Säveltäjä Antti Toivolan Concertino

Olen kuunnellut LP:ltä aluksi varsin kevyellä kädellä sävelletyltä vaikuttanutta ja tyylillisesti moniaineksista, mutta sittenkin näköjään taidokkaasti punottua, vaikkakin sävelkieleltään aikaansa nähden huomattavan perinteistä ja jopa paikoin kansanomaista, mutta aina kontrapunktisesti ajateltua suurten kuorosinfonioiden ja sinfonisten runojen säveltäjänäkin kunnostautuneen unohdetun säveltäjän, v. 1935 Riihimäellä syntyneen Antti Toivolan uusklassista Concertinoa noin v. 1987, ja jossa ilmeisesti Bachin vaikutuskin on selvästi kuuluvilla, ja jota vain harvakseltaan maustavat Bartokin mieleen tuovat kirpeän dissonoivat ainekset, mutta muuten piano-osuuden hallitsema teos on joistakin mieleenpainuvista ja hyvin kauniistakin tonaalisista melodioista huolimatta tai juuri niistä johtuen täysin anakronistista musiikkia modernismin aikakaudella ja jotakin nuoruuden pianoteosta kritiikki kutsuikin säyseäksi Bartokin pianokoulun jatkeeksi, vaikka 2-osaista teosta kuunteleekin varsin mielellään.

Toivola aloitti säveltämisen jo 15 vuotiaana ja koulussa hänen kiinnostuksensa suuntautui taidemusiikkiin ja Beethoveniin. Hän valmistui ylioppilaaksi 1954. Hän opiskeli pianonsoittoa ja pääsi Sibelius akatemiaan, jossa hän opiskeli musiikin teoriaa mm. Laitisen ja Merikannon johdolla ja kontrapunktia Fougstedtin opastuksella. Toivola suoritti yliopistolla humanististen aineiden kandidaatin tutkinnon pääaineenaan musiikkitiede. Opintojensa ohella hän joutui huolehtimaan lukuisista pianistin tehtävistä viihdemusiikkia myöten. Säveltäjästä ei ole mitään mainintaa Suomalaisia säveltäjiä eikä Suomen säveltäjiä kirjoissa. Nyt kun olen kuunnellut mainittua teosta lukuisat kerrat olen sitä mieltä, että Toivola on/oli suuri säveltäjä. Hänen eräitä myöhäisimpiä teoksiaan on divertimento pasuunalle ja pianolle ja divertimento kamariyhtyeelle v. 1993.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa

Teos alkaa pianon nopeilla forte kuvioilla ja virtuoosimaisilla juoksutuksilla, kunnes siirrytään hitaammin liikkuvaan kauniisti laulavaan sivuteemaan, jota seuraavan myrskyisemmän ja trumpetin ja patarummun kajauttamien mahtipontisten marssirytmien ryydittämän kehittelyn jälkeen kuohunnan tasaantuessa ilmestyy jos mahdollista, edellistä vielä kauniimpi klassissävytteinen ja ilmeeltään hillityn jalopiirteinen mollisävytteinen teema ennen alun aiheiden kertautumista avausosan voimallisessa pianon runsaita juoksutuksia viljelemässä päätöksessä.

Oikukkaassa Caprice osassa huomio kiinnittyy aitoa tunnetta huokuvaan laveaan romanttiseen teemaan keskellä osaa, mutta jota ei kehitellä, vaan tekstuuri muuttuu monimutkaisemmaksi asteikkojuoksutuksia myöten, ja jonka jälkeen viitataan hetkellisesti avausosan sivuteemaan ja kiirehditään joutuisasti ja lopulta tempon hidastuessa ja musiikin hiljentyessä ja tyyntyessä osan rauhalliseen päätökseen pianon loppusointujen myötä.