Hei!
Masennus puuttui peliin ja vei minulta onnen.
Seurustelin poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Olemme kestäneet yhdessä paljon, mm. minun vaihtoni ulkomaille. Todellakin tuntui siltä että vihdoin olen löytänyt sen oikean ja hän oli myös minuun rakastunut. Olen läheinen hänen perheensä kanssa ja uskoin todella että tässä se elämäni mies on. Meillä oli niin hyvä olla yhdessä.
Kesällä kaikki muuttui pikku hiljaa. Hän ei ollut enää omat itsensä. Hän on sairastunut jonkinlaiseen masennus/ahdistushäiriöön. Hän kantaa paljon huolta minusta ja ahdistuu asioista. Ei ole enää varma tunteistaan. Vihaa kuulemma itseään tämän takia. Asian tultua ilmi on itketty monet kerrat. Apua hän ei ole vielä hakenut.
Tilanne johti siihen, että erosimme. Hän ei halunnut satuttaa minua enempää, mutta toisaalta pelkää että katuu parannuttuaan.
Minä olen murtunut ja tekisin kaikkeni meidän suhteen eteen. Mutta asiat eivät edenneet mihinkään ja tilanne tuotti tuskaa kummallekin.
Molemmin puolin tuntuisi kauhealta erota ja päästää toisesta kokonaan irti. Vaikka se olisi parasta unohtamisen kannalta. Minusta tuntuu että en ikinä pääsisi ylitse jos en katsoisi asiaa loppuun asti. Joten sovimme että jatketaan ystävinä, ja ollaan tiiviisti yhteydessä. Sitten sitä näkee, että pareneeko hän ja mitä siitä seuraa. Ehkä hänen tunteet selkenevät jo lähitulevaisuudessa. Helpompaa että ollaan vain ystäviä, ettei ole seurustelun tuomaa painetta ja ahdistusta.
Onko muilla kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta? Että otetaan aikalisä ystävinä ja yritetään niin jatkaa elämää. Ehkä siinä sitten huomaa todelliset tunteensa. Meillä ei ole taustalla minkäänlaista pettämistä ym. Eli luottamus on kunnossa jatkoa ajatellen.
Toisaalta en taas itse saa liikaa elää toivossa. Tuntuisi kuitenkin pahalta ettei hän kuuluisi elämääni, niin rakas hän on.
Kyllähän sitä varmaan jo puolessa vuodessa näkee, että johtaako ystävyys mihinkään muuhun...
Miksi meillä oli niin huono tuuri rakkaudessa? Miksi se ei riittänyt että löysimme toisemme?
Masennus puuttui peliin ja vei minulta onnen.
Seurustelin poikaystäväni kanssa kaksi vuotta. Olemme kestäneet yhdessä paljon, mm. minun vaihtoni ulkomaille. Todellakin tuntui siltä että vihdoin olen löytänyt sen oikean ja hän oli myös minuun rakastunut. Olen läheinen hänen perheensä kanssa ja uskoin todella että tässä se elämäni mies on. Meillä oli niin hyvä olla yhdessä.
Kesällä kaikki muuttui pikku hiljaa. Hän ei ollut enää omat itsensä. Hän on sairastunut jonkinlaiseen masennus/ahdistushäiriöön. Hän kantaa paljon huolta minusta ja ahdistuu asioista. Ei ole enää varma tunteistaan. Vihaa kuulemma itseään tämän takia. Asian tultua ilmi on itketty monet kerrat. Apua hän ei ole vielä hakenut.
Tilanne johti siihen, että erosimme. Hän ei halunnut satuttaa minua enempää, mutta toisaalta pelkää että katuu parannuttuaan.
Minä olen murtunut ja tekisin kaikkeni meidän suhteen eteen. Mutta asiat eivät edenneet mihinkään ja tilanne tuotti tuskaa kummallekin.
Molemmin puolin tuntuisi kauhealta erota ja päästää toisesta kokonaan irti. Vaikka se olisi parasta unohtamisen kannalta. Minusta tuntuu että en ikinä pääsisi ylitse jos en katsoisi asiaa loppuun asti. Joten sovimme että jatketaan ystävinä, ja ollaan tiiviisti yhteydessä. Sitten sitä näkee, että pareneeko hän ja mitä siitä seuraa. Ehkä hänen tunteet selkenevät jo lähitulevaisuudessa. Helpompaa että ollaan vain ystäviä, ettei ole seurustelun tuomaa painetta ja ahdistusta.
Onko muilla kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta? Että otetaan aikalisä ystävinä ja yritetään niin jatkaa elämää. Ehkä siinä sitten huomaa todelliset tunteensa. Meillä ei ole taustalla minkäänlaista pettämistä ym. Eli luottamus on kunnossa jatkoa ajatellen.
Toisaalta en taas itse saa liikaa elää toivossa. Tuntuisi kuitenkin pahalta ettei hän kuuluisi elämääni, niin rakas hän on.
Kyllähän sitä varmaan jo puolessa vuodessa näkee, että johtaako ystävyys mihinkään muuhun...
Miksi meillä oli niin huono tuuri rakkaudessa? Miksi se ei riittänyt että löysimme toisemme?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Oen itse sairastanut masennusta yli 6 vuotta ja vasta pikkuhiljaa alan toipua sairaudesta.se vei minulta melkein hengen.Ensin se vei persoonan.Kaikki tuntui ihan ylitsepääsemättömältä ja lykkäsin aavun hakemista liian pitkään.Masennus tuhosi myös silloisen parisuhteeni koska kumppanini ei kertakaikkiaan ymmärtänyt mistä oli kyse.Näin jälkeenpäin ymmärrän häntä,eihän keneltäkään voi eikä saa vaatia lähihoitajana toimimista.Silti kaikista tärkeintä olisi ollut vaan rakkaan läsnäolo ja tunne siitä että toinen välittää.Masennus on hirvittävä sairaus.Toivoisin että saisit kumppanisi hakemaan apua mahdollisimman pian.Hänen mustunutta sydäntään kuitenkin,siellä jossain syvällä syvällä,lämmittää se että sinä välität hänestä.masentunut ihminen kärsii vaan valitettavasti usein niin kamalasta itseinhosta että silloin on vaikeaa rakastaa ketään...Uskon että häntä voi olla vaikea saada takaisin ainakaan täysin entisenä itsenään mutta toivoisin että yrittäisit jos vielä jaksat yrittää.VOIMIA!!!