Ajattelinpa minäkin tänne kirjoittaa. Tilanteeni on nyt se, että sain lukioaikanani solmittua yhden ainoan hyvän ystävyyssuhteen, mutta se kaveri oli silti aika vaikea tapaus. Yhteistä meillä oli täsmälleen sama huumorintaju ja aina mieleen tuli kummallakin yhtä aikaa samat asiat. Sitä aina ihmeteltiin ja yhdessä naurettiin. Kävimme siis samaa lukiota, mutta molemmat asuttiin eri paikkakunnilla, joista käsin koulua käytiin.
Noh, yo-kirjoitukset tuli, sen jälkeen pääsykokeisiin lukemiset ja aikaa ei enää jäänyt soittelemisiin, messenger-tapaamisiin eikä live-tapaamisiinkaan kun minulla oli aina jonnekin kiire. Kuitenkin noin kerran viikossa saimme tapaamisen sovittua ja aina tekstiviestein kuulumisiamme vaihdettiin. Tilanne oli siinä mielessä omituinen, että minulla meni elämässäni tosi hyvin, kirjoitukset meni läpi ja sain yliopistopaikankin ensimmäisellä yrittämällä. Kaveri ei saanut edes valkolakkia, mikä varmasti oli todellinen takaisku hänelle (ainakin suunnitelmansa olivat mielestäni suhteettoman suuret kykyihin nähden).
Kun hänellä meni muuten niin huonosti, yritti hän saada elämälleen sisältöä kalliilla shoppailureissuilla kaupunkiin vanhempien rahoilla. Hän on yrittänyt saada minuakin mukaansa, mutta eipä kiinnosta shoppailut kun on omaan kämppään muutto edessä toiseen kaupunkiin ja muitakin kiireitä tiedossa. Olen selittänyt sen hänelle vaikka kuinka monesti mutta eipä suostunut tajuamaan (tai minusta hän oli kateellinen sille että onnistuin elämässäni niinkin hyvin ja minulla oli muuta tekemistä ymmärrettävästi). Sitten viimeisellä kerralla hän kertoi halveksivansa minua, mutta eipä kertonut syytä... uskon siis että hänelle oli liikaa se, että minua oli elämässäni onnistanut. Itse ihmettelin, miksei hän voisi olla iloinen puolestani. Itsekin aina häntä kannustin "elämän suurissa asioissa" ja yritin parhaani mukaan olla tukena vaikeina aikoina. Mutta ystäväni ihmeellisen vihakohtauksen jälkeen pistimme välit poikki. Jäin ihmettelemään, miksi hän syytti minua.
Ilmeisesti hän ei ollut vain ystävyyteni arvoinen. Toki täytyy myöntää, että häntä ei voi kaikessa syyttää sillä hän kärsii toisinaan masennuksesta ja hänellä on todettu adhd, joka vaikeuttaa tasapainoista elämää. Tiedän, että hänellä on usein tapana alkaa riitelemään ihmisten kanssa täysin turhista aiheista ja onpa hän ennenkin ystäviään menettänyt sen takia. Lisäksi hän on perheensä ainoa lapsi ja ilmeisen tottunut saamaan kaiken periksi, mistä aiheutui ongelmia kun en saanut omia aikataulujani sopimaan hänen ajoituksiinsa. Siis yhdellä ainoalla lauseella hänen luonteestaan voisi sanoa: "Täysi paskapää."
Kaikesta huolimatta (ja todella suvaitsevaisena ihmisenä) onnistuin olemaan hänen ystävänsä lukioajan. Taisinkin sitten olla hänen ainoa ystävänsä. Tuskin ainakaan kannattaa ottaa enää yhteyttä siihen tyyppiin? Uskon, että siitä tulisi vielä enemmän hankaluuksia kun en enää jaksa hänen päähänpistojaan ja aiheettomia syytöksiään. Omana elämänohjeenani on, että teen asiat niin hyvin kuin mahdollista ja yritän ymmärtää muita. Ystäväni taas jätti asiansa hoitamatta ja tuomitsi muita syyttä. Vetosi aina rahaan tai muuhun vastaavaan, joka toisi hänelle turvaa. Minusta rahaan on turha vedota tuollaisissa asioissa. Kukaan järkevä ihminen ei turvaudu rahaan, koska harva sillä saa mitään kunniaa. Ja sitten vielä syytti, että olen "ylimielinen". Nyt kun tarkemmin mietin, en enää keksi mitään syytä miksi olen edes ollut hänen ystävänsä. Tuntuu paremmalta kun ei ole ketään aina moittimassa tekemisiäni, vaikken mitään teekään väärin. Onneksi tunnen vielä paljon ihmisiä joiden tiedän todella välittävän minusta... ja samalla tavalla minäkin välitän heistä.
Noh, yo-kirjoitukset tuli, sen jälkeen pääsykokeisiin lukemiset ja aikaa ei enää jäänyt soittelemisiin, messenger-tapaamisiin eikä live-tapaamisiinkaan kun minulla oli aina jonnekin kiire. Kuitenkin noin kerran viikossa saimme tapaamisen sovittua ja aina tekstiviestein kuulumisiamme vaihdettiin. Tilanne oli siinä mielessä omituinen, että minulla meni elämässäni tosi hyvin, kirjoitukset meni läpi ja sain yliopistopaikankin ensimmäisellä yrittämällä. Kaveri ei saanut edes valkolakkia, mikä varmasti oli todellinen takaisku hänelle (ainakin suunnitelmansa olivat mielestäni suhteettoman suuret kykyihin nähden).
Kun hänellä meni muuten niin huonosti, yritti hän saada elämälleen sisältöä kalliilla shoppailureissuilla kaupunkiin vanhempien rahoilla. Hän on yrittänyt saada minuakin mukaansa, mutta eipä kiinnosta shoppailut kun on omaan kämppään muutto edessä toiseen kaupunkiin ja muitakin kiireitä tiedossa. Olen selittänyt sen hänelle vaikka kuinka monesti mutta eipä suostunut tajuamaan (tai minusta hän oli kateellinen sille että onnistuin elämässäni niinkin hyvin ja minulla oli muuta tekemistä ymmärrettävästi). Sitten viimeisellä kerralla hän kertoi halveksivansa minua, mutta eipä kertonut syytä... uskon siis että hänelle oli liikaa se, että minua oli elämässäni onnistanut. Itse ihmettelin, miksei hän voisi olla iloinen puolestani. Itsekin aina häntä kannustin "elämän suurissa asioissa" ja yritin parhaani mukaan olla tukena vaikeina aikoina. Mutta ystäväni ihmeellisen vihakohtauksen jälkeen pistimme välit poikki. Jäin ihmettelemään, miksi hän syytti minua.
Ilmeisesti hän ei ollut vain ystävyyteni arvoinen. Toki täytyy myöntää, että häntä ei voi kaikessa syyttää sillä hän kärsii toisinaan masennuksesta ja hänellä on todettu adhd, joka vaikeuttaa tasapainoista elämää. Tiedän, että hänellä on usein tapana alkaa riitelemään ihmisten kanssa täysin turhista aiheista ja onpa hän ennenkin ystäviään menettänyt sen takia. Lisäksi hän on perheensä ainoa lapsi ja ilmeisen tottunut saamaan kaiken periksi, mistä aiheutui ongelmia kun en saanut omia aikataulujani sopimaan hänen ajoituksiinsa. Siis yhdellä ainoalla lauseella hänen luonteestaan voisi sanoa: "Täysi paskapää."
Kaikesta huolimatta (ja todella suvaitsevaisena ihmisenä) onnistuin olemaan hänen ystävänsä lukioajan. Taisinkin sitten olla hänen ainoa ystävänsä. Tuskin ainakaan kannattaa ottaa enää yhteyttä siihen tyyppiin? Uskon, että siitä tulisi vielä enemmän hankaluuksia kun en enää jaksa hänen päähänpistojaan ja aiheettomia syytöksiään. Omana elämänohjeenani on, että teen asiat niin hyvin kuin mahdollista ja yritän ymmärtää muita. Ystäväni taas jätti asiansa hoitamatta ja tuomitsi muita syyttä. Vetosi aina rahaan tai muuhun vastaavaan, joka toisi hänelle turvaa. Minusta rahaan on turha vedota tuollaisissa asioissa. Kukaan järkevä ihminen ei turvaudu rahaan, koska harva sillä saa mitään kunniaa. Ja sitten vielä syytti, että olen "ylimielinen". Nyt kun tarkemmin mietin, en enää keksi mitään syytä miksi olen edes ollut hänen ystävänsä. Tuntuu paremmalta kun ei ole ketään aina moittimassa tekemisiäni, vaikken mitään teekään väärin. Onneksi tunnen vielä paljon ihmisiä joiden tiedän todella välittävän minusta... ja samalla tavalla minäkin välitän heistä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.