Kertokaa viisaammat ja fiksummat, millä pääsen eroon tästä katkeruudesta ja inhosta, jota tunnen anoppiani kohtaan?
Jaksamatta selittää ja vatvoa asioita sen enempää, kerron, että anoppini on kahteen otteeseen loukannut mua todella pahasti sanoilla ja teoilla. Kaksi kertaa oikein kunnolla ja pienenpieniä naljaisuja ja napsauksia viimeisen vuoden ajan siinä välissä. Aiemmin tulimme ihan ok toimeen.
Viimeisin iso loukkaus johti siihen, etten käynyt anoppilassa viiteen kuukauteen lainkaan. Mies ja lapsi kävivät, minä en.
Nyt olen käynyt miehen mieliksi kaksi kertaa anoppilassa. Yleensä en ole ollenkaan pitkävihainen, mutta tästä viime kertaisesta en tunnu pääsevän lainkaan yli. Musta tuntuu, etten voi KATSOA anoppia lainkaan. Minä puhun hänelle, mutta en katso häntä! Koska jos katson, alkaa mussa nousta niin suuri katkeruus ja viha, että seuraavaksi sanon minä jotain niin pahasti, ettei sitten varmaan tarvi enää olla missään tekemisissä ikinä. Ja miehen ja lapsen vuoksi haluaisin olla siedettävissä väleissä anopin kanssa.
Anoppi ei ole pyytänyt multa anteeksi enkä usko, että tulee koskaan pyytämäänkään. Kerran tapahtuman jälkeen yritin ottaa asian puheeksi ja selvittää, mutta anoppi ilmoitti, ettei hänen tarvitse selitellä mulle mitään tekemisiään tai sanomisiaan.
Tää asia vaivaa mua tosi paljon ja itseni vuoksi haluaisin päästä tästä katkeruudesta eroon. Olen vatvonut tätä mielessäni nyt kuukausia ja usein herään yölläkin! ja mietin, miten anoppi voi tehdä ja sanoa mulle sillä tavalla - ja tapahtumasta on jo puoli vuotta aikaa! Tää asia syö mut ja kohta mun ja miehen parisuhteenkin... Miten tällaisesta tunteesta pääsee eroon, jos toinen osapuoli ei halua asiasta keskustellakaan??? Ja niille, jotka neuvoo, että mieheni eli anopin poika on jossain avainasemassa tässä asiassa: ei ole. Mies ei ota kantaa suuntaan eikä toiseen, äidilleen oli tapahtuman jälkeen sanonut, että niin ei olisi saanut tehdä, mutta muutoin on sitä mieltä, että mun täytyis vaan UNOHTAA ja YMMÄRTÄÄ...
Jaksamatta selittää ja vatvoa asioita sen enempää, kerron, että anoppini on kahteen otteeseen loukannut mua todella pahasti sanoilla ja teoilla. Kaksi kertaa oikein kunnolla ja pienenpieniä naljaisuja ja napsauksia viimeisen vuoden ajan siinä välissä. Aiemmin tulimme ihan ok toimeen.
Viimeisin iso loukkaus johti siihen, etten käynyt anoppilassa viiteen kuukauteen lainkaan. Mies ja lapsi kävivät, minä en.
Nyt olen käynyt miehen mieliksi kaksi kertaa anoppilassa. Yleensä en ole ollenkaan pitkävihainen, mutta tästä viime kertaisesta en tunnu pääsevän lainkaan yli. Musta tuntuu, etten voi KATSOA anoppia lainkaan. Minä puhun hänelle, mutta en katso häntä! Koska jos katson, alkaa mussa nousta niin suuri katkeruus ja viha, että seuraavaksi sanon minä jotain niin pahasti, ettei sitten varmaan tarvi enää olla missään tekemisissä ikinä. Ja miehen ja lapsen vuoksi haluaisin olla siedettävissä väleissä anopin kanssa.
Anoppi ei ole pyytänyt multa anteeksi enkä usko, että tulee koskaan pyytämäänkään. Kerran tapahtuman jälkeen yritin ottaa asian puheeksi ja selvittää, mutta anoppi ilmoitti, ettei hänen tarvitse selitellä mulle mitään tekemisiään tai sanomisiaan.
Tää asia vaivaa mua tosi paljon ja itseni vuoksi haluaisin päästä tästä katkeruudesta eroon. Olen vatvonut tätä mielessäni nyt kuukausia ja usein herään yölläkin! ja mietin, miten anoppi voi tehdä ja sanoa mulle sillä tavalla - ja tapahtumasta on jo puoli vuotta aikaa! Tää asia syö mut ja kohta mun ja miehen parisuhteenkin... Miten tällaisesta tunteesta pääsee eroon, jos toinen osapuoli ei halua asiasta keskustellakaan??? Ja niille, jotka neuvoo, että mieheni eli anopin poika on jossain avainasemassa tässä asiassa: ei ole. Mies ei ota kantaa suuntaan eikä toiseen, äidilleen oli tapahtuman jälkeen sanonut, että niin ei olisi saanut tehdä, mutta muutoin on sitä mieltä, että mun täytyis vaan UNOHTAA ja YMMÄRTÄÄ...
Vastaukset 30
Vanhimmat
Sellaisista loukkauksista, joita ei pysty antamaan anteeksi. Siis puhun nyt sinusta en anopista. Anoppi saa puhua vaikka kiinaa, mutta jos hän on satuttanut ja koskettanut sinussa jotain sellaista kohtaa, mitä et anna toisen ihmisen loukata tai edes puhua, niin olet pahan paikan edessä. Jos haluat eroon katkeruudesta sinun on jauhettava se asia pois mielestäsi. Puhumalla, miettimällä ja tavallaan suremallakin. Puhekaveriksi kannattaa valita sellainen henkilö, johon luotat 100% ja joka kestää kuulla "totuuksia".
Aikaa se vie niinkuin kaikki tuskallinen ja tylsä tässä elämässä.
Lisää vielä.. peilaat omia tunteitasi anoppiin ja siksi et kestä häntä nyt. Älä pakota itseäsi kohtaamiseen ennenkuin olet edes vähän selvillä vesillä itsesi kanssa. Näin voitte ehkä jotenkin jatkaa eteenpäin.
Miten sinua voi auttaa ja ymmärtää, mikäli et kerro ongelman syytä! Vihjailut anoppisi vioista eivät kyllä saa sympatioita, koska aina on kaksi osapuolta jotka eivät ymmärrä toisiaan.
En ole vielä siinä pisteessä elämässäni, että minun pojalla (13 vee) olisi kumppani. Rakastan lastani niin paljon, että tarkkailen kenen seurassa poikani liikuu. Yritän suojella häntä ainakin kaikenlaisilta äitinsä mollaajilta.
Pari luo onnellisen suhteen omien lastensa kanssa, johon yleensä kuuluvat myös sukulaiset. Kaikki uudet sukulaiset eivät tietenkään voi miellyttää sinua, vaikka ovat tärkeitä lapsillesi ja miehellesi. Täytyy vain yrittää hyväksyä koko paketti tai sitten elää yksin.
Toivottavasti sinusta, Liisa, ei tule mitään kauhuanoppia...
"Rakastan lastani niin paljon, että tarkkailen kenen seurassa poikani liikuu. Yritän suojella häntä ainakin kaikenlaisilta äitinsä mollaajilta." Enpä tiedä, mitä alkuperäiselle on tapahtunut, mutta ei tuosta jutusta nyt ainakaan sitä kuvaa saanut, että alkup. olisi anoppiaan jotenkin mollannut...
Ja: "Kaikki uudet sukulaiset eivät tietenkään voi miellyttää sinua, vaikka ovat tärkeitä lapsillesi ja miehellesi. Täytyy vain yrittää hyväksyä koko paketti tai sitten elää yksin." No krooh ja pyyh, mitä kökköä! Joustoa tarvitaan puolin ja toisin, mutta ei kaikkea kökköä tarvitse sietää, vaikka kuinka olis paketin mukana tullut!
Alkuperäiselle: jos asia on vaivannut sua näin kauan, niin jotain olis kyllä tehtävä... Jos anoppi ei juttele, kokeile itse vaikka ammattiauttajaa...
Musta tuntuu, etten voi KATSOA anoppia lainkaan. Minä puhun hänelle, mutta en katso häntä! Koska jos katson, alkaa mussa nousta niin suuri katkeruus ja viha, että seuraavaksi sanon minä jotain niin pahasti, ettei sitten varmaan tarvi enää olla missään tekemisissä ikinä. Ja miehen ja lapsen vuoksi haluaisin olla siedettävissä väleissä anopin kanssa.
---------------------------------------------
Kauhuanoppia ei toivottavasti tule koska rakastan lapsiani. Haluan heille vain hyvää. Tyttärien poikaystävien kanssa olen tullut tähän asti erittäin hyvin toimeen. En tiedä mikä hirviö minusta tulee kun poikani tuo tyttöystävän:)
Tekstisi taustavireenä kuuluu jo nyt mun anopin asenne: "Olen poikani synnyttänyt ja siksi hän on aina mun mun mun. Tulen aina ja ianikuisesti puuttumaan kaikkeen mitä poikani tekee. Kukaan ei ole tarpeeksi hyvä pojalleni. Tytöt pärjäävät omillaankin, mutta poikani..."
Huomaatko sä edes, miten aloit heti epäillä, että ketjun aloittajassa on pakko olla jotain vialla tai et hän on tehnyt ensin jotain, ja anoppi nyt vain puolustelee itseään? Mä taas sain sen kuvan, että ketjun aloittaja on pyrkinyt tilannetta parantamaan, mutta ei ole saanut mitään vastakaikua. Taidetaan katsoa samaa tekstiä ihan eri laseilla...
sukulaiset? Koko paketti tai ei mitään?
Ei tässä uusioanopista tai avopista ollut kyse, vaan ihan oikeasta anopista.
Sinuna en kävisi anopin luona lainkaan, miehestäsi huolimatta. Kerot, ettet pysty. Lapsellesi voit kertoa lievin kääntein, että mimmulla ja mulla on vähän erimielisyyksiä, siksi en lähde mukaan.
Anopin sietäisi katsoa peiliin ja sun pitäis antaa anteeksi.
Olisi vaan ollut mukava tietää, mitä mummu teki, olen niin hitsin utelias! ;=)
Minä en ole olettanut, että anoppini täytyisi "miellyttää" minua. Mutta jos mua loukataan tahallaan, niin ihan oikeestiko minun mielestäsi pitää ottaa kaikki vaan vastaan ja unohtaa tai sitten erota miehestä? Sekö se nyt on hyvä ratkaisu, minun, miehen ja lapsen kantilta? Korkeintaan se taitaa sitten olla oikea ratkaisu vain anopin mielestä. Vai mitä ihmettä vastauksellasi tarkoitat?
joten samahan se, eli ei tuo ole mikään ratkaisu että yksi osapuoli vain nielee loukkaukset loputtomasti tai jopa jättää perheensä kun ei kelpaa ANOPILLEEN. Siis voi kauhistuksen kanahäkki.
Kyllä pojan äidin vain tulee hyväksyä miniänsä ja pidettävä mölyt mahassaan ja opeteltava kauniimpaa käytöstä. You know, oppia ikä kaikki.
Kuulostat fiksulta ja rakastavalta äidiltä. Sitten kun aika koittaa, ymmärrä myös fiksuna ihmisenä se, että sinä et välttämättä ole oikea ihminen arvioimaan, mikä on lapsillesi hyvää.
En tarkoita, että sellaiseen virhearvioon erehtyisit, mutta se on niin yleinen ja täysin tahaton, hyväntahtoinen virhe, että muistutin vain =)
niin, että, kun anoppisi oli lapsi, hän sai osakseen huonoa kohtelua ja häneltäkään ei pyydetty anteeksi.
Voisitko jotenkin ohimennen kysäistä, miten jotkut asiat hänen lapsuudessaan olivat, koska sieltä ne traumat ovat peräisin.
Vaikea ottaa kantaa tilanteeseesi, kun et kerro mitään konkreettista.
Siis mitä anoppi on sanonut, kun on naljaillut.
Mistä asiasta on naljaillut?
Mikä teko tarkalleen ottaen loukkasi?
Katsopa Olivian selityksiä, hän kertoo konkreettisesti, mitä on tapahtununut.
Mikä oli se viimeisin iso loukkaus?
Ei voi tässä ottaa kantaa pelkästään sen perusteella, että sinä sanot anopin loukanneen, kun emme tiedä edes mitä sinun ja anoppisi välillä on tapahtunut.
Kerro!
ja mitä teki, ei itse asiassa ole lainkaan oleellista. Koska en itse halua häntä loukata enkä mieheni perheen asioita levitellä (joku saattaisi tunnistaa ihmisen ja tapauksen, jos sen nyt tässä kertoisin, naapureitakin oli nimittäin todistamassa tilannetta), joten jätän kertomatta.
Kuten tuolla eka vastaaja epäili, asia oli kuitenkin sellainen, että se kosketti mua todella syvästi. Mutta siis se ei ole oleellista lainkaan.
Oleellista on, että minä en tunnu pääsevän tapauksesta ja sen pintaan nostattamista tunteista eroon lainkaan, vaikka haluaisin. Se kalvaa ja kalvaa. Ja kalvaa. Ja siihen toivoisin apua, jos joku osais kertoa niksejä miten pääsisin tästä sisälläni olevasta tunteesta eroon...
Ja miten voin jatkaa eteenpäin elämää anopin kanssa. Tiedän, että hän on tärkeä miehelleni ja haluan, että hänellä on ihan normaali isovanhempisuhde lapseeni, mutta pakostihan näihinkin suhteisiin jotenkin vaikuttaa, jos mulla on tällaisia kaunaisia ajatuksia anoppia kohtaan ja mun on todella paha olla hänen lähellään? Voinhan toki olla olematta häneen missään yhteydessä, mutta tuskin sekään nyt kauhean järkevä vaihtoehto on? Miten silloin esim. hoidetaan joulut ja äitien- ja isienpäivät ja syntymäpäivät...? Vaikeelta tuntuu...
joku taikasana tiedossa? Tässähän on jo esitetty joitain ajatuksia, mutta sä et jostain syystä pysty niitä hyödyntämään!? Rauhoitu ja mieti asioita.
Viljele positiivista ajattelua! Keskity anopissasi hänen hyviin puoliinsa ja pyri kohtelemaan häntä kauniisti ja kunnioittavasti. Jos hän puolestaan kohtelee sinua ikävästi, ole kuin et huomaisikaan ja vastaa hänen käytökseensä ystävällisyydellä. Tämä on vaikein tie, mutta suosittelen! Kun pahaa lähdetään maksamaan pahalla, siitä ei mitään hyvää seuraa. Kun vastaat pahaan hyvällä, anoppisikin joutuu miettimään käytöstään. Ja usko minua, vaikka hän ei sitä sinulle näytä, hän varmasti joutuu arvioimaan sinut uudelleen! Älä tee pahalle vastarintaa, älä hauku häntä selän takana, vaan pyri ymmärtämään häntä ja katsomaan asioita hänen näkökulmastaan; ennen kaikkea, pyri antamaan hänelle anteeksi. Älä vello ikävissä ajatuksissa ja jos vellotkin, hakeudu esimerkiksi jonkun ulkopuolisen,esim seurakunnan työntekijän puheille tai muun auttavan tahon, ja pura hänelle paha olosi, jonka jälkeen on taas helpompi kestää. Aikansa tämä vie, mutta lopussa kiitos seisoo!
Siitä on jo vuosia, kun appiukkoni kerran haukkui minut julkisesti. Sain kuulla kunniani ruumiinrakennettani myöten. Paikalla oli runsaasti sukulaisia, myös sellaisia, joiden aikaansaannokset eivät erityistä ylpeyttä synnytä.
Anoppi, joka siihen asti oli kohdellut minua hyvin, yhtyi takavasemmalla apen arvosteluun suputtaen milloin kenellekin olevansa persoonastani suunnilleen samaa mieltä. Miehelleni hän erityisesti korosti, että appivanhempien näkemys minusta on yhteinen.
En mitenkään voi uskoa olevani heidän kuvauksensa kaltainen. Oma tulkintani onkin, että pitkälle koulutettuna ja aika itsenäisenä naisena olen kaiken aikaa tuntunut heistä jotenkin uhkaavalta ja epämukavalta, heidän suvussaan naiset ovat olleet erityisen alistuvia ja miehiä on kohdeltu korostetun kunniottavasti, ansaitsivat he sitten sitä tai eivät.
Olen mielestäni hoitanut tehtäväni omassa perheessäni kohtuullisen hyvin, minulla on useita pieniä lapsia ja olen siinä sivussa rakentanut vaativaa uraakin. En ole uusavuton, pidän (yhdessä mieheni kanssa) huushollin kunnossa, leivonkin jopa säännöllisesti. Omassa suvussani ja ystäväpiirissäni olen tehokkaan naisen maineessa. Kuitenkin juuri näihin "naisentaitoihin" apen ja mutkan kautta myös anopin haukut kohdistuivat.
Tuo tilanne loukkasi minua todella syvältä. Koin sen suurena vääryytenä ja lähes pelkästään asenteellisen vihamielisyyden purkauksena. Minun on ollut aivan mahdottoman vaikea päästä asian ylitse. Kohdistuihan kritiikki koko olemukseeni ja jopa kotitaustaan asti.
Mieheni puolusti minua tuossa tilanteessa ja ymmärtää hyvin tunteeni. Kuitenkin hän toivoisi, että tilanne ennen pitkää juuri minun aloitteestani normalisoituisi. Valitettavasti se ei ole vielä onnistunut lähinnä siitä syystä, että tulen appiukon läheisyydessä suorastaan huonovointiseksi, tunnen häntä kohtaan suurta halveksuntaa ja inhoa.
Olemme kyllä tapailleet appivanhempien kanssa säännöllisesti, hyvät kahvit keitän jos appi tai anoppi poikkeaa ja yritän olla asiallisen ystävällinen heillä käydessäni. Mutta asioitten tilasta johtuen kanssakäyminen on vakiintunut luonteeltaan hyvin muodolliseksi. En myöskään esim. ota itse yhteyttä appivanhempiin. Vierailut koen joka kerta henkisesti hyvin työläiksi.
Tässä siis ollaan. Lasten takia tilanne harmittaa, heille ei mummoa ja vaaria ole arvosteltu ja he ovat näihin hyvin kiintyneitä. Lapsia myös kohdellaan mummolassa kaikin puolin hyvin.
Mutta en oikein voi muuta, tarvitsisin varmaan jotain aika vahvaa ja turruttavaa psyykenlääkitystä jotta voisin olla heidän seurassaan ilman voimakkaita psyykkisiä ja psykosomaattisia oireita. En vaan hallitse tunteitani heitä kohtaan eikä tilanne vuosienkaan saatossa ole helpottunut.
Minulla on itselläni isä, joka ei edelleenkään kohtele kunnioituksella miestäni yli kymmenen vuoden tuttavuuden jälkeen. En usko, että hänelle kelpaisi kukaan puoliso, joten kyse ei ole mieheni "inhottavuudesta". Aikuisten tulisi hyväksyä lastensa kasvu aikuiseksi ja päätökset. Itse koen, että minulle on tärkeämpi ihmissuhde mieheni ja lasteni isä kuin oma isäni, joten olen mieheni puolella. Itse olen hänen jatkuviin kritisointeihin (haukkumiseen) tottunut, mutta olen loukkantunut syvästi hänen haukuttuaan puolisoani minulle monta kertaa. Viimeinen tapaaminen oli pohjanoteeraus ja sovimme yhdessä, ettei mieheni tarvitse tavata vanhempiani. Tämän olen tehnyt selväksi vanhemmillenikin ja anteeksipyyntöä ei taatusti ole tulossa... Luonnehäiriölle kun ei voi näy voivan mitään. He ovat kuitenkin olleet hyviä isovanhempia ja en näe ongemaa siinä, että itse tapaan heitä lasten kanssa ajoittain. Sukua kun ei voi valita, mutta kumppanin kyllä, ja onhan puolisoiden oltava lojaaleja toisilleen!
Syy katkeruuteesi lienee se, että odotat anopilta anteeksipyyntöä tietäen kuitenkin ettei sitä tule.
Pääset tilanteiden yläpuolelle hyväksymällä ne sellaisina kuin ne ovat.
Hyväksy se, ettet kykene katsomaan anoppiisi. Älä vaadi itseltäsi mahdotonta.
Hyväksy se, ettet pidä hänestä. Kun et pidä, niin et pidä ja sillä siisti.
Hyväksy jopa katkeruutesi.
Anna anteeksi itsellesi ja anopille. Ei ole mikään pakko olla ystävä anopin kanssa, eikä puheväleissä kuin sen välttämättömän.
Olen omistanut vaikean anopin, joka ei koskaan pitänyt minua sopivana ihmisenä pojalleen.
Näillä keinoin, hyväksymällä asiat sellaisina kuin ovat, olen päässyt ylitse odotuksista ja katkeruudesta. Olen sysännyt suorituspaineet syrjään niin anopin kuin itsenikin suhteen.
Nyt hän makaa avuttomassa tilassa sairaalassa, olen jopa käynyt syöttämässä häntä. Hän ei tunnista ketään, elää "lopunaikojaan". En tunne ihmeempää kiintymystä ja rakkautta häntä kohtaan, silti, koska hän on puolisoni äiti haluan olla ystävällinen kuitenkin.
Kaikkea ei voi tältä maailmalta saada, edes ihmissuhteiden osalta, ja hyväksymällä omat ja toisten luonteiden vajavuudet pääsee katkeruudesta eroon.
Oma anoppini loukkasi minua aikoinaan mennen tullen ja löi henkisesti kuin vierasta sikaa. Mies asettui aina anopin puolelle kun eihän hänelle voinut sanoa vastaan ja kun hän on nyt sellainen. Katkeruus ja viha nostivat päätään. Myöhemmin (itseasiassa perheterapiassa) ymmärsin, että katkeruus ja viha jäytävät vain minun sisälläni, rumentavat vain minun piirteeni ja pilaavat vain minun elämäni. Eivät sen joka on minua vastaan rikkonut. Niinpä opettelin antamaan anteeksi. Aluksi tein sitä kirjallisesti. Kirjoitin kaikki loukkaukset paperille ja myöskin anteeksiannot. Kyllä helpotti. Pikkuhiljaa opin jättämään asioita omaan arvoonsa enkä laskenut anoppia minun ja mieheni suhteen väliin.
Varsinkin parin viimeisen vastaajan jutut tuntuivat tosilta. Olen sitä tässä miettinyt itsekin, että kai mun pitää vaan hyväksyä se, ettei anoppi koskaan tule pyytämään anteeksi ja hyväksyä myös se, että mulla on tällasia katkeria tunteita häntä kohtaan. Olen luonteeltani liian kiltti ja yleensä odotan itseltäni tosi paljon, joten mulle on kyllä tosi kova pala myöntää, että voin tuntea tällasta kiukkua jota kuta kohtaan enkä pysty sitä järkeilemällä poistamaan.
Yritänpä kuitenkin itse käyttäytyä kohteliaasti jatkossakin vaikka mikä olisi. Ei siitä taida muuta kostua kuin itselle paremman mielen, mutta tärkeää se on sekin! Eniten mua pelottaa, että huono anoppisuhde tulee heijastumaan suhteeseeni puolisoni kanssa, jo nyt on joskus riitatilanteessa tehnyt mieli heittää jotain tyyliin "ei ihme että olet tuollainen, äitisi poika kun olet..." Onneksi olen saanut itseni hillityksi, toivottavasti jatkossakin.
Kaipa ainoa tie on tosiaan hyväksyä tilanne tällaisena eikä odotella siihen muutosta. Kulkee se elämä näinkin, ja onneksi voin aina yrittää järjestää itselleni pakottavia kotihommia, niin että mies ja lapsi voivat mennä anoppilaan ilman minua...
Ehdota tapaamista hanen kanssaan ja kun olette kahden kesken kerro hanelle mika sydantasi painaa.
Aloita kertomalla etta olet onnellinen ja kiitollinen kun han on saanut aikaiseksi niin hienon pojan kuin miehesi on. Kysy mita olet tehnyt antaaksesi hanelle aihetta sanoa ja toimia niin loukkaavasti sinua kohtaan. Miten han ehdottaisi asian korjaantuvan.
Anna hanelle tilaisuus korjata tekemansa virhe. Ole hyvin myotatuntoinen hanen sanomastaa ja todella kuuntele mita han kertoo. Tulette olemaan yhdessa seuraavat 20 vuotta, ei ole hyva aloittaa nain negatiivisesti.
"oltu yhdessä" jo 7 vuotta, joten ei tässä ole "aloitettu negatiivisesti", sillä niistä 6 ekaa vuotta tultiin ihan ok toimeen. Mikä muuttui viime vuonna, en tiedä. Äkkiä vaan huomasin olevani punainen vaate anopille. :(
Mitä tulee keskusteluun anopin kanssa, olen sitä tosiaan yrittänyt, mutta anopin mielestä hänen ei tarvitse mulle mitään selitellä. Että en tiedä mitä enää itse voisin tehdä. Ja tällä hetkellä olen sen verran katkera, etten ymmärrä, miksi minun pitää "olla myötätuntoinen ja todella kuunnella" anoppia, kun hän ei ole korvaansa lotkauttanut minun pyynnöilleni selvittää asia...?
Eli yritän nyt vaan sopeutua tähän tilanteeseen, joka on, hyväksyä asiat tällaisina ja jatkaa eteenpäin tästä... Kaipa jonain päivänä löydän itsestäni sellaisen voiman, jonka avulla annan anteeksi ja unohdan koko episodin - mieheni, lapseni ja itseni tähden...
Jos tuo taysi 360 asteen kaanos on tapahtunut vuoden aikana, on todennakoista etta sinulla ei ole osaa ei arpaa siihen. Anopillasi on nakojaan sinusta riippumaton iso ongelma. Kuulostaa silta etta se on jotain joka hanen itsensa taytyy ratkaista.
Ainoa mita sina voit tehda on olla huomioimatta hanen kaytostaan, niin vaikeaa kuin se saattaisikin olla ja kayttaytya vain kohteliaan neutraalisti hanta kohtaan. Ala kaivele tai yrita enaa kysella syita, "anna nukkuvan koiran maata".
Pida vain paasi kylmana, tunteet erossa ja ole taydellisen kohtelias. Silloin paaset kaikista vahimmalla sydansuruilla ja murheilla.(Ja energiasi saastyy miehesi kunnioittamiseen.) Itsellesikin tulee helpottunut olo kun ei tarvitse miettia mita taas tuli sanottua tai sanoinkohan oikein tai vaarin.
Ennen kaikkea muista etta vihamielisyys on hanen itsensa ongelma joka hanen taytyy ratkaista.Ala Mimmiminia katkeroita mieltasi hanta kohtaan, se vie aivan liian paljon muistitilaa jo nytkin tayteen pakatuissa aivoissasi.Eika han taida olla muistitilasi menettamisen arvoinen.
Ala pitämään päiväkirjaa!!!joo ei yhtään tyhmää purkaa kaikki katkeruus ja kauna sisältäsi,minä teen näin ja sisimpäni on pikkuhiljaa rauhoittunut,koska se viha ja kauna "syö" vain sinua itseäsi ,tee niin kuin eräs täällä neuvoi pidä etäisyyttä,ettet enää pahoita mieltäsi,ja joku terapeutti...tai purkautuminen kirjoituksin,auttaa.Pidä jatkossa arvosi,älä anna loukata itseäsi!!saman asian kanssa painiskelen minäkin,jatkuvasti pyörii ajatuksissa MIKSI IHMINEN VOI OLLA TUOLLAINEN?ajatusin sinua ajattelen!
elämästä. Ensimmäiset kuusi vuotta olin appivanhempien kanssa kuin yhtä suurta perhettä. Exän siskon kanssa sen sijaan napit vastakkain heti alusta. Sisko oli kateellinen minulle. No viimeinen vuosi yhtä helvettiä. Lopulta suhteemme ei kestänyt tilannetta, ja yksi erittäin tärkeä syy eroomme oli minun huonot välit exän perheeseen. Olisi mukava tietää miten he kohtelevat exän uutta naisystävää. Haluaisin uskoa, että vika ei ollut minussa, mutta itselläni ainakin kriteeri, että jos mies ei ole päässyt irti vanhemmistaan ja tuleva anoppi yrittää hallita samallalailla ja päättää asioista, niin suhde loppuu samantien. Jotkut ovat mammanpoikia vielä yli kolmikymppisinä. Never again. Mutta totta kai seuraavalla kerralla olen itsekin myös fiksumpi.
Pyydä apua Jumalalta, sillä tuo katkeruus on inhottavaa, joudut itse siitä etupäässä kärsimään. Pyydä Jumalalta, että voisit ajatella hyviä asioita anopistasi (vaikka hän ei ansaitsisikaan). Monia asioita on vaikea antaa anteeksi, varsinkin jos ei saa selvittää niitä keskustelemalla. Eihän se anteeksianto ole mikään nappi jota painamalla yhtäkkiä koko paha asia pyyhkiytyy mielestä. Ajattele aina uudelleen, kun pahat ajatukset tulevat mieleen, että haluat antaa anteeksi ja haluat ajatella hyvää tästä ihmisestä. Me emme voi muuttaa toisiamme, emme yleensä itseämmekään, mutta Jumala voi muuttaa ihmisen ja Häneen kannattaa turvautua.
Mua on auttanut erittain paljon amerikkalaisen psykologin Dyerin kirjat....ja tulipa vain mieleen yksi hanen lauseensa....ei ole sinun ongelmasi miten muut kättäytyvät, olet vastuussa omista tekemisistäsi ja sanomisistasi.Muista että hanen mielipiteensä on vain subjektiivisesti hánen, ei kenenkään muun¡
Sitä paitsi sinun oma mielipiteesi on mikä eniten tai ainoastaan painaa.
Olen monesti ollut kiusallisessa tilanteessa kuten sinä, ja opin että ihmiset arvostavat sinut minne siná itse arvostat, älä alennu haukkumis tasolle, mutta pidá puolesi.
Voisit myöskin kysyá mieheltási, miten hän voi hyväksyá vastaavanlaisen kohtelun vaimoansa kohtaan, ja tee selváksi ettet aio hyväksyä moista kohtelua....miehesi vaikuttaa melko nahjukselta, hänenkin on aika kasvaa mamman vaikustusvallasta ulos ja káttäytyä kuin aikuinen, ei voi ikuisesti olla "näkemättä ja kuulematta"...tai voi aviolitto pááttyä eroon
Ei tartte muuta lisätä,sanoit juuri niin kuin asia on!
Wayne W. Dyer on kirjoittanut ja nää on suomennettu:
Ajaton viisaus
Elää omilla ehdoilla
Hyväksy itsesi, uskalla elää!
Löydä henkinen minäsi
Mitä toivot lapsellesi?
Ota henkinen voimasi käyttöön
Sinäkö ihmeiden tekijä
Uskalla rikkoa rajasi
Usko mahdollisuuksiisi
Vaikuta kohtaloosi
alkuperäisen viestin, sillä erolla, että tiedän, miksi anoppi ei enää pidä musta. Meillä ongelmat alkoi, koska anopin mielestä hän päättää lapsenlapsiensa asiat paremmin kuin näiden vanmhemmat, tai ainakaan äiti, ja äidillä ei ole mitään oikeutta asetella isovanhemmille mitään rajoja... Ja kun siihen en suostunut alistumaan, alkoi jatkuva nälviminen, joka lopulta johti myös isoon riitaan ja välirikkoon. =(
Samoin minä käyn nykyään taas kuukausien tauon jälkeen anoppilassa, mutta katsekontaktia en häneen PYSTY ottamaan... =( Henkisesti vaatii jo niin paljon, että voin sinne yleensä mennä ja muutaman sanan siellä vaihtaa... Ja mieheni ei ymmärrä, miten paljon yritän jo nyt, enemmän vaatiminen tässä vaiheessa on liikaa...
Ihan sama tilanne oli mulla vuosi sitten! Anoppi loukkasi mua ja kun otin asian puheeks, ilmoitti, että tekee mitä haluaa!
Sitten mies kävi puhumassa äidille ja sanoi, et anoppi vastaa sille jos on ilkeä mulle. Ja ihme tapahtui! Anoppi soitti ja pyysi anteeksi. Koska kun *oma poika* sen sanoo niin se menee perille!
Sen jälkeen meillä aina oli sillee et kukaan ei ilkeike kellekään! Ja ollaan hyvissä väleissä :)
Mitä nyt ei voi sanoa miehen siskosta joka on täysi ääliö ja saa raivokohtauksia koko ajan ilman syytä... onneksi emme näe usein.
Minusta ilkeilyä ei saa näin vaan unohtaa. Minä esim. en kävis koko anoppilassa jos tilanne ei olis muuttunut.
Voimia sinulle ja hyvää kesää! Unohda koko anoppi ja älä hermoile mistään, se ei ole sen arvoista!