Siellä ne vaan on: nuoret, keski-ikäiset, vanhat, Internetissä. Varsinainen unelmatehdas koko paikka. Ihminen toteuttaa huomion tarvettaa siellä, kun reaalielämä on harmaata ja yllätyksetöntä. Sitähän se on.
Chat:
varsinainen ajantuhlari, keskustelun taso on luokkaa ala-arvoinen. Jos olet nainen, sinua kohdellaan kuin huoraa (haluatko todella sitä?). Mies – se ruminkin – on kuin saalistaja savannilla. Keskustelu miehen ja naisen välillä noudattaa yleensä samaa kaavaa: hei, mitä kuuluu, mistä olet ja sen jälkeen siirrytään alusvaatekertoihin ja koetaan vongata ja vongata milloin mitäkin: puhelinseksiä, sänkyseuraa ja ties mitä. Toki poikkeuksia on, harvemmin tosin. Onko tosiaan niin, että ihmisillä on niin liikaa vapaata aikaa, että se täytyy tuhlata moiseen hölynpölyyn? Jotkin jopa harrastavat tätä työaikanakin! Kummallista, minulla työaika sisältää niin tuhottomasti töitä, ettei todellakaan liikene ylimääräistä aikaa moiseen. Onko vika työssä vai minussa?
Niinpä, unelmiahan siellä yritetään toteuttaa. Jospa tänään se satuprinssi olisi siellä ja veisi pois tästä harmaasta arjesta, kohtelisi kuin kalleinta aarretta ja pitäisi kuin pumpulissa, ikuisesti. Unelmia, pelkkiä unelmia, pakoa arjesta, jota on vaikea kohdata. Arkea, joka sisältää ties mitä kauheuksia tai sitten vaan sitä puuduttavaa harmaata arkea, joka tappaa sinut henkiseen tylsyyteen. Näinkö tyhjää tämä arkielämä tosiaan on, kun parempi vaihtoehto on heitellä aineettomia bittejä tyhjään avaruuteen? Vastuuta ei tarvitse mistään kantaa, voi leikkiä naamiaisia, vaikka joka päivä. Hienoa. Valitettavasti tämä makea alkaa aikaa myöten maistua karvaalta ja bittikaverit epätodellisilta, alat tuntea itsesi jopa aineettomaksi, juhlasta tulee arkea. Mihinkä se ihmisyys jäikään? Se on lihaa ja verta, tunteita ja tuoksuja, iloa ja tuskaa, onnea ja surua, ihan oikeesti. Näitä kaikkia ei voi kohdata kuin reaalielämässä, ja se on vaikeaa, koska elämä ei ole pumpulinpehmeää unelmaa vaan vajaavuuksien, heikkouksien ja ongelmien kohtaamista. Onko se liian rankaa nykyihmiselle?
Deittipalstat:
Upeaa sinkuille, seikkailua pariutuneille. Tunne on silti kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, vastaan tulee ties mitä.
Parisuhteessa eläville tämä tuo jännitystä elämään. Siitä on vaikea jäädä kiinni, silti se tuo hetkellistä piristystä arkeen. Mikäpä sen mukavampaa kuin vuosien jälkeen saada huomiota ja suitsutusta osakseen. Siinä kokee jopa olevansa JOTAIN! Kotona kun tuntee olevansa vain sohvan jatke tai työkone. Niinpä! Valitettavasti nämä deittisuhteet ovat kovin lyhytaikaisia. Keskimääräinen elinikä niillä lienee puolen vuoden paikkeilla. Ja kuvio on aina sama: aluksi ollaan ihan onnen kukkuloilla, kun se ihana ihminen, oman sielun jatke melkein löytyi, sitten alkaa läähätysvaihe, jolloin viestien sisältö on yhtä suitsutusta ja tunteiden paloa, sitten alkaa läähättäminen virtuaalisesti kyllästyttää, ikään kuin kaikki sanat olisi käytetty, olisi mukava siirtyä sille ”seuraavalle tasolle”, oikeaan kontaktiin toisen kanssa. Siinä vaiheessa ensimmäiset perääntyy ja tarina päättyy siihen. Rohkeammat aloittavat tekstailun ja soittelun, mahdollisesta tapaamisesta keskustellaan ja ehkä sovitaankin. Tässä vaiheessa seuraavat alkavat perääntyä, ehkä sittenkin se nykyelämä onkin ihan mukavaa, ehkä tuo toinen puhelimen toisessa päässä ei miellytäkään, ehkä hän ei ollutkaaan se, mitä hain. Mahdollinen kuolinisku tulee (jos on tullakseen) tapaamisen yhteydessä. Siinä vaiheessa kaikki ne henkilön ominaisuudet tulevat mukaan, joita ei ole pystynyt sähköisesti toiselle välittämään, tuoksut, eleet, ulkoiset ominaisuudet, käytöstavat yms. Kyllä näillä seikoilla on kuitenkin tosi paljon merkitystä! Tämä on yleensä tämän nettisuhteen viimeinen etappi: suhde joko jatkuu (muodossa tai toisessa) tai päättyy siihen.
Oli niin tai näin suhteen päättyminen (jopa nettisuhteen) on aina rankka kokemus, kriisi. Siinä käydään kovat pettymyksen tunteet läpi ja tehdään surutyö, aivan niin kuin missä tahansa muussakin suhteessa. Ihmiset vain yleisesti luulevat, että kaikki on vain kevyttä leikkiä, mutta tosiasissa siinä on mukana syviä tunteita, toiveita ja unelmia. Ei se leikkiä ole. Uskallanpa väittää, että suhteen päättyminen koettelee tosi paljon ihmisen ihmistuntoa, satuttaa, repii ihmistä sisältä. Sitäkö haluat? Puolen vuoden onni ja vuoden toipuminen siitä? Vai olenko totaalisesti väärässä?
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole suinkaan tyrmätä neittisuhteet, ainoastaan tuoda tosiasioita esille. Ihmissuhteiden lainalaisuudet toimivat joka tapauksessa tässä aikuisten hiekkalaatikollakin, halusit tai et.
Chat:
varsinainen ajantuhlari, keskustelun taso on luokkaa ala-arvoinen. Jos olet nainen, sinua kohdellaan kuin huoraa (haluatko todella sitä?). Mies – se ruminkin – on kuin saalistaja savannilla. Keskustelu miehen ja naisen välillä noudattaa yleensä samaa kaavaa: hei, mitä kuuluu, mistä olet ja sen jälkeen siirrytään alusvaatekertoihin ja koetaan vongata ja vongata milloin mitäkin: puhelinseksiä, sänkyseuraa ja ties mitä. Toki poikkeuksia on, harvemmin tosin. Onko tosiaan niin, että ihmisillä on niin liikaa vapaata aikaa, että se täytyy tuhlata moiseen hölynpölyyn? Jotkin jopa harrastavat tätä työaikanakin! Kummallista, minulla työaika sisältää niin tuhottomasti töitä, ettei todellakaan liikene ylimääräistä aikaa moiseen. Onko vika työssä vai minussa?
Niinpä, unelmiahan siellä yritetään toteuttaa. Jospa tänään se satuprinssi olisi siellä ja veisi pois tästä harmaasta arjesta, kohtelisi kuin kalleinta aarretta ja pitäisi kuin pumpulissa, ikuisesti. Unelmia, pelkkiä unelmia, pakoa arjesta, jota on vaikea kohdata. Arkea, joka sisältää ties mitä kauheuksia tai sitten vaan sitä puuduttavaa harmaata arkea, joka tappaa sinut henkiseen tylsyyteen. Näinkö tyhjää tämä arkielämä tosiaan on, kun parempi vaihtoehto on heitellä aineettomia bittejä tyhjään avaruuteen? Vastuuta ei tarvitse mistään kantaa, voi leikkiä naamiaisia, vaikka joka päivä. Hienoa. Valitettavasti tämä makea alkaa aikaa myöten maistua karvaalta ja bittikaverit epätodellisilta, alat tuntea itsesi jopa aineettomaksi, juhlasta tulee arkea. Mihinkä se ihmisyys jäikään? Se on lihaa ja verta, tunteita ja tuoksuja, iloa ja tuskaa, onnea ja surua, ihan oikeesti. Näitä kaikkia ei voi kohdata kuin reaalielämässä, ja se on vaikeaa, koska elämä ei ole pumpulinpehmeää unelmaa vaan vajaavuuksien, heikkouksien ja ongelmien kohtaamista. Onko se liian rankaa nykyihmiselle?
Deittipalstat:
Upeaa sinkuille, seikkailua pariutuneille. Tunne on silti kuin etsisi neulaa heinäsuovasta, vastaan tulee ties mitä.
Parisuhteessa eläville tämä tuo jännitystä elämään. Siitä on vaikea jäädä kiinni, silti se tuo hetkellistä piristystä arkeen. Mikäpä sen mukavampaa kuin vuosien jälkeen saada huomiota ja suitsutusta osakseen. Siinä kokee jopa olevansa JOTAIN! Kotona kun tuntee olevansa vain sohvan jatke tai työkone. Niinpä! Valitettavasti nämä deittisuhteet ovat kovin lyhytaikaisia. Keskimääräinen elinikä niillä lienee puolen vuoden paikkeilla. Ja kuvio on aina sama: aluksi ollaan ihan onnen kukkuloilla, kun se ihana ihminen, oman sielun jatke melkein löytyi, sitten alkaa läähätysvaihe, jolloin viestien sisältö on yhtä suitsutusta ja tunteiden paloa, sitten alkaa läähättäminen virtuaalisesti kyllästyttää, ikään kuin kaikki sanat olisi käytetty, olisi mukava siirtyä sille ”seuraavalle tasolle”, oikeaan kontaktiin toisen kanssa. Siinä vaiheessa ensimmäiset perääntyy ja tarina päättyy siihen. Rohkeammat aloittavat tekstailun ja soittelun, mahdollisesta tapaamisesta keskustellaan ja ehkä sovitaankin. Tässä vaiheessa seuraavat alkavat perääntyä, ehkä sittenkin se nykyelämä onkin ihan mukavaa, ehkä tuo toinen puhelimen toisessa päässä ei miellytäkään, ehkä hän ei ollutkaaan se, mitä hain. Mahdollinen kuolinisku tulee (jos on tullakseen) tapaamisen yhteydessä. Siinä vaiheessa kaikki ne henkilön ominaisuudet tulevat mukaan, joita ei ole pystynyt sähköisesti toiselle välittämään, tuoksut, eleet, ulkoiset ominaisuudet, käytöstavat yms. Kyllä näillä seikoilla on kuitenkin tosi paljon merkitystä! Tämä on yleensä tämän nettisuhteen viimeinen etappi: suhde joko jatkuu (muodossa tai toisessa) tai päättyy siihen.
Oli niin tai näin suhteen päättyminen (jopa nettisuhteen) on aina rankka kokemus, kriisi. Siinä käydään kovat pettymyksen tunteet läpi ja tehdään surutyö, aivan niin kuin missä tahansa muussakin suhteessa. Ihmiset vain yleisesti luulevat, että kaikki on vain kevyttä leikkiä, mutta tosiasissa siinä on mukana syviä tunteita, toiveita ja unelmia. Ei se leikkiä ole. Uskallanpa väittää, että suhteen päättyminen koettelee tosi paljon ihmisen ihmistuntoa, satuttaa, repii ihmistä sisältä. Sitäkö haluat? Puolen vuoden onni ja vuoden toipuminen siitä? Vai olenko totaalisesti väärässä?
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole suinkaan tyrmätä neittisuhteet, ainoastaan tuoda tosiasioita esille. Ihmissuhteiden lainalaisuudet toimivat joka tapauksessa tässä aikuisten hiekkalaatikollakin, halusit tai et.
Vastaukset 13
Vanhimmat
tämähän vaan on elämää, ei sen enempää :)
Allekirjoitan tuon kaiken!
Itse se on koettava, että uskoo..
Tosin tuo kaikki varmaan kuuluu normaaliin "nettikasvuun". Kaikestahan tässä elämässä on maksettava oppirahat!
Kokemukset kyllä kasvattavat kyynisyyteen, joka on ikävin seuraamus asiasta. Luottamus kanssaihmisiin katoaa....
Just! Tosi asiaa kirjoitat. Varsinkin tuo puolen vuoden onni ja vuoden toipumisaika pitää ainakin mun kohdalla paikkansa.
Jotenkin tuntuu, että tää virtuaalimaailma on ihan liian "helppo" - unohdetaan se, että siellä nikin takana on kuitenkin ihminen. Voi olla että tahallaankin unohdetaan se, ja vedätetään ja kusetetaan minkä kerkiää, ahnehditaan aina uusia kokemuksia, välittämättä siitä, että voi aiheuttaa toiselle tuskaa.
Vaikka itse olen nainen, jolle näin täällä kävi, en silti syytä pelkästään miehiä ko. touhuilusta; kyllä naisetkin osaa ihan samoin vedättää ja leikkiä toisen tunteilla. Tarkoitan tällä lähinnä varattuja, jotka eivät mitään tosi suhdetta ole hakemassakaan vaan pientä piristystä arjen harmauteen. Luulenkin, että tältä foorumilta on sinkun tosi vaikea löytää mitään todellista suhdetta, kun niin paljon varattuja pyörii sotkemassa seikkailunhalullaan toisten asioita.
Oikeassapa olet ja tuota selvemmin ei voi sanoa !
Samat tunnot minullakin on tulleet näillä sivuilla ja varmaan monillakin.
Että viitsitäänkin, ei ole paljoa elämässä kun näin on.
mutta tämä on myös niitä harvoja mahdollisuuksia iäkkäämmälle ainakin löytää mahdollista seuraa. Jos ei käy kapakoissa, ei tansseissa, ei kirjastossa, ja päivään kuuluu vain rutiinityöt kotona, mahdolliset eläimet sitovat kotioloihin, ehkä jokunen lapsi on vielä jaloissa.
Samoin yksinhuoltajat useinkaan eivät pääse hakemaan seuraa muualta.
Siis miksi ei täältä voisi löytää sitä ehkä onneaankin.
Miksi tulevat tänne epärehelliset ja varatut, sairaat ja sexhullut.
Mistähän sitä seuraa sitten etsisi, jos ei tätäkin mahdollisuutta käyttäisi hyväkseen.
Mutta sen voin sanoa, että nuo mainitsemasi epärehelliset,varatut, sairaat ja sexhullut hakevat seuraa ihan live-elämässäkin, ei niiltä voi välttyä missään. On vaan luotettava tuuriin, ettei sellaisen kanssa joudu tekemisiin, tai ainakin toivoa, että mahdollisimman nopeasti huomaa näiden aikeet.
Haluan sanoa, että se kunnollisen seuran löytäminen on hiton vaikeeta, haki sitä sitten mistä vaan. Kyllä seuraa saa, mutta minkälaista, niin se onkin sitten luku sinänsä.
tosi mahtava kirjoitus luin sen useampaan kertaan ja täyttä asiaa joka ikinen sana HYVÄ!!!! Kiitos sinulle tekstisi piristi ja samalla iski pieni kateudenpoikanen kun joku osaa tuoda kirjallisesti näin hyvin ajatuksensa julki.
On sitä ihmisillä hyviäkin kokemuksia nettideittailusta. Niinkuin esimerkiksi mulla. Tapasin viikon kirjoittelun jälkeen erään miekkosen vuosi sitten. Kolmen viikon tapailun jälkeen päätimme ryhtyä seurustelemaan ja viime kuussa muutin hänen luokseen asumaan. Ja kolmella kaverillani ja serkullani on myös netin kautta löydetty siippa. Että näin.
Älä nyt höpötä, Chatista minulle on tullut sellainen kuva, että siellä ihmiset lärpättää huvikseen aamusta iltaan, ne joilla siihen on aikaa. Yhtää Chat-suhdetta minulla ei kylläkään ole ollut, joten en kai sitten osaa välttämättä kuvitella tilannetta.
Keskustelut ovat hauskoja, minulle niistä ainakin on ollut paljon hauskuutta ja ajanvietettä.
Ei tällaisia juttuja pidä oikeen aikuistenvakavasti ottaa, mutta hauskempaa täällä on kirjoittaa, kun telkkua töllätä.
Olitpa osuvan ja hyvän teksin kirjoittanut. Itse luulin netin kautta onneni löytyneen, mutta petyinpä pahan kerran ja nyt sitten tässä saan yrittää koota itseäni. Kuinka kauan pirstaleiden kokoaminen kestää, kuinka pääsen irti tästä nettiriippuvuudesta; näihin kysymyksiin ei kukaan osaa vastata.
Luulin olevani älykäs ihmistuntija, kaiken kokenut. Mutta kaikkea muuta. Tutustuin ja tapailin monia, kukaan ei "kolahtanut". Sitten tuli HÄN ja ja lensin pilviin. Sitä kesti tasan kolme viikon loppua.... Osaisinpa olla onnellinen tuostakin ajasta... Sainpahan kokea noina päivinä kaikkea sellaista, jota en aikaisemmin osannut uneksiakaan.
ihan noin ?? välillä vaikuttaa kuin ,kaikki suhteet jotka epäonnistuvat, joita solmitaan netin välityksellä,epäonnistuvat juuri sen takia että on tavattu netitse ?? ymmärtääkseni MYÖS livenä muodostetut suhteet voivat päättyä onnettomasti ,jopa kolmeen viikonloppuun. Ei kaikesta pidä nettiä syyttää ,onko tämä vain sitä että itsessä on niin vaikeaa nähdä vikoja ,on helpompi syyttää jotain (netti) joka ei puolustaudu.
Onneksi luin tämän. Kuulun täydellisesti riskiryhmään. Valmiiksi rikkirevitty ja kaikki empatia kolahtaa tosi vahvasti - myös sellainen, joka on täysin feikki- ja ajankulumielessä kirjoitettu. Jos netistä hakee lohtua niin sitä on helppo saada. Tähän voi kuitenkin jäädä kiinni.
- On niinkuin kiipeäisi tuuleen tuettuja tikkaita.
puhuit kun minun suullani :(