Miten neron luomisprosessi ilmenee luomisaktissa

Miten voisimme käsitteellistä filosofista välineistöä käyttäen ilmaista korkeimmalla kvalitatiivisella tasolla ja asteella, silloin kun mielteen maailma nerolla saavuttaa täydellisen objektivoitumisensa ja persoonaan kuulumaton Genius ottaa hänet valtaansa, tällöin ilmenevien ja eksistoivien ja neron puhtaan ja objektiivisen älyn tiedostaman ja tämän kyseisen luomisaktin aikana syntyneiden aitojen hengentuotteiden pintailmiöstä erottautuneen ja siihen nähden erilaisen ja erisuuntaisen ytimen syvimmän metafyysisen olemuksen eksistenssin sinänsä, ja jonka objektivoiminen ja sublimoiminen saa alkunsa luomisprosessissa omia päämääriään seuraavan tietotavaltaan tahtomisesta puhtaan ja tahdon sitä yllyttämättömän, mutta sittenkin omaehtoisesti ja oman joustavuutensa varassa energisesti toimivan älyn korkeimmanasteisena psyykkisenä impulssina, luomisaktin oltua olematta lähtöisin tahdon tarkoitusperiä palvelevasta mielivallasta ja tarkoitusperästä, vaan vaistomaisen välttämättömyyden ohjaamasta luomistyöstä, jolloin vasta taiteellisesta luomisesta voi tulla täyttä totta persoonallisiin tarkoituksiin tähtäävän tahdon harrastuksen sijaan pelkkiä olioiden välisiä välittömiä tai välillisiä suhteita tiedostettaessa, neron sen sijaan uhratessa persoonallisen hyvänsä ja suhteensa hänen teoreettiseen ja objektiivisuuteen kohdistuvan todellisen vakavuutensa mukaiselle objektiiviselle päämäärälle ja jossa niin sanotussa pyhityksen tuokiossa, jossa ikään kuin tämän luovan neron ulkopuolelta tuleva ja hänen persoonaansa kuulumaton Genius alkaa toimia neron tahdosta ja sen kaikista aikeista irtaantuneessa silmänräpäyksessä tapahtuvassa hengen heräämiseksi kutsutussa hetkessä hänen älynsä ollessa nyt yhteen tajuntaan keskitetty maailma puhtaana mielteenä ja objektivoituina ja teokseen valettuina tahdon liikkeinä, jolloin älyn puhtaus on mitä suurin ja siitä tulee maailman olemuksen kirkas kuvastin maailman olioineen jäämättä tällöin vain kuoreen, vaan neron objektiivisessa havainnossa kontemplaation esineenä väikkyvä ilmiömaailma tunkee tahtomisen ulos tajunnasta älyn ikään kuin leijuessa objektinsa yläpuolella ja hän omaksuu maailman syvimmän olemuksen sinänsä ja ilmaisee sen kielellä jota hänen järkensä ei ymmärrä pelkän abstraktion ja osamielteen käsittämisen sijaan, nerouden perustuessa havaitsevan tiedon täydellisyyteen kaikkine elämän merkityksellisine kuvineen ja siinä persoonasta erottautunut auringon kaltainen ja miellekyvyltään niin voimakkaasti kasvanut äly, joka on pelkille tahdon tarkoitusperille objektiivisuudessaan hyödytön ja jopa häiritsevä , mutta tahdon pulaan jättävä sopimattomaan aikaan älyn päästessä varsinkin epäsuotuisissa persoonallisissa olosuhteissa pakenemaan tahtoa, kuuluu persoonallisia suhteita omaaman älyltään käytännöllisen olennon palvelukseen antautumisen sijasta koko ihmiskunnan palvelukseen ilmaistessaan silloin korkeimmat totuudet?