Pastean tähän kirjoitukseni alempaa (ks. otsikkoa) koska toivon siihen kommentteja. Jos asiayhteys jää epäselväksi niin lukekaa alkuperäinen kirjoitus listassa alempana. Mielestäni kysymys on tärkeä enkä väitä tässä sanovani viimeistä sanaa, mutta kuulisin mielelläni käsityksiä asiasta, varsinkin 30-40 v. ihmisten näkökulmasta (koska nuoret nuoren ikänsä takia kokevat useimmat asiat hyvin samalla tavoin, mutta meillä iäkkäämmillä on jo hajontaa enemmän, ja sen takia yksi kirjoitus ei vielä paljoa valaise). Ja tässä siis tekstini tuolta alempaa:
-----
Olette ilmeisesti nuoria ihmisiä, joille ihmissuhteet ovat kuin jäätelön syömistä tassilta pikkulusikalla kahvilassa, ja kun sitä aikansa tekee, niin jäätelöä tursuaa korvista ja nenästä, tai niin kuin Ismo Alanko laulaa "sä voit itkee litran samppanjaa ja suklaata oksentaa".
Mutta jos otetaan tämä välttämättömyyden ja elämän jokapäiväisen ruisleivän kannalta, niin mitä minun esim. pitäisi tehdä kun suhde päättyy?
Pitääkö minun siis jäädä makaamaan sängylle ja tuijottaa kattoon ja pistää itseni pakastimeen kunnes "luurangot kaapissa" on käsitelty, ja miten minä niitä käsittelen, sängyssä makaamallako ja kattoon tuijottamallako?
Kai sen nyt voisi tunnustaa että ero, niin kuin suhdekin, on prosessi, ja sellainen vaihe nyt vain tulee että vaikka ei mahdollisesti ole jotain aiempaa juttua käsitellyt, niin ei myöskään tahdo tai halua tai voi olla yksin. Ja jos tässä vaiheessa joutuu jonkun muun kanssa tekemisiin, niin siitä voi syntyä uusikin suhde, tai sitten ei. Ja tämän lähtökohta toisella (tai joskus ehkä molemmilla) sitten vaan sattuu olemaan tällainen tausta. Ja jos nyt yhden tai kaksikin ihmissuhdeprosessia on käynyt läpi, niin tietää, että tällainen vaihe on. Ja jos jonkun kanssa rupeaa suhteeseen, niin luultavasti henkilöt sen verran ovat tulleet tietämään toisistaan että toisen tai molempien tällainen tilanne kyllä on tiedossa.
Niin eikö se silloin ole oma harkinta, että rupeaako suhteeseen tai ei, turha siitä sitten on jälkikäteen valittaa. Ainahan kaikessa on riskinsä ja joskus joku asia voi olla välttämätön. Ja sittenpä tietää seuraavalla kerralla. Eli ainahan me toimimme kunkin hetkisen elämänkokemuksemme perusteella ja teemme sen mukaan parhaat ratkaisut ja jos myöhemmin ilmenee täydentävää tietoa, niin sillä voi olla merkitystä tulevaisuudessa, mutta menneisyyden ratkaisuja se ei muuta, ne ovat edelleen parhaan silloin olemassa olleen tiedon mukaan tehtyjä.
Ja vielä kun ihmisten toimintaa seuraa, niin näkee toki mitä sosiaaliset kuviot hyvin hallitsevat ja fiksut ihmiset tällaisissa tilanteissa tekevät: kun voimat eivät riitä missään tapauksessa vielä uuteen pysyvään suhteeseen tai sellaisen perustamiseen tai edes ajattelemiseen, niin silloin vaihdetaan kumppania tiheästi, etsitään sellaisia, jotka tahtovat vain lyhytaikaisempaa kanssakäymistä, ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja tämä on eron yksi vaihe. Ja fiksut myöskin tunnustavat että näin on. Sitten vain aina on jostain syystä niitä, jotka eivät voi tätä itselleen tai muille tunnustaa ja keksivät jos jonkinmoista valhetta veruketta tai kieltoa sen peitoksi. Mutta jos nyt puhutaan fiksuista ihmisistä, niin nämä voidaan unohtaa. Ja sitten tietysti joskus joku tällainen suhde voi muuttua pysyväksi, tai jos henkilö muuten toipuu, niin hän voi sitten ruveta etsimään tai rakentamaan tai valmistautumaan kohti uutta pysyvää suhdetta.
Eli tämä nyt on vain tällainen välttämätön sabluuna.
No, minulle siis nimenomaisesti kävi niin, että olin läpikjäynyt vaikean prosessin (yksipuolinen rakastuminen) ja sitten kohtasin henkilön, joka halusi ruveta kanssani suhteeseen (rakastui kai minuun), ja sitten nähtiin, että en ollut tuota edellistä siihen mennessä saanut käsiteltyä. Mutta olisiko sitten toisaalta ollut vaihtoehtoja? Jos on sellainen askeetti että kykenee työntämään toisen pois luotaan, jos itse janoaa rakkautta, niin voi olla, mutta olisiko siitä ollut mitään hyötyä kellekään ja olisiko se johtanut mihinkään parempaan? Eihän kaikilla kumminkaan voi olla kaikesta aiempaa kokemusta ja jotkut ehkä voivat jostain oppiakin jotain, tai tiedä sitten oppivatko kaikki koskaan.
Mutta tuskin sinä mikään väline olet, tai jos nimittää olejenkortta tai pelastusrengasta välineeksi niin nimittää sitten. Mutta hengen pelastava väline on ainakin arvokas, että tuskin sitä välineeksi tohtii sanoa.
Elämä nyt vain on sellaista.
Ja minun tapauksessani ainakin toisella on nyt uusi, toivon mukaan kypsempi suhde, mutta minulla kesti tästä toisesta menetyksestä paljon kauemmin toipua.
Ja jos te olette jotain päälle parikymppisiä, niin siinähän teidän kelpaa. Ehditte vielä vaikka mitä.
-----
Olette ilmeisesti nuoria ihmisiä, joille ihmissuhteet ovat kuin jäätelön syömistä tassilta pikkulusikalla kahvilassa, ja kun sitä aikansa tekee, niin jäätelöä tursuaa korvista ja nenästä, tai niin kuin Ismo Alanko laulaa "sä voit itkee litran samppanjaa ja suklaata oksentaa".
Mutta jos otetaan tämä välttämättömyyden ja elämän jokapäiväisen ruisleivän kannalta, niin mitä minun esim. pitäisi tehdä kun suhde päättyy?
Pitääkö minun siis jäädä makaamaan sängylle ja tuijottaa kattoon ja pistää itseni pakastimeen kunnes "luurangot kaapissa" on käsitelty, ja miten minä niitä käsittelen, sängyssä makaamallako ja kattoon tuijottamallako?
Kai sen nyt voisi tunnustaa että ero, niin kuin suhdekin, on prosessi, ja sellainen vaihe nyt vain tulee että vaikka ei mahdollisesti ole jotain aiempaa juttua käsitellyt, niin ei myöskään tahdo tai halua tai voi olla yksin. Ja jos tässä vaiheessa joutuu jonkun muun kanssa tekemisiin, niin siitä voi syntyä uusikin suhde, tai sitten ei. Ja tämän lähtökohta toisella (tai joskus ehkä molemmilla) sitten vaan sattuu olemaan tällainen tausta. Ja jos nyt yhden tai kaksikin ihmissuhdeprosessia on käynyt läpi, niin tietää, että tällainen vaihe on. Ja jos jonkun kanssa rupeaa suhteeseen, niin luultavasti henkilöt sen verran ovat tulleet tietämään toisistaan että toisen tai molempien tällainen tilanne kyllä on tiedossa.
Niin eikö se silloin ole oma harkinta, että rupeaako suhteeseen tai ei, turha siitä sitten on jälkikäteen valittaa. Ainahan kaikessa on riskinsä ja joskus joku asia voi olla välttämätön. Ja sittenpä tietää seuraavalla kerralla. Eli ainahan me toimimme kunkin hetkisen elämänkokemuksemme perusteella ja teemme sen mukaan parhaat ratkaisut ja jos myöhemmin ilmenee täydentävää tietoa, niin sillä voi olla merkitystä tulevaisuudessa, mutta menneisyyden ratkaisuja se ei muuta, ne ovat edelleen parhaan silloin olemassa olleen tiedon mukaan tehtyjä.
Ja vielä kun ihmisten toimintaa seuraa, niin näkee toki mitä sosiaaliset kuviot hyvin hallitsevat ja fiksut ihmiset tällaisissa tilanteissa tekevät: kun voimat eivät riitä missään tapauksessa vielä uuteen pysyvään suhteeseen tai sellaisen perustamiseen tai edes ajattelemiseen, niin silloin vaihdetaan kumppania tiheästi, etsitään sellaisia, jotka tahtovat vain lyhytaikaisempaa kanssakäymistä, ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja tämä on eron yksi vaihe. Ja fiksut myöskin tunnustavat että näin on. Sitten vain aina on jostain syystä niitä, jotka eivät voi tätä itselleen tai muille tunnustaa ja keksivät jos jonkinmoista valhetta veruketta tai kieltoa sen peitoksi. Mutta jos nyt puhutaan fiksuista ihmisistä, niin nämä voidaan unohtaa. Ja sitten tietysti joskus joku tällainen suhde voi muuttua pysyväksi, tai jos henkilö muuten toipuu, niin hän voi sitten ruveta etsimään tai rakentamaan tai valmistautumaan kohti uutta pysyvää suhdetta.
Eli tämä nyt on vain tällainen välttämätön sabluuna.
No, minulle siis nimenomaisesti kävi niin, että olin läpikjäynyt vaikean prosessin (yksipuolinen rakastuminen) ja sitten kohtasin henkilön, joka halusi ruveta kanssani suhteeseen (rakastui kai minuun), ja sitten nähtiin, että en ollut tuota edellistä siihen mennessä saanut käsiteltyä. Mutta olisiko sitten toisaalta ollut vaihtoehtoja? Jos on sellainen askeetti että kykenee työntämään toisen pois luotaan, jos itse janoaa rakkautta, niin voi olla, mutta olisiko siitä ollut mitään hyötyä kellekään ja olisiko se johtanut mihinkään parempaan? Eihän kaikilla kumminkaan voi olla kaikesta aiempaa kokemusta ja jotkut ehkä voivat jostain oppiakin jotain, tai tiedä sitten oppivatko kaikki koskaan.
Mutta tuskin sinä mikään väline olet, tai jos nimittää olejenkortta tai pelastusrengasta välineeksi niin nimittää sitten. Mutta hengen pelastava väline on ainakin arvokas, että tuskin sitä välineeksi tohtii sanoa.
Elämä nyt vain on sellaista.
Ja minun tapauksessani ainakin toisella on nyt uusi, toivon mukaan kypsempi suhde, mutta minulla kesti tästä toisesta menetyksestä paljon kauemmin toipua.
Ja jos te olette jotain päälle parikymppisiä, niin siinähän teidän kelpaa. Ehditte vielä vaikka mitä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen siis sen 'uusi suhde liian nopeasti'-tekstin kirjoittaja. Kiitos kommenteistasi ja muidenkin!!
Haluaisin vielä lisätä tähän sellaisen näkymän, joka toistuu varmasti monessa eron jälkeisessä prosessissa.
Kun nämä "fiksut ihmiset" eron jälkeisissä tilanteissa etsivät sellaisia ihmisiä, jotka tahtovat vain lyhytaikaisempaa kanssakäymistä, he usein antavat ymmärtää haluavansa myös muutakin. (Puhun nyt noin 20-30 vuotiasta miehistä.)
Kun heidän voimansa eivät riitä missään tapauksessa vielä uuteen suhteeseen tai sellaisen perustamiseen käyttäytyvätkö he omistavasti, mutta välttäen kaikenlaista muuta sitoutumista?
Varsinkin silloin, jos he huomaavat kuitenkin tuntevansa jonkunlaista (ehkä suurtakin) yhteyttä siihen ihmiseen, jonka kanssa he etsivät vain lyhytaikaisempaa kanssakäymistä.
Fiksut ihmiset kuitenkaan eivät haluaisi satuttaa ihmisiä, mutta jotenkin niin aina pääsee käymään. Pidetään toinen, siis se jonka kanssa halutaan vain lyhytaikaista kanssakäymistä, lähellä ja heti kun alkaa ilma loppumaan lähetetään viesti perille: "en voi seurustella nyt", "olemmehan vain kavereita", "en haluaisi satuttaa".
Sitten kun yksinäisyys on taas tuonut mieleen ne tunteet, joita ei haluta käsitellä, haetaan läheisyyttä.
Ja väitän, että jokainen nainen haluaisi pidempi aikaisemman suhteen. Jokainen nainen haluaisi tuntea olevansa turvattu. (Enkä tarkoita tällä materialistista miehen tuomaa elantoa, kuten ehkä ennen). Tarkoitan rakkautta ja lämpöä.
Miehistä en tiedä mitään. Se on lähtökohtani.
Kirjoitit:
"Sitten vain aina on jostain syystä niitä, jotka eivät voi tätä itselleen tai muille tunnustaa ja keksivät jos jonkinmoista valhetta veruketta tai kieltoa sen peitoksi. Mutta jos nyt puhutaan fiksuista ihmisistä, niin nämä voidaan unohtaa. "
Sitten on vain jostain syystä niitä jotka eivät ole fiksuja. Kukaan ei ole fiksu jokaiselle. Jokainen elää vain ja ainoastaan omassa maailmassaa. Joskus ne maailmat saattavat avautua muille, joskus ne saattavat sulautua yhteen ja joskus ne erkanevat täysin, joskus vain hieman. Mutta onko kukaan ihminen fiksu? Fiksu ihminen ei satuta, fiksu ihminen ei anna ymmärtää, vaikka olisikin sanonut etten etsi mitään pidempi aikaista. Fiksu.
Oletko mielestäsi fiksu?
En kysy tätä mitenkään alentavasti. Haluan vain kuulla muitakin mielipiteitäsi. Avaan vain omia silmiäni kyseenalaistamalla (ehkä kaikkea väärinkin).
"Ja sitten tietysti, joskus joku tällainen suhde voi muuttua pysyväksi, tai jos henkilö muuten toipuu, niin hän voi sitten ruveta etsimään tai rakentamaan tai valmistautumaan kohti uutta pysyvää suhdetta. "
Mutta osaako ihminen kaikkien niiden lyhyiden ihmissuhteiden jälkeen pysyä pidemmässä suhteessa? Toivooko hän niiden kaikkien lyhyiden suhteiden hyvät puolet siihen pidempään, eikä tyydy mihinkään?
Niin Fiksut ihmiset taitavat tietää miten kohdella muita ihmisiä, ja he taitavat tietää myös sen miten antaa muiden kohdella itseään.
Ja kyllä olen parikymppinen. Elämäni on vasta edessä.
Hyvää kevään jatkoa!
Koetin tuossa jo vastatakin, mutta palvelu oli nurin. Nyt kommentoin vain lyhyesti, että omat havaintoni ja kokemukseni (ja myös minä itse) ovat ikäluokasta 30-40, sinulla niin kuin sanoitkin 20-30, ja sillä voi olla jotain vaikutusta. Muilta osin kommentoin tarkemmin kuin ehdin, nyt en kerinnyt vielä kunnolla lukea tuota sinun vastaustasi sen paremmin kuin tuota toistakaan kommenttia, mutta palaan asiaan.
En kyllä keksi tuohon lisättävää, nämä ovat niin tapauskohtaisia.
Kirjoitin oman juttuni ehkä vähän nopeasti ja huonosti alkuperäisen kirjoituksesi lukien.
Ja kolmi-nelikymppisten ja kaksi-kolmikymppisten maailmassa samoilla sanoilla ulkoisesti kuvattavat jutut saavat kai niin eri sisällön että niiden vertailu on vaikeaa (sekin esim. jo tuo ihan eri hidastuvuuskertoimet jos henkilöillä on lapsia).
Joka tapauksessa olen nyt ainakin ihan burn outissa, enkä ole edes saanut kehitettyä mitään lyhyiden suhteiden sarjaa sen parantamiseksi, ja voi olla että en siihen niin innokkaasti pyrikään, koska se on niiden sosiaalisesti taitavien ja kaikki "sanoo yhtä ja tarkoittaa toista" -viestinnän keinot hallitsevien hommaa enemmän kuin minun ja minun kaltaisteni jotka oikeasti koettavat sanoa ja tarkoittaa aina samaa (ja joita sen takia voidaan nimittää myös naiveiksi tai maalaisiksi, kun vastakohtana on kepeä urbaani ambivalenssi).
Eli kun on vaan tällainen tavallinen tallaaja, jolla on kumppaneita vain vähän pitkällä aikavälillä, niin silloin mahdollisen lyhytaikaisenkin jutun vaatimustaso nousee niin lähelle pitkäaikaisen jutun vaatimustasoa, että lyhytaikainen juttu tuskin toteutuu sen useammin kuin pitkäaikainenkaan. - Tai näkee nyt, en ole edes tosiasiassa aiemmin täsmäälleen samanlaisessatilanteessa ollutkaan, niin näkee sitten mitä tästä seuraa.
Eräs minulle silmiä avannut lukukokemus näihin liittyen joka tapauksessa oli Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Siitä kirjastahan löytyi mm. tällainen kohta:
"Onko vilpillisyys paha rikkomus? Ei minun mielestäni. Se on vain keino, jolla voimme moninkertaistaa persoonallisuutemme."
Että en sitten tiedä, jos itse joskus tulee näin kohdelluksi, niin alkaako sitä sitten väistämättä soveltaa myös toisiin.
Sellaisia minua fiksumpia joka tapauksessa tiedän, jotka tuollaisen hurjastelun jälkeen hyvin ovat kotiutuneet uuteen onnelliseen suhteeseen, mutta varmaan on niinkin ettei sama sovi kaikille.
Suhteen loppuminen muistuttaa jollain tavoin kuolemaa, jonkin ihmissuhteen päättymistä. Liekö sitten ajatus siitä, että uuden suhteen solmiminen ei olisi heti soveliasta lähtöisin ajatuksesta että ihminen saattaa satuttaa itseänsä vielä lisää ollessaan haavoittuvimmillaan ? Tai että luopumistyö päättyneen suhteen on kesken ja että uudella ihmissuhteella ei olisi edes mahdollisuutta onnistua ?
Ympäristö, käytäntö, tavanomainen käyttäytymismallin, odottaa näin ihmisen toimivan, jos hän toimisi normaalisti kirjoittamattoman "normin" mukaan. Mutta onko juuri tavanomainen "normi" oikea tälle ihmiselle ?
Kuten läheisen kuoleman jälkeen kullakin on oma tapansa surra. Se ei kerro välttämättä suremisesta mitään, vaikka ei näe ihmisen surevan repien hiuksiä päästänsä ja huutaen tuskaansa koko maailmalle. Joku kätkee surunsa sisälle sisimpään ja suree omalla tavalla.
Parisuhteen loppumisia on myös monenlaisia. Entä jos toinen on elänyt jatkuvan terrorin alla ? Silloinhan suhteen loppuminen merkitsee vapautumista, eikä välttämättä henkilö tunne suuremmin surua.
Voiko siis kukaan muu sanoa, mikä on oikea tapa henkilön käydä läpi juuri päättynyt suhde ? Jos hän uskoo pystyvänsä selviytymään jonkun toisen kanssa, vaikka lyhyessä suhteessa. Ja jos pelisäännöt ovat selvät myös vastapuolella.
Tottakai siinäkin tapauksessa on riski, että hän satuttaa itseään uudelleen, mutta se on tietoinen valinta. Jokaisella on valinnanvapaus tehdä niinkuin parhaammaksi näkee, kunhan noudattaa päätöksissä lakia ja mikä vieläkin toivottavaa/haastavampaa, ettei loukkaisi toiminnallaan muita.
Jotkut ottavat oppia virheistään ja yrittävät toimia toisin myöhemmin. Toiset taas toistavat samoja virheitä yhä uudelleen. Sydän ei noudata järjen ääntä. Jokaisella kun on se kallisarvoinen mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä suuntaan (ehkä oikeus valinnanvapaudesta on meille niin itsestäänselvää, ettemme osaa sitä arvostaa).
Mutta kuka meistä loppujen lopuksi osaa sanoa, mikä on oikein, mikä väärin ?
Kumpa meillä olisikin aina päätöksiä tehdessä kaikki mahdollinen tieto saatavilla, mutta kun ei ole. Tällöin joudumme jatkuvasti tekemään päätöksiä puutteellisin tiedoin. Aina jälkikäteen voi jossitella tehtyjä päätöksiä, joka ainakin minusta on turhaa ajanhaaskausta.
Kaikessa on riskinsä ja etunsa. Heittäytyä suhteeseen heti edellisen päätyttyä vai olla yksin pidempään ?
Nuorena sitä oli helppo lokeroida asiat hyviin ja pahoihin. Maailma on selkeämpi ja ehkä turvallisemman tuntuinen, kun asiat ovat tiukasti "järjestyksessä", rumat asiat pahoja ja kauniit asiat hyviä.
Vuosien vieriessä huomaa ison harmaan alueen jossa hyvät ja pahat asiat kietoutuvat toisiinsa, eikä mitään selvää rajaa ole.
Useat lokeroivat asioita läpi elämänsä, jotta heidän oma sisäinen maailmankuvansa pysyisi järjestyksessä. Haastavampaa on olla lokeroimatta ilman että olisi välinpitämätön.
Johtuisiko esimerkiksi tästä "lokeroimisesta" se, että ollaan hyvät kärkkäästi tuomitsemassa toisten ihmisten tekoja tai tekemättä jättämistä ? Tai mikä on oikein, mikä väärin ?
Kukin näkee elämän omasta näkökulmastaan ja pääsääntöisesti kukin itse on oikeastaan "paras asiantuntija" oman elämänsä suhteen.
Se ei tarkoita sitä, etteikö edelleen muiden näkemyksiä ja mielipiteitä asioista tarvitsisi.
Voi kun oli kypsää puhetta sulta!
Ajatuksesi todella samansuuntaisia kuin omani.
Niinpä. Meitä ihmisiä kun on niin kovin eriluonteisia, eri tempperamentilla varustettuja. Kuten tietysti täysin erilaisilla elämänkokemuksilla varustettuja. Eli juuri omat kokemukset vaikuttavat paljon. Kuten luonnekin. Tuosta luonteesta ehkä esimerkkinä minä, joka olen impulsiivinen tunneihminen...janoan läheisyyttä, lämpöä, en nauti yksinolosta. Vaikka yksinkin on hyvä olla, kaipaan miestä elämääni. Ja jopa tunnustan sen. Niin, yksi "syy" tuohon ovat lapseni, ala-asteikäiset tyttö ja poika. Myönnettävä on, enkä edes häpeä sitä, että lasten kanssa kolmisin eläminen vaatii paljon. Niin, toiveena siis siksikin mies elämääni... Yhden illan juttuja oli joskus lasten isästä erottuani. Muutama raflasta löytynyt ihan ok mies. Kunnes tapasin miehen, jonka kanssa "harjoittelimme" yhteiseloa yli 3 vuotta. Kunnes totesin, että suhteesta EI tule mitään loppuelämän liittoa, joten lähdettävä oli. Muutama kuukausi täysin yksin ja sitten muutaman kuukauden suhde. Sitten taas yksin ja nyt lähes vuosi seurusteltu.
Täysin vastakkainen esimerkki on paras ystävättäreni, joka suorastaan varoo tutustumasta kehenkään. Hän myös kahden lapsen yh. Mutta luonteiltamme olemme kuin yö ja päivä; minä impulsiivisempi, hän erittäin varovainen joka asiassa.
Joten, mitäpä me kukaan todella olemme arvostelemaan ja neuvomaan toista milloin olisi "soveliasta" tutustua uuteen ihmiseen. Elämä on elämistä varten ja kukin aikuinen on vastuussa omasta elämästään eikä tilivelvollinen kenellekään.
Olen minäkin saanut mm. siskoltani kommentteja tyyliin "taasko sulla on joku, eks sää voi olla välillä yksin!?" . No, olen onnellinen, että uskallan "ottaa riskejä". Siihen ovat monet surut opettaneet. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi sormia pyöritellen ja kaikkea varoen.
Tietysti toisten mielestä lapsia ajatellen ei ole hyvä, jos äidillä vaihtuvat seurustelukumppanit.
Korostan, että itselläni oli "yhden viikon -juttuja" vain silloin kun lapset vielä olivat isänsä luona välillä viikonlopun. Eli eivät ole nähneet eivätkä tiedä mitään sellaisista ohimenevistä kavereistani.
Niin, lapset asettavat omat rajansa sille, miten tätä elämäänsä tulee elettyä. Heidän parastaan yritän ajatella kuten useimmat vanhemmat. Se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että samalla kun olen äiti olen myös NAINEN, omine aikuisen naisen tarpeineni. Ja niitä en halua tukahduttaa, se ei olisi elämää, josta nautin!!
Hyvää kesää Edille ja kaikille muillekin!
...että näin "lapsellisena" täytyy huomioida tuo elämän tuoma toinenkin äiti/isä-rooli.
Siinä sitten joutuu tasapainoittelemaan kummankin nainen/mies ja äiti/isä-roolin välillä niin, ettei toista saisi unohtaa tai laiminlyödä...
Hyvää kesää sinullekin !
Tuli mieleeni erään aikakauslehden juttu, jossa muutamaa miestä haastateltiin suhteen luomisesta.
Kyseltiin, millainen on ihannenainen, millaiset kiertää kaukaa, mitä odottaa suhteelta, jne.
Osa oli eronneita, toisilla oli lapsia,toisilla ei. Mua järkytti jotenkin, että vain yksi (päälle 40v) miehistä vaikutti sellaiselta, joka pystyisi muodostamaan parisuhteen kammoamatta sen SITOVUUTTA! Jotenkin paistoi läpi, että miehet kyllä haluavat naisen, mutteivät millään tavalla sitoutua häneen. Eli ottavat kerman päältä, tapailevat kun ei ole muutakaan seuraa/tekemistä ja siinä kaikki. Varsinkin lasten olemassaolo tuntuu olevan este tulevaisuuden suunnitelmille! Ymmärrän täysin, että siinä on sellaisella, joka yh:n elämään on astumassa, monta ihmistä ja tilannettä uutena vastassa. Eikä se ole pelkästään helppoa. ...Niin, oon kai liiankin "malttamaton"... Kuitenkin tosiaan useimmat meistä kai toivovat pitkää suhdetta. Ainakin itse pidän tärkeänä sitä, että alun tutustumisen jälkeen saan jonkinlaisen "selvyyden" siitä, onko vastapuoli todella tosissaan kanssani. Monesta miehestä sitä tietoa saa onkia ja odotella. Valitettavasti siinä voi käydä niinkin, että toinen olettaa, ettei toinen tosissaan ajattele yhteistä tulevaisuutta. Ja silloin laittaa itsekin "harkintavaihteen", "suojamuurin" päälle.
Joo, toi kertoi mun tilanteestani tällä hetkellä.
Kai sitä PITÄISI ottaa suhde "rennon kevyesti". Mutta kun EN OSAA!! Oman käyttäytymiseni taustalla saattaa olla kokemukset miehistä. Oman isäni kuolema ennen kuin olin täysi-ikäinen, sekin voi tuntua siten, että haen turvallisuutta. Miestä, jonka olkapäähän nojata. ...Kun elämä 2 lapsen yksinhuoltajana on välillä todella rankkaa... En valita, purinpahan vain ajatuksiani...
Minulle tuli pari asiaa mieleen tuosta miehen sitoutumisesta.
Yleistäen ehkä juuri niillä miehillä on helpompi tulla uuteen suhteeseen YH-naisen kanssa, jolla on omiakin lapsia. Kun taas lapsettomilla miehillä ei ole niinkään välttämättä kokemusta, eivätkä he tiedä yksinkertaisesti miten lapsien "kanssa olla".
Sitten miehellä on vielä se haaste, kuinka tulla toimeen uuden suhteen lapsien kanssa, kuinka voittaa heidän luottamuksensa. Vastaanotto ei välttämättä ole lämmin uudelle "kilpailijalle", joka lapsen silmissä vie "huomiota äidiltä".
Varmasti juuri tämä "haaste" saattaa karkoittaa joitain kandidaatteja, mutta sehän vain kertoo että juuri ne kandidaattit eivät välttämättä ole juuri niitä "oikeita".
En tiedä sitten että ollaanko nykyaikana jo niin mukavuudenhaluisia, että on helpompi vältellä sitä uuden suhteen arkea pysyttelemällä suhteessa hiukan etäällä. Siinäkin tuntuisi noin yleistäen olevan perää, että perheessä jossa on lapsia, arki tulee nopeammin kuin kahden lapsettoman sinkkuihmisen suhteessa.
Lisäksi tietysti aiemmat ihmissuhdepettymykset saattavat vähentää sitoutumishaluja miehilläkin.
Mielestäni jokainen tapaus oma erillinen, eikä jonkun aikakausilehden tekemä tutkimus anna haastattelutilanteessa välttämättä täysin oikeaa kuvaa jos puhutaan "ihannenaisista- ja -suhteesta".
Todellisuus on aina jotain ihan muuta ja onnellisuus toteutua tavalla, mitä ei osannut edes ikinä kuvitella.
Hei!
Niinpä. Useimmiten on helpompaa, jos molemmilla on lapsia entisestä liitostaan. Ainakin todella helpompi ymmärtää lasten elämää. Omalla miesystävälläni on kokemusta lapsista (lapsesta); hänellä on 19 v. tytär. Olen ajatellut niinkin, että ehkä hänellä on nyt toisaalta suunnaton vapaudentunne: eronnut viime vuonna vaimostaan, tytär juuri muutti omaan asuntoonsa isänsä luota... Onhan se ymmärrettävää, että hän nauttii omasta vapaudestaan nyt.
Se vain, että hän on alkanut seurustelemaan kanssani. Lapseni ovat pieniä ja aina luonani. Ehkä hänestä tuntuu, ettei halua "joutua lapsenvahdiksi" enää, kuten on avioliittonsa aikana tehnyt. Eli enimmäkseen yksin huoltanut tyttärensä. Se on ehkä hänelle se, mikä on suurin este tai hidaste suhteen etenemisessä.
Ymmärrän häntä kyllä täysin. Silti tuntuu ikävältä, jos meillä nyt kuitenkin on erilaiset haaveet tulevaisuudesta. Mutta nyt olen päättänyt olla kiirehtimättä asiaa. Seurata, miten hän haluaa edetä.
Helpompaa olisi, jos pystyisimme hänen kanssaan puhumaan avoimemmin asiasta kuin asiasta. Yrittänyt olen, mutta jotenkin hän ei pysty kertomaan omista ehkä negatiivisemmista ajatuksistaan ja mielipiteistään. Kiltti luonne ehkä estää "sanomasta suoraan" vaikka mieli tekisi. Itse mieluummin selvitän asiat heti tuoreeltaan, jotta vältyttäisiin väärinkäsityksiltä.
Toi nykyihmisten mukavuudenhaluisuustulkintasi osuu varmasti oikeaan. Tottakai on mukavampi, kun itsellä on oma asunto, jonne halutessaan häipyä kun toinen ja arki käyvät tylsiksi... Pitkän päälle seurustelu saattaa lopahtaa. Odotukset voivat osoittautua liian erilaisiksi. Toinen odottaa perhe-elämää, toinen ikuista seurustelemista ja "harkinta-aikaa".
Kumma miten odotukset harvemmin kohtaavat!
No, ehkä kuulostaa liian pessimistiseltä. Mutta elämän tekee mielenkiintoiseksi se, ettei kaikki mene täysin piirustusten mukaan.
Siinä vapaudentunteessa on paljon perää, jos miesystäväsi kotitilanne on nyt sellainen että hän on pitkästä aikaa täysin omillaan. Pitkän rupeaman jälkeen tuntuisi, että olisi mukava vetää hiukan henkeä eikä mennä välittömästi uuteen suhteeseen. Kun vanhemmuuden vastuu hiukan keventyy hartioilta, niin arvostaisi sitä lisääntynyttä "vapautta", jolloin uutta sitoutumista harkitsee hyvinkin tarkkaan.
Siinä mielessä juuri se ettet kiirehdi asiaa tuntuisi oikealta päätökseltä.
Lopahtaisiko sitten seurustelu, jos molemmat asuvat erillään ? Onhan esimerkkejä, että joillakin sen on pysyvä olotila, toisilla se johtaa väistämättä yhteenmuuttoon tai sitten ei.
Siinä se elämän arvaamattomuus tulee taas esille. Kuinka monta kertaa elämä menee juuri niin, kuin me haluaisimme ? Tai parisuhteessa ?
Elämä kuin parisuhdekin on täynnä jatkuvia (toivottovasti molemminpuoleisia) kompromissejä.
Se että mies ei sano johonkin naisen puheeksi ottamaan asiaan mielipidettään, saattaa johtua siitä että hän ei ole vielä asiaa mielessään "tarpeeksi valmistellut".
Kun meillä miehillä se on varsin tyypillinen ominaisuus...