Rakas avomieheni menehtyi juhannuspäivänä auto-onnettomuudessa vain 22 v. ikäisenä... Itse olen 21 v.
Ehdimme olla melkein viisi vuotta yhdessä... tulevaisuuden suunnitelmia oli paljon... nyt tuntuu että koko elämältäni on viety pohja...
Miten tästä voi jatkaa eteenpäin...?!?
Ikävä ja suru on niin suuri että en kestä...
Ehdimme olla melkein viisi vuotta yhdessä... tulevaisuuden suunnitelmia oli paljon... nyt tuntuu että koko elämältäni on viety pohja...
Miten tästä voi jatkaa eteenpäin...?!?
Ikävä ja suru on niin suuri että en kestä...
Vastaukset 12
Vanhimmat
En muuta keksi kuin omaisille/kavereiden kanssa keskustelu. En tiedä kirkoista miten saa apua mutta uskoisin että onnistuu.
Tässä osote:
http://www.hamina.fi/terveyspalvelut/?navi=0,31
Toivottavasti löydät jostain tukea itsellesi.
En voi muuta sanoa kun voisimpa jakaa suruasi.
VOIMIA SINULLE.
Aloittajalle, kirjoita vain kaikki ulos, vaan älä paljasta enempää itsestäsi.
Minä kirjoitin vaimoni(42v) kuoleman jälkeen palstoille paljonkin, jopa liikaa mutta se helpotti. Oikeasti netissä on palstoja läheisensä menettäneille, katso googlella, en muista enää niiden nimiä ulkoa(on päivän täytettä ja saman kokeineita ihmisiä).
Jaksamista tuo puolison menettäminen vaatii ja aikaa. Ensimmäinen vuosi yleensä menee aika turtana, seuraavana jos sitten vähän taas uskaltaa elää.Toivon että läheisesi osaavat suhtautua oikein ja tukevat sinua kaikessa.
Kaikkea hyvää elämääsi toivoen.
Toivo
Suuresti osan ottooni, olen todella pahoillani, että jouduit nuorella iällä kokemaan moista! Sanat e iriitä kertomaan osan ottoja!
En henkilökohtaisesti surisi tuommoista. Eri asia jos oma sukulainen kuolisi, silloin olisi eri tuntemukset, mutta jos aviopuoliso menehtyy en itse pysty suremaan koska kyseessä on periaatteessa ihan vieras ihminen.
sä oikein selität?!
Oletko sä ihan vakavissasi ?
Onko sinulle vieras sellainen ihminen, jonka kanssa olet jakanut elämäsi viiden vuoden ajan melkein joka päivä? Minä taas en vanhempieni lisäksi tunne ketään sukulaistani yhtä hyvin...
Voimia Sinulle toivon paljon!
Apua saat muun muassa terveyskeskuksen kautta, esimerkiksi sieltä pääset keskustelemaan psykologin kanssa, mikä olisi varmasti hyödyllistä Sinulle nyt. Myös seurakunnan kautta on mahdollista saada kriisiterapiaa tai ihan minkä sävyistä keskusteluapua haluat, nuorisotyöntekijät ja papit osaavat puhua "ihan normaalisti" tällaisista asioista, vaikka kirkon virassa ovatkin - ei siis tarvitse pelätä uskonnon tuputtamista, he osaavat kuunnella kärsivää ihmistä ilman sellaista sävyä, eikä heidän keskustelutukensa maksa mitään. Erilaisia psykoterapioitakin on tarjolla, siitä voit kysyä Kelasta. Tai jos olet opiskelija, saat apua YTHS:n kautta. On olemassa myös erilaisia kriisiterapiaryhmiä ja vertaistukiryhmiä samanlaista kokeneille. Ehkä joku läheisesi voi tehdä näitä kyselyjä, mitä on tarjolla ja mistä saatavissa, kun itse olet nyt ymmärrettävästi varmasti aika uupunut.
Jätä nuo typerät kommentit, esim. tuo viereinen, (että avo/aviomies on periaatteessa vieras ihminen eikä sellaista osaa surra samalla tavalla kuin sukulaista), omaan arvoonsa! Tämmöiselle palstalle tulee paljon puhdasta p...aa, sille ei valitettavasti voi mitään. Muista, että meitä on paljon täällä myös sellaisia, jotka ovat joko itse kokeneet samankaltaista raskasta kuin sinä nyt, tai ainakin seuranneet sitä hyvin läheltä. Meistä jokainen varmasti toivoo Sinulle jaksamista ja voimia, kaikkea parasta elämässäsi, jotta pääset tästä suuresta surusta eteenpäin.
Tukea jaksamiseesi Sinun ehdottomasti kannattaa hakea. Siinä ei ole mitään hävettävää, päin vastoin. Ehkä vanhempasi voivat tehdä näitä kyselyjä, mikä väylä avun saamiseksi olisi sinulle paras. Todella paljon voimia Sinulle lähetän!
Suru ei ole mikään sairaus vaan osa normaalia elämää. Masennus taas on sairaus, jota pitää hoitaa. Miten nämä kaksi erottaa toisistaan? Yllättävä menetys tietenkin pysäyttää. Mutta jos tunteet eivät käänny masennuksen puolelle, niin pikkuhiljaa pääsee kiinni arkiseen elämään.
Ei tietenkään ole suru sairaus! Siitä ei ollut kysymyskään, vaan siitä, että usein yllättävä suuri suru käy niin paljon voimille, että siinä saattaa tarvita apua. Arvelen mielenterveystyön ammattilaisena (muuten, teemme paljon myös erilaisten kriisien, hyvin usein juuri läheisen menetyksen kokeneiden, kanssa työtä, vaikka meillä tällainen ammattikenttänimike onkin), että keskusteluavusta voisi olla hyötyä tällaisessa raskaassa, noin nuorelle ihmiselle vielä raskaammassa, tilanteessa.
Osaan ottoni. Sure ensin ihan rauhassa, ja muistele teidän hyviä aikoja ja tapahtumia. Jos et anna tilaa surullesi, niin sitä vaikeampaa sinulla on saada tunteitasi järjestykseen.... Se vie aikansa, mutta lopulta alkaa helpottaa päivä päivältä. Ja joku kaunis päivä hymyilet kun mieleesi tulee joku hassu juttu yhteisiltä ajoilta. Toivon sinulle jaksamista ja valoisaa tulevaisuutta.
Voimia sinulle!!