoittajalle. Lisäyksenä vielä se, minkä kyseinen kommentoija toi esille, niin se on totta, että vain harvoille ja valituille tarjotaan traumaterapioita. Siellä valikoidaaan ja arvotetaan ihmisiä aika tavalla. Ja tietyn diagnoosin omaaville ei ole käytännössä muuta hoitoa, kuin ylläpitolääkitykset ja jutustelu"hoidot". Kaikki, mitä on edellä tuotu pitää valitettavasti paikkansa ja on täyttä totta. Minä en ainakaan valehtele, enkä liioittele, enkä todellakaan keksi mitään. Tämä on ollut tilanne mt-puolella jo viimeiset yli 20 vuotta.

Mutta mitään ei epäkohtia ja vikoja nähdä, eikä tunnusteta, niille ei silloin myöskään tehdä mitään. Vaikka niitä siellä on. Tarkoitus ei ole mustamaalata, tai ilkeillä. Mutta se sokeus ja se, että miksi niille asioille ei tehdä mitään, eikä myöskään mitään uudistuksia, on lähestulkoon käsittämätöntä. Hidasta on kehitys ainakin.

Anonyymi kirjoitti:

Tämä edellinen kirjoitus oli tarkoitettu edelliseltä edelliselle kirjoittajalle. Lisäyksenä vielä se, minkä kyseinen kommentoija toi esille, niin se on totta, että vain harvoille ja valituille tarjotaan traumaterapioita. Siellä valikoidaaan ja arvotetaan ihmisiä aika tavalla. Ja tietyn diagnoosin omaaville ei ole käytännössä muuta hoitoa, kuin ylläpitolääkitykset ja jutustelu"hoidot". Kaikki, mitä on edellä tuotu pitää valitettavasti paikkansa ja on täyttä totta. Minä en ainakaan valehtele, enkä liioittele, enkä todellakaan keksi mitään. Tämä on ollut tilanne mt-puolella jo viimeiset yli 20 vuotta.

Mutta mitään ei epäkohtia ja vikoja nähdä, eikä tunnusteta, niille ei silloin myöskään tehdä mitään. Vaikka niitä siellä on. Tarkoitus ei ole mustamaalata, tai ilkeillä. Mutta se sokeus ja se, että miksi niille asioille ei tehdä mitään, eikä myöskään mitään uudistuksia, on lähestulkoon käsittämätöntä. Hidasta on kehitys ainakin.

Lue lisää

Miksi kaikkea pitäisi tarjota psykiatrian puolelta ?
Jos asiakas/potilas tuntee tarvetta terapialle, sitä saa kyllä pyytää vaikka oma-aloitteisesti, jos sitä ei psykiatrialta kukaan ehdota.

Anonyymi kirjoitti:

Sinua ei taida auttaa muu,kuin pesäpallo.aila!

Auts.
Minua auttoi psykiatria, en tarvitse pesäpallomailaa.

Anonyymi kirjoitti:

Miksi kaikkea pitäisi tarjota psykiatrian puolelta ?
Jos asiakas/potilas tuntee tarvetta terapialle, sitä saa kyllä pyytää vaikka oma-aloitteisesti, jos sitä ei psykiatrialta kukaan ehdota.

Lue lisää

Silloin ei voi uhriutua, jos itse tekee asian eteen jotain olennaista.

Mikä se hyöty on? Fysiikan ja aivotoiminnan salpaava lääkitys? Mitä se hyöty sitten on? Haittoja nyt ei edes mahdu kirjoittamaan, vaikka avaisi niille ihan oman ketjunsa. Jotta tuot keskusteluun jotain rakentavaa, anna konkreettisia esimerkkejä tuesta, jota psykiatrit ja hoitajat sitten voivat antaa. Monikin ongelmiensa kanssa kamppaileva osaisi sitten paremmin ottaa sitä tukea ja hyötyä vastaan, jos olisi jotain konkretiaa sinunkin nollapostauksessasi.

Askarteluryhmät ja toimintaterapiat nyt eivät ketään auta. Ihminen osaa askarrella ihan ilman erikoislääkärin tukeakin näin halutessaan.

Anonyymi kirjoitti:

Mikä se hyöty on? Fysiikan ja aivotoiminnan salpaava lääkitys? Mitä se hyöty sitten on? Haittoja nyt ei edes mahdu kirjoittamaan, vaikka avaisi niille ihan oman ketjunsa. Jotta tuot keskusteluun jotain rakentavaa, anna konkreettisia esimerkkejä tuesta, jota psykiatrit ja hoitajat sitten voivat antaa. Monikin ongelmiensa kanssa kamppaileva osaisi sitten paremmin ottaa sitä tukea ja hyötyä vastaan, jos olisi jotain konkretiaa sinunkin nollapostauksessasi.

Askarteluryhmät ja toimintaterapiat nyt eivät ketään auta. Ihminen osaa askarrella ihan ilman erikoislääkärin tukeakin näin halutessaan.

Lue lisää

Minulle oli suuri hyöty siitä, kun sain käydä saman hoitajan luona keskustelemassa pidemmän ajanjakson.
Luottamus syntyi nopeasti, ja oli helppo puhua ihan kaikesta mitä mieleen tuli.
Hyötyä hoidosta saa silloin, kun siitä haluaa hyötyä.
Lääkkeet eivät poista ongelmien syitä, ne ehkä auttavat oireisiin, jos sitäkään.
Psykiatri on lääkäri, joka tekee diagnoosin, ja määrää mahdollisesti lääkityksen, hän ei osallistu hoitoon kovin erityisesti. Hoitajat on sitä varten, että hoitavat, keskustelevat, auttavat ja tukevat potilasta.
Jos ei elämässä ole sisältöä, niin askarteluryhmät ja toimintaterapiakin ovat hyvää ajankulua ja sosiaalista kanssakäymistä, jossa tapaa myös vertaisiaan. Sielläkin on mahdollista keskustella, vaikka muiden toipilaiden kanssa, huomaa, ettei ole yksin ongelmansa kanssa, muillakin on vaikeaa. Ja noissa ryhmissä käy myös ihmisiä, jotka suhtautuvat hoitoon ja olemiseensa positiivisesti, siellä eivät kaikki ainoastaan hauku psykiatriaa.
Mistään ei onnistu saamaan hyötyä, jos asenne on jatkuvasti negatiivinen. Ja jotkut on negatiivisia ennen kuin edes yrittävät osallistua mihinkään, siitä e voi syyttää hoitajia eikä psykiatreja.

Anonyymi kirjoitti:

Minulle oli suuri hyöty siitä, kun sain käydä saman hoitajan luona keskustelemassa pidemmän ajanjakson.
Luottamus syntyi nopeasti, ja oli helppo puhua ihan kaikesta mitä mieleen tuli.
Hyötyä hoidosta saa silloin, kun siitä haluaa hyötyä.
Lääkkeet eivät poista ongelmien syitä, ne ehkä auttavat oireisiin, jos sitäkään.
Psykiatri on lääkäri, joka tekee diagnoosin, ja määrää mahdollisesti lääkityksen, hän ei osallistu hoitoon kovin erityisesti. Hoitajat on sitä varten, että hoitavat, keskustelevat, auttavat ja tukevat potilasta.
Jos ei elämässä ole sisältöä, niin askarteluryhmät ja toimintaterapiakin ovat hyvää ajankulua ja sosiaalista kanssakäymistä, jossa tapaa myös vertaisiaan. Sielläkin on mahdollista keskustella, vaikka muiden toipilaiden kanssa, huomaa, ettei ole yksin ongelmansa kanssa, muillakin on vaikeaa. Ja noissa ryhmissä käy myös ihmisiä, jotka suhtautuvat hoitoon ja olemiseensa positiivisesti, siellä eivät kaikki ainoastaan hauku psykiatriaa.
Mistään ei onnistu saamaan hyötyä, jos asenne on jatkuvasti negatiivinen. Ja jotkut on negatiivisia ennen kuin edes yrittävät osallistua mihinkään, siitä e voi syyttää hoitajia eikä psykiatreja.

Lue lisää

Yhtään tuomitsematta, tai haukkumatta niitä, jotka oikeasti tykkäävät ja haluavat askarrella ja mennä päivätoimintoihin. Askartelu on varmaan ihan kivaa. Mutta kun sitä tarjotaan tai tuputetaan kaikille potilaille jonkinlaiseksi terapiatoiminnaksi, niin se kalskahtaa hieman aliarvioimiselta.

Alalla suhdaututaan muutenkin aika usein tietynlaiseen kategorisoimiseen ja tyypittämiseen, saatetaan jopa pitää vähän nk. lapsena, tai lapsenomaisena. Se, että siellä niin kovin paljon painotetaan lähestulkoon jonkinlaisen uskontunnuksen opettelemisen ja sisäistämisen tavoin, että pitää hyväksyä sairautensa, tehdyt hoitopäätökset ja lääkemääräykset, olla hoitomyöntyväinen ja sairaudentuntoinen ja että ainoa fokus on identifioitua johonkin sairauteen, ja koko ihminen nähdään vain jonakin kävelevänä diagnoosina, on minusta jotenkin tavattoman kapea-alaista ja tuntuu jotenkin jopa absurdilta teatterilta. Onko siitä potilaalle itselleen välttämättä mitään hyötyä? Etenkin, jos se annettu diagnoosi on tehty virheellisin ja ylitulkituin päätelmin ja analyysein.

Sama koskee lääkehaittoja. Että onko niiden huomiotta jättäminen, tai sairaudenhoidolla perusteleminen välttämättä oikeutettua? Ja ovatko käypähoitosuositukset esim. virheellisten diagnosoitujen osalta oikeudenmukaisia? Tokihan sen diagnoosin voi yrittää käydä korjaamassa.

Myös yksi todella suuri ja merkittävä ongelma siellä liittyy juuri tähän, että tietyt diagnoosit leimaavat myös ihan psykiatrian puolella. Kyseisen psykoosidiagnoosin saaneen sanomisia saatetaan kyseenalaistaa ja pitää niitä epäuskottavina.

Edelliselle sanoisin vielä näin, että myönnän, että tietystä kritiikistä voi saada kuvan, että kyse on haukkumisesta. Tästä ei ole kyse. Vaan kyse on siitä, että esim. niissä tehdyissä gallupeissa, joissa väitetään, että kaikki ovat olleet hyvin tyytyväisiä mt-palveluihin ja niiden laatuun, niin siellä eivät näy ne, jotka ovat jo lopettaneet kyseisten palveluiden käytön. Ja minun mielestäni se, että asioista ei puhuta, tuoda esille hoitokulttuurissa ja avopuolen toimimattomuuteen liittyviä epäkohtia, esim. mediassa, niin ei se palvele kyllä alaa ja siellä olevia heitä itseäänkään.Puhumattakaan sitten itse potilaista. Koska se pääfokus on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana aivan liikaa diagnoosi, ja lääkekeskeistä. Se ei auta niitä, jotka esim. hakeutuvat palveluihin ahdistuneina elämäntilanteidensa ja elämässä olevien olosuhteiden takia. Silti näitä viimeksimainittuja asioita, jotka ovat tärkeitä jokaisen henkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta, ne ovat jätetty vähemmälle huomiolle. Esim. skitsofreniadiagnoosin saaneiden tai traumataustaisten kohdalla heille ei edes välttämättä tarjota mitään terapeuttisia hoitoja, vaan ensinmainituille hoito on pääasiassa lääkityksiä ja jutustelu"hoitoa".

Pahoittelen sitä, jos esittämäni mielipide on joidenkin mielestä turhan räväkästi kirjoitettu. Mutta sitä ei ole missään nimessä tehty missään haukkumis, tai mustamaalaamistarkoituksessa.

Alalla oleville hoitajille ei todennäköisesti anneta muita ohjeistuksia toimia toisin. He toimivat heille opetettujen asioiden mukaisesti. Mm. sen kliinisen tavan kohdella osalta. Sitä en tiedä, kuka niistä naruista vetelee ja tekee ohjeistukset. Mutta kyllä ne toimintatavat ja hoitolinjaukset ovat aika vanhanaikaisia. Ylipäätään se, että jokainen diagnosoitu nähdään vain jonakin sairautena ja että heidät pitää saada jonkinlaiseen sosiaaliseen kontrolliin. Toki kokemuksia on erilaisia. Joku on ja on ollut varmasti tyytyväinen ja saanut apua. Se, että perustuuko se sitten plaseboon, niin se jää auki.

Anonyymi kirjoitti:

Minulle oli suuri hyöty siitä, kun sain käydä saman hoitajan luona keskustelemassa pidemmän ajanjakson.
Luottamus syntyi nopeasti, ja oli helppo puhua ihan kaikesta mitä mieleen tuli.
Hyötyä hoidosta saa silloin, kun siitä haluaa hyötyä.
Lääkkeet eivät poista ongelmien syitä, ne ehkä auttavat oireisiin, jos sitäkään.
Psykiatri on lääkäri, joka tekee diagnoosin, ja määrää mahdollisesti lääkityksen, hän ei osallistu hoitoon kovin erityisesti. Hoitajat on sitä varten, että hoitavat, keskustelevat, auttavat ja tukevat potilasta.
Jos ei elämässä ole sisältöä, niin askarteluryhmät ja toimintaterapiakin ovat hyvää ajankulua ja sosiaalista kanssakäymistä, jossa tapaa myös vertaisiaan. Sielläkin on mahdollista keskustella, vaikka muiden toipilaiden kanssa, huomaa, ettei ole yksin ongelmansa kanssa, muillakin on vaikeaa. Ja noissa ryhmissä käy myös ihmisiä, jotka suhtautuvat hoitoon ja olemiseensa positiivisesti, siellä eivät kaikki ainoastaan hauku psykiatriaa.
Mistään ei onnistu saamaan hyötyä, jos asenne on jatkuvasti negatiivinen. Ja jotkut on negatiivisia ennen kuin edes yrittävät osallistua mihinkään, siitä e voi syyttää hoitajia eikä psykiatreja.

Lue lisää

Vaikenemisen kulttuuri, hiljaa oleminen, tai mitään asioille tekemättömyyskään ei kyllä auta ja hyödytä ketään. Eikä mikään edes tiede mene eteenpäin, jos se ei kykene itsekritiikkiin ja näkemään, missä kohtaa pitäisi tehdä jotakin muutoksia. Mikään ei ole tässä maailmassa valmista. Mutta se, että pitääkö se viedä vielä seuraavat satavuotta, niin se on kyllä liian pitkä aika.

Se on sitten eri asia, miten asiat tulkitaan, ja pidetäänkö siitä, että joku ilmaisee oman mielipiteensä. Jotkut tietenkin ajattelevat niin, että jos sanot jotakin kiusallista, tai vaikeaa myönnettäväksi, niin niin ei saa tehdä.

Kyse on aina kuitenkin tulkinnasta. Kaikki kritiikki ei suinkaan tarkoita haukkumista. Se on miten sen ottaa.

Anonyymi kirjoitti:

Yhtään tuomitsematta, tai haukkumatta niitä, jotka oikeasti tykkäävät ja haluavat askarrella ja mennä päivätoimintoihin. Askartelu on varmaan ihan kivaa. Mutta kun sitä tarjotaan tai tuputetaan kaikille potilaille jonkinlaiseksi terapiatoiminnaksi, niin se kalskahtaa hieman aliarvioimiselta.

Alalla suhdaututaan muutenkin aika usein tietynlaiseen kategorisoimiseen ja tyypittämiseen, saatetaan jopa pitää vähän nk. lapsena, tai lapsenomaisena. Se, että siellä niin kovin paljon painotetaan lähestulkoon jonkinlaisen uskontunnuksen opettelemisen ja sisäistämisen tavoin, että pitää hyväksyä sairautensa, tehdyt hoitopäätökset ja lääkemääräykset, olla hoitomyöntyväinen ja sairaudentuntoinen ja että ainoa fokus on identifioitua johonkin sairauteen, ja koko ihminen nähdään vain jonakin kävelevänä diagnoosina, on minusta jotenkin tavattoman kapea-alaista ja tuntuu jotenkin jopa absurdilta teatterilta. Onko siitä potilaalle itselleen välttämättä mitään hyötyä? Etenkin, jos se annettu diagnoosi on tehty virheellisin ja ylitulkituin päätelmin ja analyysein.

Sama koskee lääkehaittoja. Että onko niiden huomiotta jättäminen, tai sairaudenhoidolla perusteleminen välttämättä oikeutettua? Ja ovatko käypähoitosuositukset esim. virheellisten diagnosoitujen osalta oikeudenmukaisia? Tokihan sen diagnoosin voi yrittää käydä korjaamassa.

Myös yksi todella suuri ja merkittävä ongelma siellä liittyy juuri tähän, että tietyt diagnoosit leimaavat myös ihan psykiatrian puolella. Kyseisen psykoosidiagnoosin saaneen sanomisia saatetaan kyseenalaistaa ja pitää niitä epäuskottavina.

Edelliselle sanoisin vielä näin, että myönnän, että tietystä kritiikistä voi saada kuvan, että kyse on haukkumisesta. Tästä ei ole kyse. Vaan kyse on siitä, että esim. niissä tehdyissä gallupeissa, joissa väitetään, että kaikki ovat olleet hyvin tyytyväisiä mt-palveluihin ja niiden laatuun, niin siellä eivät näy ne, jotka ovat jo lopettaneet kyseisten palveluiden käytön. Ja minun mielestäni se, että asioista ei puhuta, tuoda esille hoitokulttuurissa ja avopuolen toimimattomuuteen liittyviä epäkohtia, esim. mediassa, niin ei se palvele kyllä alaa ja siellä olevia heitä itseäänkään.Puhumattakaan sitten itse potilaista. Koska se pääfokus on ollut viimeisten vuosikymmenten aikana aivan liikaa diagnoosi, ja lääkekeskeistä. Se ei auta niitä, jotka esim. hakeutuvat palveluihin ahdistuneina elämäntilanteidensa ja elämässä olevien olosuhteiden takia. Silti näitä viimeksimainittuja asioita, jotka ovat tärkeitä jokaisen henkisen hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta, ne ovat jätetty vähemmälle huomiolle. Esim. skitsofreniadiagnoosin saaneiden tai traumataustaisten kohdalla heille ei edes välttämättä tarjota mitään terapeuttisia hoitoja, vaan ensinmainituille hoito on pääasiassa lääkityksiä ja jutustelu"hoitoa".

Pahoittelen sitä, jos esittämäni mielipide on joidenkin mielestä turhan räväkästi kirjoitettu. Mutta sitä ei ole missään nimessä tehty missään haukkumis, tai mustamaalaamistarkoituksessa.

Alalla oleville hoitajille ei todennäköisesti anneta muita ohjeistuksia toimia toisin. He toimivat heille opetettujen asioiden mukaisesti. Mm. sen kliinisen tavan kohdella osalta. Sitä en tiedä, kuka niistä naruista vetelee ja tekee ohjeistukset. Mutta kyllä ne toimintatavat ja hoitolinjaukset ovat aika vanhanaikaisia. Ylipäätään se, että jokainen diagnosoitu nähdään vain jonakin sairautena ja että heidät pitää saada jonkinlaiseen sosiaaliseen kontrolliin. Toki kokemuksia on erilaisia. Joku on ja on ollut varmasti tyytyväinen ja saanut apua. Se, että perustuuko se sitten plaseboon, niin se jää auki.

Lue lisää

Mainitse edes yksi mielestäsi positiivinen asia psykiatrian puolelta, edes yksi ?

Anonyymi kirjoitti:

Vaikenemisen kulttuuri, hiljaa oleminen, tai mitään asioille tekemättömyyskään ei kyllä auta ja hyödytä ketään. Eikä mikään edes tiede mene eteenpäin, jos se ei kykene itsekritiikkiin ja näkemään, missä kohtaa pitäisi tehdä jotakin muutoksia. Mikään ei ole tässä maailmassa valmista. Mutta se, että pitääkö se viedä vielä seuraavat satavuotta, niin se on kyllä liian pitkä aika.

Se on sitten eri asia, miten asiat tulkitaan, ja pidetäänkö siitä, että joku ilmaisee oman mielipiteensä. Jotkut tietenkin ajattelevat niin, että jos sanot jotakin kiusallista, tai vaikeaa myönnettäväksi, niin niin ei saa tehdä.

Kyse on aina kuitenkin tulkinnasta. Kaikki kritiikki ei suinkaan tarkoita haukkumista. Se on miten sen ottaa.

Lue lisää

Kyllä omat mielipiteensä saa sanoa.
Ei ketään tarvitse miellyttää, ei edes sanomalla tavalla kuinka muka toinen haluaisi sanottavan.
Aina kun joku sanoo jotain, sehän on kuulijan/kuuntelijan tulkinnasta kiinni, miten hän ottaa sanoman vastaan.
Kiusallisistakin asioista voi puhua, jos kuulija/kuuntelija ei sitä pysty myöntämään, niin se on hänen ongelmansa.
Jotkut ottavat liian usein kritiikin haukkumisena, jota se ei todellakaan aina ole, kuten sanoit.
Elämässä on usein, ja jokaisella tilanteita, että asioista ollaan eri mieltä, siltikin keskustelu onnistuu, jos haluaa sen onnistuvan.

Anonyymi kirjoitti:

Mainitse edes yksi mielestäsi positiivinen asia psykiatrian puolelta, edes yksi ?

Ottavat vastaanotolle ja ovi on aina auki. Kelpaako?

Anonyymi kirjoitti:

Ottavat vastaanotolle ja ovi on aina auki. Kelpaako?

Kelpaa toki.
Onhan se jo hyvä asia, että vastaanotolle pääsee.
Mutta miksi sinne menee, jos ei ole mihinkään tyytyväinen ?
Jos kerran itse tietää, mikä auttaa/auttaisi, eikä ammattiapu kelpaa, niin sitten on keskityttävä omahoitoon. Se ei vain kovin monilta onnistu, sitä varten on ammattilaiset olemassa.
Vaikka kuulostaa typerältä, mutta oma asennoituminen vaikuttaa paljon hoitosuhteessa.

Anonyymi kirjoitti:

Mikä se hyöty on? Fysiikan ja aivotoiminnan salpaava lääkitys? Mitä se hyöty sitten on? Haittoja nyt ei edes mahdu kirjoittamaan, vaikka avaisi niille ihan oman ketjunsa. Jotta tuot keskusteluun jotain rakentavaa, anna konkreettisia esimerkkejä tuesta, jota psykiatrit ja hoitajat sitten voivat antaa. Monikin ongelmiensa kanssa kamppaileva osaisi sitten paremmin ottaa sitä tukea ja hyötyä vastaan, jos olisi jotain konkretiaa sinunkin nollapostauksessasi.

Askarteluryhmät ja toimintaterapiat nyt eivät ketään auta. Ihminen osaa askarrella ihan ilman erikoislääkärin tukeakin näin halutessaan.

Lue lisää

Tarjoan pullakahvit jos kykenet keksimään jonkun uuden haitan josta ei tällä foorumilla ole vuoden sisään valitettu kyllästymiseen asti.

Hyödyt ovat tietysti henkilökohtaisia. Yllätys yllätys eri ihmiset hyötyvät eri asioista. Ne voi olla hyvin pieniä arkisia asioita, tai ne voi olla kuten minulla elämän muuttava asia, joka pitkässä juoksussa muutti koko elämäni parempaan. Sillä oli suuri osuus siitä, että palasin sairaseläkkeeltä takaisin työelämään.

Mutta jos ei osaa ottaa vastaan tukea, tai kuvittelee että se avun ottaminen liittyy jotenkin lääkkeisiin niin eihän sitä tietenkään voi hyötyä. On siis ihan turha kuvitella että joku voisi sinulle kertoa mitä sinä hyötyisit jos et halua ottaa mitään vastaan.

Anonyymi kirjoitti:

Tarjoan pullakahvit jos kykenet keksimään jonkun uuden haitan josta ei tällä foorumilla ole vuoden sisään valitettu kyllästymiseen asti.

Hyödyt ovat tietysti henkilökohtaisia. Yllätys yllätys eri ihmiset hyötyvät eri asioista. Ne voi olla hyvin pieniä arkisia asioita, tai ne voi olla kuten minulla elämän muuttava asia, joka pitkässä juoksussa muutti koko elämäni parempaan. Sillä oli suuri osuus siitä, että palasin sairaseläkkeeltä takaisin työelämään.

Mutta jos ei osaa ottaa vastaan tukea, tai kuvittelee että se avun ottaminen liittyy jotenkin lääkkeisiin niin eihän sitä tietenkään voi hyötyä. On siis ihan turha kuvitella että joku voisi sinulle kertoa mitä sinä hyötyisit jos et halua ottaa mitään vastaan.

Lue lisää

En ole se, jolle olet viestisi tarkoittanut, mutta yksiä haittoja, tai merkittäviä epäkohtia on alalla oleva ajattelu, että systeemiin tulevan pitäisi ottaa ja omaksua hänelle tehdystä diagnoosista jokin identiteetti. Eli, että hänet nähdään vain jonakin diagnoosina. Silloin, kun kaikki asiat laitetaan joksikin termeiksi, eli on potilas, hänen diagnoosinsa ja lääkemääräykset, niin häntä ei nähdä enää ihmisenä. Hoidosta puuttuu kokonaisvaltaisuus. Ja me olemme kaikki jollakin tavalla kokonaisuuksia, menneisyyden kokemuksia, tunnepuolta, sosiaaliset kontaktimme, työ, ja harrastukset, joita teemme, arvomme jne. Jollakin tavalla psykiatriassa ihminen kutistetaan ja typistetään jonkin sairauden kuplan sisään.

Yksiä todella surullisia ja harmittavia puolia psykiatriassa on se, että se ei ole tarpeeksi holistista. Ja mikä kummallisina, että vaikka ihan tavantalliainen tietää sen, että yksilön elämässä oleva olosuhteet ja elämäntilanteet vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, niin näitä asioita siellä ei nähdä, ymmärretä, eikä tunnusteta. - Vaan kaikki, miten ihminen oireilee, johtuvat aina psykiatrian puolella toimivien mielestä jostakin sairaudesta. Minusta se on absurdia. Jos on todellinen tarkoitus edistää hyvinvointia ja terveyttä, niin on tietynlaista älyn, ja keinovalikoimien vähyyttä, jos tätä ei tajua! Siksi en ymmärrä, enkä halua tunnustaa heidän rajoittunutta näkemystään ihmisen mielenterveysoireilujen perimmäisistä syistä. Koska he ovat pahasti väärässä. Siellä ei tajuta, että ihmiset oireilevat eri tavalla elämässä olevista ongelmista. Ei se auta ketään, jos heille annetaan vain jokin diagnoosi ja siihen määrätään lääkkeet. Ne eivät poista niitä oireita aiheuttavia ja taustalla olevia syitä. Miten monta kertaa tämä pitää tänne vielä sanoa! Tämä on niin yksinkertainen asia, että mietipä vähän uudestaan. Se on tietyllä tavalla henkisesti pahoinvoivien ihmisten aliarvostamista, ja loukkaamista, että heidät typistetään vain joksikin sa*ta*an diagnoosiksi ja määrätään kaikkeen "avuksi, tueksi, ja hoidoksi" useimmiten vain niitä vielä lisää olotilaa pahentavia lääkkeitä.

Anonyymi kirjoitti:

En ole se, jolle olet viestisi tarkoittanut, mutta yksiä haittoja, tai merkittäviä epäkohtia on alalla oleva ajattelu, että systeemiin tulevan pitäisi ottaa ja omaksua hänelle tehdystä diagnoosista jokin identiteetti. Eli, että hänet nähdään vain jonakin diagnoosina. Silloin, kun kaikki asiat laitetaan joksikin termeiksi, eli on potilas, hänen diagnoosinsa ja lääkemääräykset, niin häntä ei nähdä enää ihmisenä. Hoidosta puuttuu kokonaisvaltaisuus. Ja me olemme kaikki jollakin tavalla kokonaisuuksia, menneisyyden kokemuksia, tunnepuolta, sosiaaliset kontaktimme, työ, ja harrastukset, joita teemme, arvomme jne. Jollakin tavalla psykiatriassa ihminen kutistetaan ja typistetään jonkin sairauden kuplan sisään.

Yksiä todella surullisia ja harmittavia puolia psykiatriassa on se, että se ei ole tarpeeksi holistista. Ja mikä kummallisina, että vaikka ihan tavantalliainen tietää sen, että yksilön elämässä oleva olosuhteet ja elämäntilanteet vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, niin näitä asioita siellä ei nähdä, ymmärretä, eikä tunnusteta. - Vaan kaikki, miten ihminen oireilee, johtuvat aina psykiatrian puolella toimivien mielestä jostakin sairaudesta. Minusta se on absurdia. Jos on todellinen tarkoitus edistää hyvinvointia ja terveyttä, niin on tietynlaista älyn, ja keinovalikoimien vähyyttä, jos tätä ei tajua! Siksi en ymmärrä, enkä halua tunnustaa heidän rajoittunutta näkemystään ihmisen mielenterveysoireilujen perimmäisistä syistä. Koska he ovat pahasti väärässä. Siellä ei tajuta, että ihmiset oireilevat eri tavalla elämässä olevista ongelmista. Ei se auta ketään, jos heille annetaan vain jokin diagnoosi ja siihen määrätään lääkkeet. Ne eivät poista niitä oireita aiheuttavia ja taustalla olevia syitä. Miten monta kertaa tämä pitää tänne vielä sanoa! Tämä on niin yksinkertainen asia, että mietipä vähän uudestaan. Se on tietyllä tavalla henkisesti pahoinvoivien ihmisten aliarvostamista, ja loukkaamista, että heidät typistetään vain joksikin sa*ta*an diagnoosiksi ja määrätään kaikkeen "avuksi, tueksi, ja hoidoksi" useimmiten vain niitä vielä lisää olotilaa pahentavia lääkkeitä.

Lue lisää

Oikeastaan se on itsestäänselvä asia, että elämässä olevat olosuhteet, ja elämäntilanne, burnout, yksinäisyys tai henkisen tuen puute aiheuttavat monelle mt-oireita. Mutta koska se lähestymiskulma on psykiatrian puolella lähes aina ja heti oire ja sairauskeskeinen, eikä edes haluta nähdä ja ymmärtää noiden edellä mainittujen asioiden roolia jokaisen yksilön elämässä, niin eihän niitä silloin edes tunnusteta. Saatika, että siihen kyseiseen hoitokulttuuriin tulisi mitään muutosta ja uudistuksia asenteisiin, kohteluun, tapoihin toimia, tai oireiden hoitoon. Suurimmalla osalla vastaanotolle päätyvistä, tai tulevista kärsii useimmiten omassa elämässä olevista ongelmista, eikä niinkään välttämättä mistään mielenterveysongelmasta, tai sairaudesta. Yksiä merkittävimpiä asioita, joita siinä hoitokulttuurissa on, on juuri se liian kliininen asennoituminen yksilön ongelmiin, sen sairaus ja lääkekeskeisten metodien ja ajattelun lisäksi.

Näistä syistä psykiatrian kapea-alainen ajattelu, sairausidentiteetin, sairaudentunnon, tai hoitomyöntyväisyyden omaksuminen, joka useimmiten tarkoittaa lääkehoitoon suostumista, ei kolahda ainakaan enää minuun. Ja korostan tässä sitä, että kyllä toimin kyseisen systeemin ohjeistamalla tavalla , käytin lääkkeitä säänöllisesti haittavaikutuksista huolimatta; ja edelliset psykiatriassa olevat ajattelut sisäistäneenä ainakin sen yli 20 vuotta. Kunnes nähtyäni ja koettuani niin paljon sitä, mikä siellä on pielessä, tajusin, että se ei edistä ainakaan minun henkistä hyvinvointia ja terveyttäkään. Se loppuhinta, minkä siitä luottamisesta joutui maksamaan oli liian suuri ja kova. Mm. alkoholisoiduin neuroleptilääkkeiden käytön seurauksena.

Anonyymi kirjoitti:

Oikeastaan se on itsestäänselvä asia, että elämässä olevat olosuhteet, ja elämäntilanne, burnout, yksinäisyys tai henkisen tuen puute aiheuttavat monelle mt-oireita. Mutta koska se lähestymiskulma on psykiatrian puolella lähes aina ja heti oire ja sairauskeskeinen, eikä edes haluta nähdä ja ymmärtää noiden edellä mainittujen asioiden roolia jokaisen yksilön elämässä, niin eihän niitä silloin edes tunnusteta. Saatika, että siihen kyseiseen hoitokulttuuriin tulisi mitään muutosta ja uudistuksia asenteisiin, kohteluun, tapoihin toimia, tai oireiden hoitoon. Suurimmalla osalla vastaanotolle päätyvistä, tai tulevista kärsii useimmiten omassa elämässä olevista ongelmista, eikä niinkään välttämättä mistään mielenterveysongelmasta, tai sairaudesta. Yksiä merkittävimpiä asioita, joita siinä hoitokulttuurissa on, on juuri se liian kliininen asennoituminen yksilön ongelmiin, sen sairaus ja lääkekeskeisten metodien ja ajattelun lisäksi.

Näistä syistä psykiatrian kapea-alainen ajattelu, sairausidentiteetin, sairaudentunnon, tai hoitomyöntyväisyyden omaksuminen, joka useimmiten tarkoittaa lääkehoitoon suostumista, ei kolahda ainakaan enää minuun. Ja korostan tässä sitä, että kyllä toimin kyseisen systeemin ohjeistamalla tavalla , käytin lääkkeitä säänöllisesti haittavaikutuksista huolimatta; ja edelliset psykiatriassa olevat ajattelut sisäistäneenä ainakin sen yli 20 vuotta. Kunnes nähtyäni ja koettuani niin paljon sitä, mikä siellä on pielessä, tajusin, että se ei edistä ainakaan minun henkistä hyvinvointia ja terveyttäkään. Se loppuhinta, minkä siitä luottamisesta joutui maksamaan oli liian suuri ja kova. Mm. alkoholisoiduin neuroleptilääkkeiden käytön seurauksena.

Lue lisää

Edelliseen tekstiin vielä sellainen lisäys, että psykiatriassa se kapea-alainen ajattelu, sairausidentiteetin, sairaudentunnon, tai hoitomyöntyväisyyden painottaminenkaan alalla olevien puolelta ei auta niitä, joilla on elämässä muita asioita pielessä, tai on ongelmia esim. ihmissuhteissa, tai muuta vialla elämäntilanteessa Tästä heidän puolellaan olevasta kapea-alaisesta ajattelusta ja asennoitumisesta johtuen en enää ole samaa mieltä siitä, millaisena mt-oireista kärsivät nähdään systeemissä. Eikä heidän ajattelunsa enää kolahda ainakaan minuun.

Ainakin mitä heidän puoleltaan tulee vähänkään ulostuloja esim. median kautta ja muutenkin olen sen saman havainnon heistä tehnyt. Että heidän mielestään kaikki mt-oireet johtuvat aina jostakin psyykkisestä sairaudesta, mutta näinhän se asia suinkaan ole.

Anonyymi kirjoitti:

En ole se, jolle olet viestisi tarkoittanut, mutta yksiä haittoja, tai merkittäviä epäkohtia on alalla oleva ajattelu, että systeemiin tulevan pitäisi ottaa ja omaksua hänelle tehdystä diagnoosista jokin identiteetti. Eli, että hänet nähdään vain jonakin diagnoosina. Silloin, kun kaikki asiat laitetaan joksikin termeiksi, eli on potilas, hänen diagnoosinsa ja lääkemääräykset, niin häntä ei nähdä enää ihmisenä. Hoidosta puuttuu kokonaisvaltaisuus. Ja me olemme kaikki jollakin tavalla kokonaisuuksia, menneisyyden kokemuksia, tunnepuolta, sosiaaliset kontaktimme, työ, ja harrastukset, joita teemme, arvomme jne. Jollakin tavalla psykiatriassa ihminen kutistetaan ja typistetään jonkin sairauden kuplan sisään.

Yksiä todella surullisia ja harmittavia puolia psykiatriassa on se, että se ei ole tarpeeksi holistista. Ja mikä kummallisina, että vaikka ihan tavantalliainen tietää sen, että yksilön elämässä oleva olosuhteet ja elämäntilanteet vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, niin näitä asioita siellä ei nähdä, ymmärretä, eikä tunnusteta. - Vaan kaikki, miten ihminen oireilee, johtuvat aina psykiatrian puolella toimivien mielestä jostakin sairaudesta. Minusta se on absurdia. Jos on todellinen tarkoitus edistää hyvinvointia ja terveyttä, niin on tietynlaista älyn, ja keinovalikoimien vähyyttä, jos tätä ei tajua! Siksi en ymmärrä, enkä halua tunnustaa heidän rajoittunutta näkemystään ihmisen mielenterveysoireilujen perimmäisistä syistä. Koska he ovat pahasti väärässä. Siellä ei tajuta, että ihmiset oireilevat eri tavalla elämässä olevista ongelmista. Ei se auta ketään, jos heille annetaan vain jokin diagnoosi ja siihen määrätään lääkkeet. Ne eivät poista niitä oireita aiheuttavia ja taustalla olevia syitä. Miten monta kertaa tämä pitää tänne vielä sanoa! Tämä on niin yksinkertainen asia, että mietipä vähän uudestaan. Se on tietyllä tavalla henkisesti pahoinvoivien ihmisten aliarvostamista, ja loukkaamista, että heidät typistetään vain joksikin sa*ta*an diagnoosiksi ja määrätään kaikkeen "avuksi, tueksi, ja hoidoksi" useimmiten vain niitä vielä lisää olotilaa pahentavia lääkkeitä.

Lue lisää

Jos ihmisellä on vaikka jalkaproteesi, niin onko se sinun mielestä koko hänen identiteettinsä, vai onko se vain osa sitä joka hänen tulee aika ajoin ottaa huomioon?

Miksi tämä logiikka sitten muuttuu, kun rupeat puhumaan mielenterveydestä?

Ja vaikka itsekkin olen aika ajoin toivonut yksilöllisempää ja ehkä holistisempaa hoitoa, niin sen puute ei estä ottamasta vastaan sitä hoitoa mitä on jo olemassa.

Miksi ajatella itseään uhrina ?

Veti ihan sanattomaksi, taidokkaasti laadittu kirjoitus.
Voisi olla alan ammattilaisen tekstiä, tai sitten fiksumman potilaan ajatuksen juoksua.
Ehkä kuitenkin veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa.

Anonyymi kirjoitti:

Veti ihan sanattomaksi, taidokkaasti laadittu kirjoitus.
Voisi olla alan ammattilaisen tekstiä, tai sitten fiksumman potilaan ajatuksen juoksua.
Ehkä kuitenkin veikkaisin ensimmäistä vaihtoehtoa.

Lue lisää

Olet kenties oikeassa, ainakin osittain.

Anonyymi kirjoitti:

Olet kenties oikeassa, ainakin osittain.

Näinpä, joko tai.