On outoa, miten arki ja historia voivat törmätä toisiinsa keskellä tavallista iltaa. Seisoin eilen Lappeenrannan kauppatorilla, katse kiinni jättiscreenissä, kun Ässät ja SaiPa pelasivat Porissa. Ihmiset ympärilläni hurrasivat, nauroivat, kirosivat. Kaikki ne tutut tunteet, jotka jääkiekko Suomalaisissa herättää. Hieman ennen SaiPan maali ilottelun alkua alkoi paleltamaan ja päätin lähteä katsomaan loppupelin baariin.
Matka torilta kohti Bar-Marixia kulkee sankarihautausmaan läpi. Kohtasin siellä nuoren miehen, joka käveli hitaasti ja itki. Hän näytti kärsineeltä sotilaalta. Hänellä oli yllään osittain sotilaan varusteita, ei kuitenkaan mitään univormua, vaan jotain sellaista, joka kertoi tarinasta, jota en tunne.
En kysynyt mitään. Menin viereen ja halasin. Se riitti. Hän rauhoittui. Halatessani näin toisella puolellani Äiti Karjala -muistomerkin ja toisella puolella kaupungintalon edustalla repaleisen Ukrainan lipun. Kolme maailmaa, kolme tarinaa, kaksi sotaa. Yksi sota menneisyydessä, yksi nykyisyydessä. Kaikki samassa näkökentässä, samassa hetkessä.
En tiedä, miksi nuori mies itki. En tiedä, mitä hän kantoi mukanaan. Oletan, että on oltu rintamalla, mutta en tiedä kummalla puolella.
Mutta tiedän, että jääkiekossa SaiPa lopulta voitti.
Tänään Lappeenrannassa pelattiin Mestis-finaali: Ketterä vastaan Jokerit. Ottelu, joka ei ollut vain urheilua. Se oli symboliikkaa, tahtomattaankin. Ketterä-Jokerit. Venäjä-Eurooppa. Suomi-Oligarkia. Hyvä vastaan paha. Tai ehkä vain kaksi joukkuetta, jotka yrittävät voittaa.
Mutta siltä se ei tuntunut. Ei tällä kertaa.
Tällä kertaa paha voitti.
Silti urheilu on kummallinen asia. Se antaa meille mahdollisuuden käsitellä tunteita, joita emme muuten osaisi sanoittaa. Se tarjoaa tarinoita, joihin voimme ripustaa omia pelkojamme ja toiveitamme. Se antaa luvan huutaa, iloita, surra. Eikä tarvitsee selittää miksi. Ystäväni sanoi aikoinaan, että jalkapallo on vain sotaa, jossa on niin paljon sääntöjä että ketään ei satu. Hän eli teinivuotensa sodan keskellä ja tutustuin häneen sodassa. Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä jääkiekossa on sama.
Ukrainan lippu liehuu repaleisena Lappeenrannan kaupungintalon edessä.
Ja me katsomme jääkiekkoa kuin se olisi enemmän kuin peli. Ja joskus se on vain peli, joka päättyy väärin. Maailmassa hyvä ei aina voita.
Venäjä voittaa Ukrainassa. Jokerit voittaa Karjalassa.
Jotkut asiat menevät vain niin.
Mutta Liigassa nähdään!
Matka torilta kohti Bar-Marixia kulkee sankarihautausmaan läpi. Kohtasin siellä nuoren miehen, joka käveli hitaasti ja itki. Hän näytti kärsineeltä sotilaalta. Hänellä oli yllään osittain sotilaan varusteita, ei kuitenkaan mitään univormua, vaan jotain sellaista, joka kertoi tarinasta, jota en tunne.
En kysynyt mitään. Menin viereen ja halasin. Se riitti. Hän rauhoittui. Halatessani näin toisella puolellani Äiti Karjala -muistomerkin ja toisella puolella kaupungintalon edustalla repaleisen Ukrainan lipun. Kolme maailmaa, kolme tarinaa, kaksi sotaa. Yksi sota menneisyydessä, yksi nykyisyydessä. Kaikki samassa näkökentässä, samassa hetkessä.
En tiedä, miksi nuori mies itki. En tiedä, mitä hän kantoi mukanaan. Oletan, että on oltu rintamalla, mutta en tiedä kummalla puolella.
Mutta tiedän, että jääkiekossa SaiPa lopulta voitti.
Tänään Lappeenrannassa pelattiin Mestis-finaali: Ketterä vastaan Jokerit. Ottelu, joka ei ollut vain urheilua. Se oli symboliikkaa, tahtomattaankin. Ketterä-Jokerit. Venäjä-Eurooppa. Suomi-Oligarkia. Hyvä vastaan paha. Tai ehkä vain kaksi joukkuetta, jotka yrittävät voittaa.
Mutta siltä se ei tuntunut. Ei tällä kertaa.
Tällä kertaa paha voitti.
Silti urheilu on kummallinen asia. Se antaa meille mahdollisuuden käsitellä tunteita, joita emme muuten osaisi sanoittaa. Se tarjoaa tarinoita, joihin voimme ripustaa omia pelkojamme ja toiveitamme. Se antaa luvan huutaa, iloita, surra. Eikä tarvitsee selittää miksi. Ystäväni sanoi aikoinaan, että jalkapallo on vain sotaa, jossa on niin paljon sääntöjä että ketään ei satu. Hän eli teinivuotensa sodan keskellä ja tutustuin häneen sodassa. Ehkä hän oli oikeassa. Ehkä jääkiekossa on sama.
Ukrainan lippu liehuu repaleisena Lappeenrannan kaupungintalon edessä.
Ja me katsomme jääkiekkoa kuin se olisi enemmän kuin peli. Ja joskus se on vain peli, joka päättyy väärin. Maailmassa hyvä ei aina voita.
Venäjä voittaa Ukrainassa. Jokerit voittaa Karjalassa.
Jotkut asiat menevät vain niin.
Mutta Liigassa nähdään!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.