L/over - mielipiteitä

Ei minulla ollut mahdollisuutta viheltää peliä poikki, kun hän haastoi riitaa. Se riita loppui vasta kun hän sen päätti lopettaa. Saattoi alkaa vaikkapa heti iltavuoron jälkeen, kun kotiuduin töistä. Ja jatkua yön yli. Riita alkoi ihan mistä tahansa, kun hän halusi riidellä ja haukkua minua. Elämä oli pelkkää selviytymistä, eikä aina millään voinut etukäteen tietää, mistä hän kulloinkin suuttuisi. Tällaisessa suhteessa meni muutama vuosi.

En katsonut, mut Jani Volanen osaa hyvin näytellä tällaiset roolit. Muistelen Napapiirin Sankareita, jossa oli Suopotkupallo turnauksessa yhden joukkueen SE päällikkö. Oli kyl uskottava ja vähän pelottavakin hahmo. Päälliköllä oli omat tukijoukot turvaamassa Janin selustaa.

Miehenä totean, Oma isäni oli kans vähemmän ihanne mies äitilleni. Äiti näki painajaisia eron jälkeen vuosia. Harmillisia tapauksia tällaiset. Uskaltaako/ haluaako tällaisen uhrit kuinka katsoa näitä koskaan, jolleivät ole päässeet traumastaan yli?

On tuttua. Hyvä kuvaus psyykkisesti sairaasta miehestä parisuhteessa. Tekee ilkeyksiä tunnustamatta tekojaan. Kiusaa ja kontrolloi naisystäväänsä ja samaan aikaan esittää olevansa se tuki ja turva.

Tuolta edellisistä poimin seuraavan:
***
Uskaltaako/ haluaako tällaisen uhrit kuinka katsoa näitä koskaan, jolleivät ole päässeet traumastaan yli?
***
Kyllä traumoja tulis käsitellä, jossain vaiheessa, jollain tavalla. Toki oon samaamieltä, ettei tv.ohjelma ole terapiaa.

Katsoin tuon aloitusjakson. Oli mielestäni liian nopeasti etenevä alku. Tavallaan jätetty pois jotain. Heti hyppäsi 6kk ajassa eteenpäin. Mies vaikutti heti alussa tylyltä, eikä näyttänyt aidosti siltä että olisi ollut ihastusta molemmin puolin.
Nainen siis vaikutti ihastuneelta, mutta ei mies.
Ja miten yhtäkkiä poika muka hyväksyi että äidin elämään tuli uusi mies. Ei ole uskottavaa.

Jos joutuu pelkäämään suhteessa, tai riidellessässä, niin se on huono merkki.

Aihe on hyvä, mutta näyttelijätyö surkeaa, kuten suomalaisessa tuotannossa lähes aina.

Miehen pitäisi näytellä karismaattista hurmuria, joka vie jalat naisen kuin naisen alta, mutta onnistui käyttäytymään kuin hyypiö. Ja naisen pitäisi näyttää siltä että on koukussa mieheen, mutta näyttää peuralta ajovaloissa.

Tanskasta tuli muutama vuosi sitten sarja vastaavasta aiheesta, Tyttö joka huusi sutta, ja se oli todella hyvä ja hienosti näytelty kaikkien osalta.

Olen katsonut vasta eka jakson tuosta draamasta, ei oikein tehnyt vaikutusta, mutta ehkä katson jatkoa...
Eka suhteeni päättyi henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan ja halveksuntaan. Olin taloudellisesti riippuvainen miehestäni, mikä oli ihan ok seurusteluaikana, mutta lopulta oli yksi eroon johtavista tekijöistä.
Toisessa suhteessani en ollut taloudellisesti riippuvainen miehestäni, päinvastoin melkein, mutta hän pakotti minut mm. maksamaan vuokraa, koska asuimme hänen asunnossaan. Oli fyysistä väkivaltaa, kummassakin parisuhteessani. Koskaan en ole hengittänyt niin vapaasti, kuin silloin, kun pääsin eroon kummastakin! Kun riitely alkaa mennä fyysisiin tekoihin miehen puolelta, on aika lähteä, HETI! Kun se kerran on alkanut, se ei lopu koskaan, vaan pahenee! Minun tapauksessani, ja yleensäkin, alkoholi oli yleensä laukaiseva tekijä, kummatkin mieheni olivat tietyllä tasolla alkoholisoituneita, vaikka heillä oli kummallakin vakituinen työ, omistusasunto, jne.

Nyt olen katsellut sarjan loppupisteeseen.
Olipa vähäeleisyydessäänkin todella selkäpiitä karmiva tarina, jäätävä kylmäävä, pelottava. HuiH! *järkyttynyt* Sanoma meni luihin ja ytimiin. totaalisesti.

Ensimmäiset väkivallan kokemukset ulottuu lapsuuden perhepäivähoitopaikkaan. Myöhemmin myös oma sisko kävi kimppuun. Isäkin oli väkivaltainen. Minustakin tuli. Pelkäsin naispuolisia, mutta tunsin myös vihaa. En ikinä mielestäni täyttänyt sen klassisen vaanijan tunnusmerkkejä, mistä kaikki tuntui joskus puhuvan. En koskaan odottanut kumppania kotiin päästäkseni riitelemään tai lyömään. Muistan miettineeni, että kaikki olen aika normaali, siihen asti kunnes menetän hermoni. Sitten olen aivan toinen ihminen. Syytin paljonkin kumppaniani, en usein ollut valmis myöntämään mitä olen tehnyt. Varsinkin mitä useammin tämä tapahtui, sen vaikeammaksi myäntäminen meni. Tiesin kokoajan, että olen suoraansanoen perseestä. Enkä myös ymmärtänyt miksi muhun sattuu toisen lyöminen ja haukkuminen. Olin saanut kuvan, että tällaiset tyypit eivät kadu tekojaan. Miksi musta sitten tuntui siltä, mietin? En tiennyt mihin laariin luokittelisin itseni. Opin ettei kaikki olekaan mustavalkoista. Liian myöhään tajusin mennä hoitoon, joista jälkimmäinen kerta jäi viimeiseksi ja väkivalta ei enää uusiutunut. En toivo mitään enemmän, kun että saisin tekoni tekemättömäksi ja poistettua sen kärsimyksen minkä olen aiheuttanut. Jos sinua haukutaan tai lyödään, eikä tekijä tunnu ottavan vastuuta, saati ole valmis menemään hoitoon, niin on vaarallista jatkaa seurustelua tällaisen kanssa. Aiheen ympärillä pyörii paljon yleistyksiä , stigmaa ja tuomitsemista. On hienoa ja arvokasta, että aiheesta käydään avointa keskustelua ja aihetta nostetaan näin ravistavan raadollisesti esiin.