Ollaan seurusteltu kaks vuotta ja viimeisen vuoden aikana suhde on ollu aika alamäkeä... intohimo on aivan loppu, enkä taida edes rakastaa häntä enää. En tiiä miten yleistä tämä on, mut ei se minusta normaalia ole jos 21-vuotiaiden elämä on jo kuin viisikymppisten. En halua elää näin ja tuhlata nuoruuden vuosiani. Ongelma on, että en pääse naisestani eroon! Muutaman kerran suhteemme aikana oon ollu jättämässä sitä, mut aina se saa säälillä minut takaisin. Oon niin heikko katsomaan häntä itkemässä ja anelemassa... välillä meillä menee "ihan hyvin", mut löydän tuhat syytä miksi meidän ei pitäisi olla yhdessä.
Vaikeeksi tämän vielä tekee se, että meidän on käytännön syistä melkeinpä pakko asua yhdessä ainakin pari kuukautta, ja sitten kun ajattelee vielä kaikkee käytännön järjestelyitä mitä pitäisi tehdä eron eteen... Huh, kuulostaa kummalliselta lukee tätä omaa tekstiä, mut niin se vaan on, tällaset syyt meidän suhdetta näköjään pitää pystyssä.
Miten teidän mielestä minun kannattaisi tehdä? Suora keskustelu ei vaan jotenkin toimi, kun aina se saa minun pään käännettyä kun se alkaa itkemään ja tarrautua... Oon koittanu olla pitkiä aikoja ihan kylmä häntä kohtaan, mutta aika tuloksetta. Pettääkään en halua ihan periaatesyistä, vaikka sehän varmaan päättäisi suhteen melko varmasti. Miks elämän pitää olla näin vaikeeta!
Vaikeeksi tämän vielä tekee se, että meidän on käytännön syistä melkeinpä pakko asua yhdessä ainakin pari kuukautta, ja sitten kun ajattelee vielä kaikkee käytännön järjestelyitä mitä pitäisi tehdä eron eteen... Huh, kuulostaa kummalliselta lukee tätä omaa tekstiä, mut niin se vaan on, tällaset syyt meidän suhdetta näköjään pitää pystyssä.
Miten teidän mielestä minun kannattaisi tehdä? Suora keskustelu ei vaan jotenkin toimi, kun aina se saa minun pään käännettyä kun se alkaa itkemään ja tarrautua... Oon koittanu olla pitkiä aikoja ihan kylmä häntä kohtaan, mutta aika tuloksetta. Pettääkään en halua ihan periaatesyistä, vaikka sehän varmaan päättäisi suhteen melko varmasti. Miks elämän pitää olla näin vaikeeta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse alan olla samassa tilanteessa.Tosin seurustelua ja avoliittoa takana kohta kymmenen vuotta.Mikään ei enää suju, hyviä hetkiä aina vaan harvemmin.Pyörittelen päivät pitkät mielessä ajatuksia omassa kämpästä ym.Lähteminen vaatii liikaa voimia,esim. nykyinen asunto ja auto pitäisi myydä.Olen kuitenkin varma, että eräs kaunis viikonloppu, kun mieheni taas eksyy ryyppyreissuilleen, olen tarpeeksi vahva tekemään sen lopullisen päätöksen.
Tässä on mielestäni yksi suuri syy pettämiseen ja avioeroihin. Näistä lähtökohdista moni nuorimies (tai nainen) saamattomuuttaan "joutuu" naimisiin, omakotitalon rakentajaksi ja isäksi, vaikka ei sitä edes halua. Saamattomuuttaan vaan ei pääse naisestaan eroon, ennen kuin kuvioissa on toinen nainen. Ole mies nyt ja tee ero, kun ei kerran kiinnosta.
...Sinun pitää tehdä ratkaisu, voin sanoa kokemuksesta, että ei se helppoa välttämättä ole, mutta kyllä hän toipuu erosta.. Kadut myöhemmin, jos nyt löydät tuhat syytä jättää ja jos roikut huonossa suhteessa vielä monia vuosia ja paras..Käytännön asiat saa aina järjestettyä..tietenkin, jos pystytte "korjaamaan" näitä huonoja asioita, niin voihan silloin vielä yrittää..
Yhdyn edellisiin. Sinun pitää laittaa suhteelle piste vaikka tyttösi miten itkisi. Koska eihän tuosta suhteesta mitään tule jos sinusta tuntuu tuolta, joten mitä pikemmin lopetat sen parempi. Ei ole reilua teitä kumpaakaan kohtaan jatkaa noin, ja jos tytöllä on yhtään järkeä päässä niin hänkin tietää sisimmässään ettet halua olla hänen kanssaan, mutta hän ei vaan osaa päästää irti. Teet molemmille palveluksen jos lopetat suhteen, kunhan teet sen vain asiallisesti.
Helpoin tapa on jäädä huonoon suhteeseen, jolloin vuosien kuluttua huomaat elämäsi parhaiden vuosien valuneen hukkaan.
Itselläni on sama tilanne, eli olemme tyttöystäväni kanssa alle kolmekymppisiä "eläkeläisiä". Kolme vuotta kestäneessä suhteessamme ei viimeiseen vuoteen ole ollut minkäänlaista virettä tai vipinää ja yhteiset kiinnostuksenkohteemme ovat hyvin vähissä. Eräissä häissä huomasin, etten voi edes ajatella meneväni naimisiin hänen kanssaan. Hän on paras ystäväni, joka on auttanut minua yhteisten vuosiemme aikana todella paljon. Kiittämätön en haluaisi olla, mutta näissä asioissa on vain oltava itsekäs. Se on oikeasti reilumpaa, kuin satuttaa toista vuosien päästä paljon pahemmin.
Olemme aiemminkin keskustelleet suhteen päättämisestä, mutta kaikilla niillä kerroilla olen heltynyt hänen kyyneltensä edessä. En vain yksinkertaisesti kykene katselemaan parhaan ystäväni itkevän minun vuokseni ja kysyvän: "Miksi minulle aina käy näin?"
Tiedän olevani helpottunut tämän päätyttyä, mutta sitä ennen on oltava rohkea ja kyettävä keskustelemaan asiat selviksi. Haluan vain oikeasti olla onnellinen ja haudata sen naamion, jonka taakse olen tämän asian vuoksi kätkeytynyt. Tuntuu pahalta elää koko ajan sen tiedon kanssa, että pian on satutettava toista, ja että hetki hetkeltä se on vaikeampaa.