Olen todellisessa umpikujassa... Meidän avioliitto oli onnellinen ja kaikki mallillaan, kunnes mieheni puoli vuotta sitten sairastui yllättäen pykoosiin. Tämä aika on ollut niin rankkaa, että ihmettelen, miten olen vielä tolpillani itsekään. Kuvittelin aluksi, että jaksan minä häntä rakastaa, mutta enää en todellakaan tiedä. Asiat ovat muuttuneet niin paljon ja unelmat yhteisestä tulevaisuudesta romahtaneet. Onneksi vielä ei ole yhteisiä lapsia, mutta niitäkin jo ehdittiin suunnitella juuri ennen kuin kaikki sitten kääntyikin päälaelleen. Eli sikäli tekisi mieli lähteä tästä uppoavasta laivasta, vielä kun voi itse kenties pelastua.
Kaikista vaikeinta on se, että mieheni ei todellakaan ole tehnyt minulle mitään pahaa. Hän vain on sairastunut... Hän on aina ollut minulle "maailman paras mies" ja elämäni rakkaus. En varmasti löydä enää ikinä niin hyväluontoista ihmistä kuin hän. Sairaus on kuitenkin muuttanut häntä, mutta sekin herättää minussa lähinnä säälin tunteita kuin vihaa.
Jos jättäisin hänet, en varmaankaan saisi sielulleni rauhaa, koska tiedän, että hän tarvitsee minua. Luulen, että ilman minua hän olisi aika tuuliajolla ja tuhoontuomittu. Varsinkin tämän sairastumisen jälkeen. Mutta en minäkään halua loppuelämääni näin viettää. Olen kuitenkin nuorivaimo ja elämässä vielä monet asiat edessä. Nyt lähinnä tunnen itseni vain omaishoitajaksi.
Kertokaa, mitä itse tekisitte! Tuntuu, että olen ainut ihminen maailmassa, jolle on näin nuorena (alle 30) käynyt näin! Se ei tietysti ole niin, siksi vertaistuki olisi todella tervetullutta.
Kaikista vaikeinta on se, että mieheni ei todellakaan ole tehnyt minulle mitään pahaa. Hän vain on sairastunut... Hän on aina ollut minulle "maailman paras mies" ja elämäni rakkaus. En varmasti löydä enää ikinä niin hyväluontoista ihmistä kuin hän. Sairaus on kuitenkin muuttanut häntä, mutta sekin herättää minussa lähinnä säälin tunteita kuin vihaa.
Jos jättäisin hänet, en varmaankaan saisi sielulleni rauhaa, koska tiedän, että hän tarvitsee minua. Luulen, että ilman minua hän olisi aika tuuliajolla ja tuhoontuomittu. Varsinkin tämän sairastumisen jälkeen. Mutta en minäkään halua loppuelämääni näin viettää. Olen kuitenkin nuorivaimo ja elämässä vielä monet asiat edessä. Nyt lähinnä tunnen itseni vain omaishoitajaksi.
Kertokaa, mitä itse tekisitte! Tuntuu, että olen ainut ihminen maailmassa, jolle on näin nuorena (alle 30) käynyt näin! Se ei tietysti ole niin, siksi vertaistuki olisi todella tervetullutta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tilanteen toivottomuutta kuvannee se, että muistaakseni psyykkinen sairaus oli ainakin ennen peruste avioeron saamiselle. Silloin, kun syy avioeroon tarvittiin.
Kovin on ikävä tilanne. Jos hoidot ei tehoa ja toiveessa ei ole tilanteen korjautumista ja olisin miehesi tilalla toivoisin sinun jatkavasi elämää uusissa ympyröissä. En haluais rakkaani elämän menevän hukkaan. Se on mun näkemys rakkaudesta. On osattava luopua ja antaa mennä.
...on lyhyt aika, kun on kyse psyykkisestä sairaudesta. Millaista toivoa paranemisesta on annettu? Auttaako lääkitys? Onko miehesi kotona vai suljetulla osastolla? On tosi vaikea sanoa mitään, kun ei tiedä sairauden laadusta ja vakavuusasteesta enempää. Totta kai olet kamalassa tilanteessa, johon sun pitäisi itse saada ammatti-ihmisen tukea. Tuntemattomien, nimierkin takaa kirjoittavien ihmisten myötätunto voi rakentaa oloa hetkeksi, mutta ei auta pitkän päälle.
Minä elin aikani psykopaatin kanssa, ja terveyshän siinä alkoi reistailla. Vaikka henkinen kantti kestäisi, tulee fyysisiä oireita. Lääkärikin sanoi, että ota ero siitä akasta.
Psykopaateista 90% elää täysin "normaalia" elämää, jopa korkeilla paikoilla yhteiskunnassamme. Vain pieni osa psykopaateista saa kirveenheilutuskohtauksia ja sielläkin takana on myös jokin muu mielenterveyden sairaus.
Psykoosiin meno on jotain aivan muuta. Silloin tulee paikalle piipaa-autot ja hoito alkaa suljetulla.
Alkuperäiselle sanon, että mene keskustelemaan hoitohenkilökunnan kanssa, vaadi tulevaisuuden ennusteita ja diagnoosia sairaudesta. Usein sairas ihminen lykätään kotiin, koska vielä pahempia tapauksia on tulossa, vieläkö lisää säästöjä tälle alueelle. Missään tapauksessa et uhraa omaa elämääsi, mutta tee ratkaisut vasta, kun tiedät varmasti tosiasiat.
Seurasin muutaman vuoden ajan yhtä nuorta perhettä, jossa isä oli vakavasti henkisesti sairas ja äiti kärsivällisyyden ja positiivisuuden huippu. Itse ajattelin, että henkinen sairaus on sairauksien joukossa. Olen tarkistanut kantaani sikäli, että henkinen sairaus vaikuttaa elämään hyvin kokonaisvaltaisesti, kun taas vaikkapa syöpään sairastuneen persoona pysyy kuta kuinkin samana, vaikka vaikeata henkisesti sekin on. Henkinen sairaus ja esimerkiksi alkoholismi tekevät ihmisestä myös epäluotettavan. Esimerkiksi lapsista huolehtiminen jää toisen puolison vastuulle. Lapset myös helposti rupeavat häpeämään sairasta vanhempaansa ja eivät halua kavereitaan kotiin.
Jos miehesi ennuste sairauden suhteen on huono, miettisin sinuna kaksi kertaa suhteen jatkoa. Olet miehellesi kuitenkin ensisijaisesti puoliso etkä sairaanhoitaja.
näit varmaan mun otsikon, et voi kantaa vastuuta aikuisesta ihmisestä loppuelämääsi, yksi elämä on jo tuhoutumassa, haluatko että omallesi käy samoin, olet vielä nuori ja paljon hyvää on edessä! olen kuullut liikaa "olisi pitänyt lähteä 15v sitten juttuja" ite oon 34 v
heiltä saat tietoa. Psykoosiin meneminen/ sairastuminen ei ole sama asia kuin psykoottinen. Sairaudesta itsestään on paljon kiinni, miltä tulevaisuus näyttää. Sillä, että sanot "meni psykoosiin" ei riitä kenellekään realistisesti sanoa juuta tai jaata elämästänne.
30 vuotta avioelämää on päättymässä. Ensi kuussa laitan eron 2, vaiheen eteenpäin. Eroa mielenterveydesttä sairastavasta vaimostani lopullisesti. Mietin asioita pitkän, mikä elämässä on tärkeää. Tulin sihen tulokseen, että pelastan itseni tästä ennenkuinon liian myöhäistä, koska ilmapiiri veti vääjäämättää osia minustakin vaimon tilanteeseen, vaikka itse kuljen etenpäin omaa linjaaani terveiden kirjoilla.
Nyt olen seurustellut uuden naisen kanssa ja kaikki tuntu hyvältä. Ne tunteeet joita en moniiin vuosiin ollut päässyt käyttämään, ovat nyt löytyneet, Itsekin jo välillä pelkäsin, onko tunteeni kadonneet. Eivät ole. Taas tuntuu, että elämä alkaa voittaa.
Omaa elämää ei tarvitse pilata toisen mielenterveysongelman takia. Sinulla on vain yksi elämä. Jossain vaiheessa taakka voi tulla liian raskaaksi kantaa - mutta milloin sen päätät ainoastaan sinä.
Psykooseihin on hyvät lääkitykset, eikä tila kestä nykyisissä hoidoissa edes monia päiviä. Toiset ihmiset ovat enemmän reaktiivisia kuin toiset. Elämäntilanteet ja kriisit niissä laukaisevat usein psykoosin. Kukaan ei mene psykoosiin "suorilta jaloilta", taustalla olevat syyt saadaan terapioilla puhkaistua, jos motivaatio sellaiseen riittää. Usein taustalla on myös depressio, joka hoitunee vaikeimmillaankin vuodessa-parissa.
Voit saada vielä hyvän miehen takaisin, ei ehkä kannata heti lähteä lätkimään!
Minun avomieheni (tätä nykyä toivottavasti ex ) on psykopaatti. Selvänä mukava mies. Alkoa nauttineena hän sai väkivaltaisuuskohtauksia aika usein. Kärsin siitä suunnattomasti ja pelkäsin hullun lailla. hän pahoinpiteli minua yhden kerran, että oli mustelmia joka paikassa ja lupasi ettei se koskaan toistu. Nyt tapahtui niin ikävästi että hän melkein riisti henkeni. Nyt olen yrittämässä päästä hänestä eroon, mutta kun on yhteinen asunto ja hän on tuomiota odottamassa niin se on vaikeaa. Henkinen kantti alkaa pettää. Jättäkää hyvät ihmiset tällaiset sairaat ajoissa, muuten voi käydä niin, että lähtee henki.
Mille se tuntuisi että miehesi luovuttaisi sinun sairastuttua. Olettehan luvanneet olla yhdessä hyvinä ja pahoina päivinä?
..siihen ala!
Jos uhraudut, saat tehdä sen elämäsi loppuun. Oikeasti, mielenvikaisia on harvassa, osa vain leikkivät sitä ja haluavat naistensa/miestensä tottelevan näitä oikkuja.
Tunnetko ketään, jolla on oikeasti 'blackout'? Jos kysyt joltain, niihän ne sanovat, olen heittänyt lautasen tai kaksi (reunasta säröisiä) ja miehet, vähä nipistin käsivarresta, ei mustelmaa. Loput lue Hesarista.. Ne jotka tappoivat, ampuivat jne.
Se on kaikki merkkiä jostain vakavammasta, halua hallita, ohjailla. Valitse; minä tai maailma/äitisi/työsi/harrastuksesi. Saat mennä kyyryyn koko ikäsi jos siihen suostut.
Kun samaan satsiin on hoidettava työ, asuntolaina/muu laina, parisuhde ja lapset, miten sen teet? Lapset tarvitsevat huoltoa/ruokaa/rakkautta/ajatusta, parisuhde tarvitsee rakkautta/aikaa/ajatusta, työ tarvitsee aikaa/ajatusta, laina tarvitsee suoritusta=rahaa/aikaa.
Rakkaus puolisoon ei oikeasti kanna kovin pitkälle ilman vastinetta. Mitä on tarjolla: ihana isä lapsille, taloudellinen turva omassa ahdingossa, ihana rakastaja, tulevaisuus?
Mieti tulevaisuutta; voit kutsua kotiisi ketä haluat häpeämättä puolisoa tai uskotko että hän maksaa osansa laskuista ja lainoista.
Sinun ei tarvitse alkaa sairaanhoitajaksi tai sosiaalityöntekijäksi, -jos haluat ole sitä sitten loppuikäsi..
Koita nyt selvittää ensin mitä on psykoosi, ennen kuin alat täällä ihmisiä tuomitsemaan.
No heikko ja avutonto hetki koittaa myös joskus sinulle, mutta toivotaan että rakkain ihminen sinulle silti toimii vastoin neuvojasi ja autta sinua elämässä.
jaa, et tietenkään ole sen ikäinen.
Mut , Ziesus!
Kellä nyt on oikeasti pahaolla!?
Tarinasi oli liian perfect!
Tai sitteb ei?
Vaan sielunrauhasi joudut keskimäärin kuusi kertaa eläissäsi unohtamaan.
Että, terv tulemast, bien veneu, Wilkommen , wellcom . ..
tai sittn ei ,. . . ., ,
Minulla oli psykoosi reilu puoli vuotta 1996-1997. Sitten seuraava psykoosini oli noin joulukuu 2004 -huhtikuu 2005.
Nyt olen taas ihan hyvässä kunnossa. Minulla on mennyt pää sekaisin jos olen ajatellut pitkäaikaisesti liikaa uskontoa
ja Jumalaa. Mutta tosiaan, aina on viimein löytynyt toimiva lääkekombinaatio, joka on saanut minut maanpinnalle ja remissioon (eli oireettomaksi).
Kaikilla ei käy ihan yhtä hyvin. Mutta jopa skitsofreniankin kohdalla kolmasosa toipuu käytännössä kokonaan, kolmasosa toipuu merkittävästi, ja kolmasosa jää merkittävän sairaaksi.
Mutta kehottaisin harkitsemaan vielä jonkun aikaa odottamista. Puoli vuotta on psykoosista toivottaessa vielä lyhyt aika.
Ainakin joissakin mielenterveysyhdistyksissä on omaisryhmiä, joista voi hakea vertaistukea.
Olen kutakuinkin samassa tilanteessa. Avioliitto kestänyt noin 5 vuotta, nyt tulevaisuudesta ei ole takeita. Mies on sairas ja minäkin alan olla aika loppu. Tuntuu samalle kuin sinusta, että mies on oikeasti hyvä mies, eikä halua minulle mitään pahaa. Sattui vaan sairastumaan... En haluaisi "rankaista" siitä, mutta toisaalta miten voin luopua onnellisuudestani?
Jos haluat kirjoitella niin laita yhteystietoja tälle palstalle.
Elämää. Onko lapsia. Jos ei niin mieti. Mielenvikaisuus ei ole kenenkään vika. Hoitajaa sinusta ei tarvitse tulla myöskään ja tuskin sitä kaverisikaan haluaa. Iästä riippuu. Koeta hankkia oma tulevaisuus vaikka opiskelun kautta ja kun ikää on tee oma päätös.
Haluaisin kirjotella sun kanssa. On jollain tavalla helpottavaa kuulla, että on olemassa myös kohtalotovereita. Laitatko mulle viestiä: [email protected]
t. surusilmä