Kemijärvi Kuollut Kylä

Tuo Kemijärven peruuttamaton näivettyminen oli nähtävissä jo runsas 20 vuotta sitten.
Muustakin kuin toivottomasta, tuhoon tuomitusta, miljoonien vahingon aiheuttaneesta kunnan vuokrakerrostalojen remontoinnista.
Siinä se on Suomukin käpertynyt kassavirraltaan yhä tyynemmäksi. Korkeus on toki suurempi maan-nouseman ansiosta.
Massaliikkeen vastustama sahalaitos on oikeastaan ainut elonmerkki koko paikkakunnalla.

Aloitus vaikuttaa toistolta. Samaa lorua kirjoitetaan vuodesta toiseen, uudelleen ja uudelleen. Onko kirjoittaja aina sama? Minkälaista reaktiota toivot? Lääkitystä ei yleisö voi toki antaa, terveydenhoidosta saa diagnoosin mahdollisine lääkityksineen.

Aloittaja on ilmeisesti kiinteistösijoittaja joka on pettynyt saamaansa tuottoon sijoittamiltaan Kemijärven hiljaisilta rannoilta tai tunturitonteilta.
Patokankaan tehdastonttikin on tuottanut omistajalleen vain tuskaa.

KOKO LAPPI YHDEKSI ALUEEKSI TURHAT POMOT POIS JA LAPPII NOUSEE NÄIN SE ON

RUJO KERTOMUS, TARINATUVALTA: Kemijärven marras, neljä varjoa Kemijärvellä

Kemijärven rannalla, missä vesi liikkuu hiljaa ja sumu viipyilee rannoilla kuin syvin suru ja kaiken katovaisuuden tajuaminen paskahuussissa istuessa elämää miettiessä, istui neljän miehen porukka. Jussi Juttu, Hassu Hattu, Ville V**** ja Pentti Pettu olivat yhdessä kuin neljä kaislanvartta, jotka tuuli oli sitonut samaan rantaheinikkoon. He kalastivat, antoivat airojen laahata veden pintaa ja puhuivat vähän mutta sitäkin syvemmin. Ystävyys oli heidän nuotionsa – lämmin mutta vaatimaton. Heistä kukaan ei ollut syntyperäinen he oli junan tuomia vain, eivät alkuperäisten ylimyssukujen veroisia mutta he oli IHMISIÄ ja rakastivat Kemppajärveä jokainen omalla rujolla tavallaan.

Sitten eräänä aamuna, kun usva oli erityisen tiheä ja linnut lensivät matalalla, Jussi Juttu ei enää tullut rantaan. Hänen veneensä köysi oli vedetty irti (voi v-u huusi Ville, kun se oli myös hänen lempinimi, vaikka oli vähän rivo nimeksi, hän oli kova naistenmies ja siksi häntä kutsuttiin), ja ranta näytti tyhjemmältä kuin koskaan aiemmin. Jussi saattoi olla mennyt pohjoiseen, ehkä poroksi muuttunut tai ehkä kulki nyt järven yllä kuin aavemainen sumu. Hänen poissaolonsa oli kuin veden alle kadonnut kivi: kukaan ei nähnyt, mutta kaikki tunsivat sen painon. Kukaan ei tiennyt, oliko hän elossa vai muuttanut muotoa vai lähtenyt koko Maa-planeetalta.

Kolme ystävää jäi. He jatkoivat kalastusta, mutta kala ei enää maistunut samalta. Hauki maistuu muutenkin pahalta. Jokin oli muuttunut, eikä kukaan sanonut sitä ääneen. Joskus laineet toivat Jussin puheiden kaiun, joskus tuuli nosti pintaan muistoja, jotka pakottivat silmät kiinni. Hiljaisuudesta tuli heidän yhteinen kielensä – kukaan ei puhunut ikävästä, koska se olisi särkenyt jotain, minkä halusi säilyttää ehjänä. JUTTU! Missä olet, he huusiivat. Sitten he eivät puhuneet. Se tuntui niin pahalta.

Toisinaan he kuitenkin riitelivät, yleensä Kemijärven uusista pumppuvoimaloista. Haukkuivat toisiaan ja räkivät toisten päälle. Ville, Hassu ja Pentti osasivat tapella kyllä, mutta riidat hiipuivat nopeasti – Jussi oli ollut paras riitelijä, ainoa joka osasi kunnolla v*illa muille. Se oli hänen tapansa. Hän piti itseä sivistyneenä, kun osasi keljuilla muille. Nyt heidän riitansa olivat kuin rikkoutuneet verkot: kaikki tiesivät, ettei niistä enää saalista tulisi.

Lopulta he päättivät lähteä Suomutunturille. Jussi ei koskaan pitänyt siitä paikasta – ehkä siksi, että tunturin rinteet muistuttivat hänestä aikaan, jolloin kaikki oli vielä ehjää. Nyt kolmikko kiipesi hiljaisuudessa rinnettä ylös, hengitys höyrysi ilmassa ja lumi narisi askelten alla. Ei ollut edes huuhaa terapiakeskusta, kun valtuusto ei käsitellyt aloitetta joskus 100 vuotta sitten. He eivät puhuneet, sillä sanat olivat liian raskaita. He vain kirvasivat, kuten Kemijärvellä tehdään kouluissakin. Jossain huipulla he istuivat alas, ja jokainen antoi ajatustensa kulkea vapaasti – ehkä Jussi oli nyt osa tuulta, joka heilutti tunturin lakia, tai vesipisara, joka valui heidän poskelleen.

Kun he palasivat Kemijärvelle, jokainen kantoi mukanaan palan Jussia. Jokin oli muuttunut, eikä se ollut enää pelkkää menetystä, vaan hiljaista hyväksyntää. He tiesivät, ettei kaipuu katoa, mutta sen kanssa oppii elämään, kuten oppii kulkemaan marraskuun pimeydessä ilman pelkoa.

Ehkä Jussi Juttu palaa jonain keväänä, kun rantaan ilmestyy uusi jalanjälki, tai ehkä häntä ei nähdä enää koskaan. Mutta niin kauan kuin järvi jäätyy ja sulaa, ja tuuli kulkee tunturilta alas, ystävyys kantaa niiden yllä, jotka jäävät kaipaamaan. Kolmikko karjui ja huusi pahaa oloaan, kunnes väsyivät ja lähtivät kotiin. Jussi Jutun vaimolle he lähettivät osanottokukat. Jussi suuttui, kun tuli kotiin ja näki kukat, ei hän ollut kuollut, vaan oli vain käymässä Rovaniemellä.

Harmi, että Kelloniemi ja Alatalo omalla poliittisella toiminnallaan saanut rakennettua sellaisen pelon ilmapiirin, että kukaan ei halua tehdä mitään, kun pelkäävät oman tulevaisuutensa puolesta.