Minulla olisi ollut elämäni aikana mahdollisuus edetä parisuhteessa jopa niinkin pitkälle, että nyt olisin naimisissa, (tai jopa eronnut) 2-4 lapsen äiti. Mutta kuulun näihin ns. "ikisinkkuihin". Syy ei ole siinä, etteikö olis tarjokkaita ollut. Syy on siinä, että nämä tarjokkaat on ollu "ihan kivoja", mutta en olisi voinut edes kuvitellakaan meneväni sänkyyn heidän kanssaan, saatika muuta vakavampaa, sillä en olisi koskaan rakastunut heihin. JOukossa olisi ollut myös näitä "unelmamieheiä", jotka olisi tuoneet kukkasia kotiin, vieneet ulos syömään yms.yms... Mutta, kun ei vaan ole tunteet herännyt, niin en ole lähtenyt pidemmälle tielle. Osaa kohtaan on noussut jopa lievää inhotusta, kun olen kuullut, että olen heidän ihastuksen kohteena.
Olenko pinnallinen, kun haluan edelleen odottaa sitä "unelimien poikamiestä", joka vie jalat alta, että saisin vihdoin kokea sen rakastumisen ja rakkauden tunteen?
Olenko pinnallinen, kun haluan edelleen odottaa sitä "unelimien poikamiestä", joka vie jalat alta, että saisin vihdoin kokea sen rakastumisen ja rakkauden tunteen?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Minulla on tismalleen samanlainen tarina.
Emme mielestäni ole pinnallisia, vaikka
jotkut niin saattavat ajatellakin.
Kun seuraa ikäisteni ihmissuhdesotkuja
avioeroineen, huoltajuuskiistoineen ja elatus-
maksu- ja asuntoriitoineen, niin kyllä monesti huokaa helpotuksesta että olenpa säästynyt moiselta. Toki tiedän myös sen, että monet
parisuhteet ovat onnistuneita ja antoisia.
Olen nauttinut sinkkuelämästä täysillä
ja tiedän että se oikea tulee vielä kohdalle.
tuskin tollanen papparainen enää ketään löytää, tai ainakin lasten kanssa voi olla aika hiljasta. Surullista mutta totta.
Mitä sä höpiset..Tuossa iässähän mies on parhaimillaan. On elämänkokemuksen tuomaa charmia ja varmuutta ja kroppakin on vielä kunnossa, jos on älynyt siitä pitää huolen.
on aika synkkä. johtuu siitä, että sussa ei oikein ole näin miehen näkökulmasta mitään mielenkiintoista.
mistäs sä sen ehdit päätellä?
Aloittajalle sanoisin vielä, että tuskin siitäkään mitään hyvää seuraa, jos alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa, joka ei aidosti kiinnosta. Jos kemiaa ei alussa ole, niin tuskin sitä tulee myöhemminkään. Toisaalta voi miettiä sitäkin, että ovatko ne toiveet realistisia vai ei. Jos kaikki haluavat sellaisen tumman, rikkaan ja komean miehen, niin voipi käydä niin, että jokunen jää ilman. Mutta ilman toimivia kemioita ei mistään tule mitään, joten...
Tarkoittaako se "toimiva kemia" sitä, että heti ensisilmäyksellä rakastutaan niin lujaa, että ihan heikottaa, ja ettei se tunne katoa mihinkään? Että kun arki tulee, niin ei olekaan enää kemiaa, kiitos ja hyvästi?
Minulla oli tämä mainitsemasi tumma, rikas, komea, yms... Kavereita hänen kanssaan olemme edelleen. Jos mua raha olisi kiinnostanut, totta kai seurustelisin hänen kanssaan. Asuisin huuri nyt New Yorkissa, eläisin asianajajan kumppanina, jolla on mm. mökki Sveitsissä yms. Niin, jos hänen kanssaan olisin, mua syytettäisiin tunteettomaksi paskiaiseksi, pyrkyriksi ja rahanahneeks paskaksi, jos hänen kanssaan seurustelisin. Mutta kun en häntä vakavampaan suhteeseen halunnut, olen siltikin kaikkea tuota edellä mainittua... Huoh! Naisen elämä on sitten ihanaa.
riippuu tietysti mistä ja kenen näkökulmasta katsoo.Näin miehen näkökulmasta otan mieluummin naisen joka ei lukeudu näihin läheisriippuvaisiin prinsessoihin, joilla on aina joku ukko kainalossa kiinnosti tai ei. Jos muut miehet tuovat mielestäsi naiseen mielenkiinnon, niin siitä vaan. Itse arvostan henkilökohtaisesti naisia jotka uskaltavat ja osaavat olla yksin. Esimerkiksi ihana eksäni, erosimme vuosi sitten, eikä hänellä ole ketään miestä vieläkään vaikka vientiä taatusti riittää. Jotkut muut sen sijaan hankkii poikakavereita kuin liukuhihnalla. Jotain tasoa ja kunnioitusta, kiitos.
Kemia on sitä, että pitää toisesta ja tulee helposti juttuun. Olen tavannut elämäni aikana monia ihmisiä, joiden kanssa olemme tulleet hyvin juttuun heti tavattuamme. Osa näistä ihmisistä on edelleen ystäviäni. Yksi niistä oli entinen poikaystäväni. Sitten on lukuisia muita, esimerkiksi kaupan kassoja, myyjiä, tarjoilijoita...Näistä ihmisistä vain jotenkin pitää ja jutellessaan heidän kanssa huomaa, että on paljon yhteistä ja tulee hyvin toimeen keskenään. Se on kemiaa :)
Väitän, että se peruskemia säilyy vaikka rakkauden huuma poistuisikin. Tosin siitä ei ole kokemusta mutta luulisin niin. Huuma ja aito kemia ovat eri asioita.
Ihmiset usein puhuvat sielunkumppanista (soulmate). Tuntuu, että kemia voisi selittää sitä jonkin verran. Kun tapaa ihmisen, jonka kanssa ne kemiat toimivat, niin tuntuu kuin tuntisi ihmisen jo entuudestaan - toinen on kuin sielunkumppani. Ja kuten sanoin, se ei koske vain romanttisia suhteita vaan kaikkia ihmissuhteita.
Ja usein ihmiset myös vähättelevät kemian merkitystä. Varmasti jokainen on saanut selitellä, miksei se rikas/kaunis/komea/pitkä/hyväkroppainen kelvannut (tämä olisi sellainen paperilla hyvä kumppani!). Ja syy on usein se, ettei ne kemiat toimi, ei tulla juttuun niin hyvin. Niinhän se on, kemiaa ei voi määritellä ulkoapäin, kuten vaikka hyvän kropan tai varakkuuden ja ehkä siksi sen olemassa oloa ei haluta myöntää. Kuten Einstein sanoi, kaikkea sitä, millä on merkitystä, ei voi laskea :)
Tuo sun teksti olisi oikeasti voinut olla mun kirjoittama, niin samanlaiset on mun fiilikseni ... Eli täälläkin on yksi "ikisinkku" joka ei ole seurustellut moneen vuoteen ja ikää on 30 vee. Tarjokkaita olisi, mutta kun ei kolahda niin ei kolahda.
Ei siinä mistään pinnallisuudesta ole kyse. Eihän tässä mitään virheetöntä unelmien prinssiä odoteta, vaan miestä jonka kanssa ne paljonpuhutut kemiat osuisi kohdalleen. Jos sellainen tulee vastaan, niin sen ei todellakaan tarvitse olla pitkä, tumma, komea, sporttinen, rikas jne. Ei ainakaan mun mielestä. Riittää että sama aaltopituus löytyy.
Eli minusta sun ei kannata tyytyä "ihan kivaan", koska jonain päivänä kohdalle osuu jotain paljon parempaa. Täytyy vain pysyä kärsivällisenä. =)
Olen edelleen sitä mieltä, että ihmiset voivat rakastua toisiinsa ajan kuluessa eli ilman, että heti ensisilmäyksellä rakastutaan "loppuelämäksi".
Kaikkihan varmaan ovat ensi tapaamisellakin täysin omana itsenään. Kukaan ei esitä mitään eikä kukaan ole jännittynyt/varautunut.
Edes toista mahdollisuutta ei kuitenkaan anneta, koska ensimmäisellä tapaamisella ei löytynyt "oikeaa kemiaa".
Kiteytettynä: jos polvet eivät menneet veteläksi ensisilmäykseltä, niin eihän tässä nyt voi muuta tehdä kuin unohtaa koko homma. Jonain päivänä kohdalle osuu jotain "parempaa". (Ja jonain päivänä maailma on täydellinen: ei sotia/nälänhätää/eriarvoisuutta/jne...)
"Älä valitse rakkaudessa sitä jonka kanssa voit elää; valitse se jota ilman et voi elää."
"Osaa kohtaan on noussut jopa lievää inhotusta, kun olen kuullut, että olen heidän ihastuksen kohteena."
Että kehtaavatkin epämiehet ihastua Sinuun, Prinsessojen Prinsessaan! Eivätkö he tajua ottaa ollenkaan sinua huomioon, mokomat loukkaavat jo varmasti pelkällä olemassaoloaan Teidän ylhäisyyttänne!
Täällä on yksi kohtalotoveri. Mä olen vasta 22 mutta en yhden entisen poikakaverin jälkeen tunnu löytävän ketään. Jos olisin jatkanut hänen kanssaan, voisin olla jo äiti, vaikka vaimo kohta. Mutta ei. En edes halua tummaa ja pitkää, vaalea ja lyhyempikin käy :) Siitä tämä ei siis ole kiinni. En halua vain jotain miestä sen vuoksi että kuuluu seurustella ja perustaa perhe. Minä haluan tuntea hullaantumisen tunteen, tapahtuipa se ensisilmäyksellä tai monen vuoden tuttavuuden jälkeen. Ja kyllä, joitakin vaatimuksiakin on, esimerkiksi urheilullisuus. Ja ihan vain siksi että itse liikun paljon.
Minusta tämä ei ole pinnallisuutta. Jos haluan elää jonkun kanssa loppuelämäni, totta helvetissä katson mihin soppaan lusikkani pistän. En ymmärrä ihmisiä, jotka hyppivät suhteesta toiseen epätoivoisesti, seurauksena on 23 vuotiaita yksinhuoltajia, rikkinäisiä koteja. Onneksi olkoon vain sinulle alkuperäinen, et lukeudu niihin läheisriippuvaisiin joilla on 2 seurustelukumppania per vuosi. Sellaisessa ei ole enää mitään särmää.
oon kans 22 ja eron jälkeen - ei mitään. tai muutama epäonnistunut suhteenalku, jotka loppuivat yhtä nopeasti kuin alkoivatkin. Ei tässä ole kyse nirsoilusta tai pinnallisuudesta. Joskus voisi kuitenkin olla realistisempi. Kyllä meille kaikille löytyy vielä kumppani, jonka kanssa voi kokea onnen ja rakkauden. Yleensä se vaan ei osu kohdalle silloin kuin eniten kaipaa ja odottaa.
että olet lesbo. Se helpottaa
Minulla on kaveripiirissäni muutama "leena". Tosi hauskoja kavereita. Mutta siltikään mun ei tee mieli lipoa heidän karvalaukkuaan. Pelkkä ajatuskin oksettaa.
Minä en nuorena rakastunut kehenkään, en sitten millään.
Halusin kuitenkin lapsia.
Eräs mies oli erittäin sitkeä minua piirittämään. En häntäkään rakastanut, mutta kun ikää oli jo 28v, en halunnut riskeerata lasten saamisen kanssa. Halusin niitä useita. Ei ollut aikaa odottaa.
Suostuin siis tälle innokkaalle miehelle.
No, yhdessä on nyt vietetty yli 25v. Minulla on 4 lasta, jotka ovat rikastuttaneet elämääni.
Miestäni en alkanut rakastamaan missään vaiheessa. Seksi oli pakkopullaa jo alkumetreiltä. Silti arkielämä sujui ihan hyvin, eikä elämä ollut mitenkään sietämätöntä. Nykyään niin yleinen puolison pettäminen ei tullut mieleenikään vaikka seksi ei hänen kanssaa minua ollenkaan tyydyttänyt.
Mutta nyt, kun lapset ovat jo lähtemässä kotoa, kaikki on muuttunut sietämättömäksi. En voi enää kestää miestäni.
Mietin vain, olisiko tilanne ollut toinen, jos olisin jaksanut odottaa sitä oikeaa. Niin monta tarinaa olen kuullut ja nähnyt siitäkin, miten rakkausavioliitot menevät karille.
Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen ratkaisuuni. Sain viettää monen monta ihanaa vuotta lasteni kanssa.
Ja tietysti minulla on heidät vieläkin.
Mikä olisi mahtanut olla tilanne nyt, jos olisin tehnyt toisin? Eläisinkö aivan yksinäni vai olisiko vastaani jossain vaiheessa kävellyt se oikea ja olisin saanut nauttia myös mieheen kohdistuvasta rakkaudesta, ystävyydestä ja kunnioituksesta.
En uskaltanut ottaa riskiä vaan valitsin varman äitiyden. Se on kuitenkin naisen elämän päätarkoitus.
Tietenkin olisin mielummin valinnut miehen, jota olisin voinut rakastaa, mutta luulen, että en ollut valmis rakkauteen silloin.
Nyt olisin. Toivottavasti onnistun nyt löytämään miehen, joka herättää minussa tämän puuttuvan tunteen.
Kuten itsekin sanoit, tuo kaikki on tapahtunut 25 vuotta sitten. Valitettavasti nyt elämme aikaa, jolloin kaikki on sallittua. En voisi kuvitellakaan kulissiliittoa ihmisen kanssa, jota en rakasta. En voisi katsoa sitä, kun toinen riutuu haluineen lähelläni. Ja varsinkin kun seksi on vastenmielistä pakkopullaa. Jos pelkän lapsen takia mieheen sitoutuisin, niin tänä päivänä jäisin yksinhuoltajaksi, ennen kuin ehtisin edes kissaa sanomaan. Ikävää, mutta totta. Olen itse ihmetellyt sitä, miten ihmeessä omat vanhempani ovat kestäneet toisiaan kaikki nämä vuodet. Nyt kun suunta on se, että joka toinen liitto päättyy eroon. Lähes joka toinen kavereistanikin on ensimmäisen kierroksensa käyntyt läpi. Minä en edes sitä ensimmäistä. Kyllä mä ainakin halua tuntea sen suuren tunteen, kun katson toista ihmistä silmiin, otan kädestä kiinni. En tiedä.... välillä mieleni kuitenkin valtaa ahdistus siitä, että entä jos en koskaan voi pitää omaa lasta sylissäni. Eihän sekään ole tänä päivänä mitenkään varmaa kenellekään meistä.