Huippukirjailija Arttu Tuominen Kemijärvellä!!!!

Tulispa myös Haukiviikot kesällä.

Saako siellä puuroa?

Myös Sallassa.
Aika 14.1. Sallan kirjastossa klo 17.00.

Esittelyssä teos Alec.

Varmaan Sallassa on mukavampi olla kuin Kemijärvellä.

Arttu Tuomisen kirjat ovat yksi suurimmista pettymyksistä, johon olen suomalaisessa dekkarigenressä törmännyt. Odotin tiivistä jännitystä ja uskottavia henkilöhahmoja, mutta sain tilalle tylsää jaarittelua, kliseisiä juonikuvioita ja henkilöhahmoja, jotka tuntuvat pahvisilta kulisseilta.

Esimerkiksi Delta-sarjan päähenkilö Jari Paloviita on tarkoituksella ”traaginen” poliisi menneisyyden haamujen kanssa, mutta lopputulos on vain ärsyttävän itsesäälinen ja ennalta-arvattava tyyppi, jonka ongelmia jaksaa seurata ehkä viisi sivua. Sivuhenkilöt ovat vielä ohuempia, heitä tulee ja menee ilman, että lukija ehtii välittää heistä yhtään mitään.

Juonet etenevät matelevalla tahdilla: Tuominen selittää ja selittää ja selittää taas samoja asioita, ikään kuin lukija olisi jotenkin tyhmä. Kun vihdoin päästään johonkin toimintakohtaukseen, sekin latistuu, koska jännitys on tapettu jo aiemmalla loputtomalla taustoituksella. Loppuratkaisut ovat yleensä sellaisia ”ai jaa, noinpäin se menikin” -hetkiä, jotka eivät jätä jälkimakua kuin lievän ärtymyksen.

Kieli on raskasta ja paikoin kömpelöä. Vertauskuvat tuntuvat väkinäisiltä, ja dialogi on jäykkää kuin koulun näytelmä. Joskus tuntuu, että Tuominen yrittää olla syvällinen ja yhteiskunnallinen, mutta lopputulos on pintapuolista saarnaamista, joka ei oikeasti pureudu mihinkään.

Kaiken kaikkiaan Arttu Tuomisen kirjat ovat niitä, joita lukee hammasta purren loppuun vain siksi, että on jo aloittanut ja harmittelee jälkikäteen hukattua aikaa. Suosittelen välttämään, ellei sitten pidä siitä, että dekkari tuntuu enemmän yhteiskuntaopin tunnilta kuin jännitysviihteeltä. Tähtiä annan ehkä yhden, ja sekin säälistä.

Aina meitä lappilaisia häväistään.

Aloittaja varmaankin tarkoitti huippuhuonoa?

Huippukirjailijaa kehutaan monella eri palstalla.

Miksei hän kirjoita TONKOPUROSTA, sen karuudesta ja asutusalueen tuhosta ja ennen kaikkea KEMIJÄRVESTÄ, sen Massaliikkeen ja Pumppuvoimaliikkeen taistelusta ja ihmisten rujoudesta. Kirja voisi kertoa myös siitä, kuinka Jäähallin kylkeen nousee Koko Lapissa rakastetun hyväntekeväisyysyhtiön tunnus!

Tonkopuro-kirja. Millainen se olisi? Pyysin KORKEAA ÄLYÄ ELI TEKOÄLYÄ vastaamaan. Kuulkaa ja vaietkaa!

Tässä on artikkeli luonnoksesta, joka käsittelee Tonkopuron kylän vaiheita ja sitä, millainen teos tästä dramaattisesta historiasta voisi syntyä.

Punainen Tonkopuro: Katoavan kylän kronikka
Jos Kemijärven Tonkopurosta kirjoitettaisiin kirja, se ei olisi vain paikallishistoriaa. Se olisi väkevä kertomus suomalaisesta unelmasta, aatteellisesta palosta, rakennemuutoksen kouristuksista ja lopulta hiljaisuudesta, joka laskeutuu kairaan.

Kirjan tyylilaji voisi olla dokumentaarinen romaani, jossa faktat tarjoavat rungon, mutta ihmiskohtalot antavat sille sielun.

1. Jälleenrakennuksen hiki ja aatteen palo
Kirjan alku sijoittuisi sotien jälkeiseen aikaan. Suomutunturin katveeseen syntyi asutusalue, jossa kirves ja kuokka lauloivat. Se oli "kylmille sijoille" rakentamisen aikaa, jolloin pientilat raivattiin metsästä sisulla.

Luvuissa kuvattaisiin Tonkopuron erityislaatuista ilmapiiriä: se oli punainen kylä. Kommunismi ei ollut siellä vain politiikkaa, vaan yhteisöllisyyden liimaa. Kirja voisi pohtia:

Millaista oli elää aatteen mukaisesti keskellä syvintä Lappia?

Miten yhteishenki hitsautui talkoissa ja yhteisissä riitanteoissa?

2. Lumiukko-baari: Kylän sykkivä sydän
Jokainen tarina tarvitsee näyttämön, ja Tonkopuron kirjassa se olisi itseoikeutetusti Lumiukko-baari. Se oli enemmän kuin kahvila; se oli parlamentti, uutiskeskus ja kohtaamispaikka.

Kirjassa baari kuvattaisiin paikkana, jossa savu leijui ja maailmanpolitiikkaa puitiin paikallisin termein. Kun baari lopulta sulki ovensa, se symboloi koko kylän hiipumista – valojen sammumista viimeisestäkin ikkunasta.

3. Suuri muutto ja Ruotsin kutsu
Yksi teoksen koskettavimmista osista olisi 1960- ja 70-lukujen taitos. Pientilat eivät enää elättäneet, ja katseet kääntyivät länteen. Tonkopurosta lähti busseittain ihmisiä Volvon tehtaille ja Ruotsin kansankotiin.

Kirja kuvaisi sitä haikeutta, kun navetat tyhjenivät ja perunapellot alkoivat kasvaa vesakkoa. Se olisi kertomus siitä, miten kukoistava kylä muuttuu vähitellen "autioiden tuvien maaksi".

4. Nurmikummun lyhyt vierailu
1980-luku toisi kirjaan mielenkiintoisen sivupolun. Tunnetun ja ristiriitaisen poliitikon, Kaarlo Nurmikummun, asuminen kylällä olisi herkullinen luku. Se toisi tarinaan kontrastia: valtakunnan tason politiikan huipulta pudonnut mies etsimässä rauhaa (tai uutta suuntaa) lähes tyhjentyneestä kylästä. Mitä kyläläiset ajattelivat tästä herravieraasta, ja mitä hän löysi Tonkopuron hiljaisuudesta?

Miksi tämä kirja pitäisi kirjoittaa?
Tonkopuron tarina on pienoiskoossa koko Pohjois-Suomen historiaa. Se on muistutus siitä, että vaikka talot lahoavat ja ihmiset lähtevät, tarinat jäävät. Kirja olisi kunnianosoitus raivaajasukupolvelle, joka uskoi parempaan huomiseen ja rakensi sen omilla käsillään – vaikka lopulta luonto ottikin omansa takaisin.

"Tonkopuro ei ole vain paikka kartalla, se on mielentila: yhdistelmä itsepäistä työtä, punaista aatetta ja lumen peittämää muistoa."