Huippukirjailija Arttu Tuominen Kemijärvellä!!!!

Tulispa myös Haukiviikot kesällä.

Saako siellä puuroa?

Myös Sallassa.
Aika 14.1. Sallan kirjastossa klo 17.00.

Esittelyssä teos Alec.

Varmaan Sallassa on mukavampi olla kuin Kemijärvellä.

Arttu Tuomisen kirjat ovat yksi suurimmista pettymyksistä, johon olen suomalaisessa dekkarigenressä törmännyt. Odotin tiivistä jännitystä ja uskottavia henkilöhahmoja, mutta sain tilalle tylsää jaarittelua, kliseisiä juonikuvioita ja henkilöhahmoja, jotka tuntuvat pahvisilta kulisseilta.

Esimerkiksi Delta-sarjan päähenkilö Jari Paloviita on tarkoituksella ”traaginen” poliisi menneisyyden haamujen kanssa, mutta lopputulos on vain ärsyttävän itsesäälinen ja ennalta-arvattava tyyppi, jonka ongelmia jaksaa seurata ehkä viisi sivua. Sivuhenkilöt ovat vielä ohuempia, heitä tulee ja menee ilman, että lukija ehtii välittää heistä yhtään mitään.

Juonet etenevät matelevalla tahdilla: Tuominen selittää ja selittää ja selittää taas samoja asioita, ikään kuin lukija olisi jotenkin tyhmä. Kun vihdoin päästään johonkin toimintakohtaukseen, sekin latistuu, koska jännitys on tapettu jo aiemmalla loputtomalla taustoituksella. Loppuratkaisut ovat yleensä sellaisia ”ai jaa, noinpäin se menikin” -hetkiä, jotka eivät jätä jälkimakua kuin lievän ärtymyksen.

Kieli on raskasta ja paikoin kömpelöä. Vertauskuvat tuntuvat väkinäisiltä, ja dialogi on jäykkää kuin koulun näytelmä. Joskus tuntuu, että Tuominen yrittää olla syvällinen ja yhteiskunnallinen, mutta lopputulos on pintapuolista saarnaamista, joka ei oikeasti pureudu mihinkään.

Kaiken kaikkiaan Arttu Tuomisen kirjat ovat niitä, joita lukee hammasta purren loppuun vain siksi, että on jo aloittanut ja harmittelee jälkikäteen hukattua aikaa. Suosittelen välttämään, ellei sitten pidä siitä, että dekkari tuntuu enemmän yhteiskuntaopin tunnilta kuin jännitysviihteeltä. Tähtiä annan ehkä yhden, ja sekin säälistä.