objektiivisen tarkastelun ehdottomana edellytyksenä on sen seikan tiedoitseminen, että äly leijuu vapaasti objektinsa yllä, jolloin sen puhtaus on mitä suurin ja siitä tulee maailman kirkas kuvastin, mkä on tahdon tarkoitusperille hyödytöntä, sis pitämiselle tai ei-pitämiselle et cetera. Taiteen ytimeen pääseminen vaatii luopumista henk. koht. mieltymyksistämme johonkin säveltäjään; siksi näen Schubertissa seikkoja, joita verdistit eivät sokeudessaan näe, sillä nero on ampujan kaltainen, joka osuu maaliin, jota muut eivät voi edes nähdä; se vaatii älyn irtautumista juurestaan, tahdosta, jonka vankeja olemme, ja nautimme näiden henkien objektiivisuudesta puhtaan mielteen alueella, ja siitä puhtaudsta, jolla maailma mielteenä heillä oli erottunut ja ikään kuin haihtunut kokonaan pois maailmasta tahtona, jolloin tahdon liikkeet eivät sitä enää säätele.
Pari päivää sitten avatessani classic-radion, minua alkoi tympäistä siellä soinut Schumannin Manfred-alkusoitto tekotaitoisuudessaan ja motiivisessa toisteisuudessaan ja livahdin karkuun kanavalta ennen kuin Bethovenin viulukonsertto alkoi soida patarummun klisheemäisine kolkutuksineen; naiivi motiivi; kuuntelemaan Widmerin hienoa Schubert-aaria-levyä, josta voisi tehdä vielä paremmin jatko-osankin, jos sille löytyisi markkinarakoa tässä kaupallistuneessa kansallisooopperan hallitsemassa verdistien maailmassa, ja jo 1. Franzin sähköistävästi tulkitun kompaktin merimyrskyvertauksen myötä nousin Schumannin inspiraatioköyhän musikin jälkeen ylevimpiin sfääreihin ja jossain loppupuolella lämmöntunne valtasi musiikista lumoutuneen mieleni ja kehoni, erilaisten sielulisten reaktioiden läpikäymänä; hurmiosta kyyneleisiin ja dramaattisiin kauhuväristyksiin.
Kreivin 1. näytöksen pitkässä monologissa, resitatiivissa, muutoin melodiikaltaan taivaallisessa aariassa on paljon kohtalokkaammat ja dramaattisemmat paukun iskut, kuin arkipäiväisessä Beethovenin viulukonsertossa, voimakkaiden dynaamisten kontrastien jumala-huudahdusten saattelemana.
Pari päivää sitten avatessani classic-radion, minua alkoi tympäistä siellä soinut Schumannin Manfred-alkusoitto tekotaitoisuudessaan ja motiivisessa toisteisuudessaan ja livahdin karkuun kanavalta ennen kuin Bethovenin viulukonsertto alkoi soida patarummun klisheemäisine kolkutuksineen; naiivi motiivi; kuuntelemaan Widmerin hienoa Schubert-aaria-levyä, josta voisi tehdä vielä paremmin jatko-osankin, jos sille löytyisi markkinarakoa tässä kaupallistuneessa kansallisooopperan hallitsemassa verdistien maailmassa, ja jo 1. Franzin sähköistävästi tulkitun kompaktin merimyrskyvertauksen myötä nousin Schumannin inspiraatioköyhän musikin jälkeen ylevimpiin sfääreihin ja jossain loppupuolella lämmöntunne valtasi musiikista lumoutuneen mieleni ja kehoni, erilaisten sielulisten reaktioiden läpikäymänä; hurmiosta kyyneleisiin ja dramaattisiin kauhuväristyksiin.
Kreivin 1. näytöksen pitkässä monologissa, resitatiivissa, muutoin melodiikaltaan taivaallisessa aariassa on paljon kohtalokkaammat ja dramaattisemmat paukun iskut, kuin arkipäiväisessä Beethovenin viulukonsertossa, voimakkaiden dynaamisten kontrastien jumala-huudahdusten saattelemana.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Paradoksaalista kyllä, levyn melodisesti huonoin aaria on sen draamallisesti käyttökelpoisin kipale, philostratuksen mozarthenkinen, 34-vuotiaan mozartin kenties Zaiden Osminin karakteristiikkaa tavoittelevassa tekotavassaan viittauksine barokkihyveisiin orkesteriosuutensa äänenlkujetuksensa puhtaudessa, vaikkakin varsin arkaaisen vanhahtavassa käsittelyssään; levyn ainoa koominen kohtaus, mutta parin vuoden tutkistelun jälkeen on sanottava, että se toimii.