Mitkä olivat Sibeliuksen hegemoniaan johtaneet syyt?

Olivatko alun perin vain pelkät huhut ja kuulopuheet Sibeliuksen potentiaalisena pidetystä musiikillisesta suuruudesta ja nerokkuudesta säveltäjänä lopulta hänen saavuttamansa ja suvereenisti hallitsemansa ohjelmistostatuksen takana perustumatta syvään ja objektiiviseen tietoon?

Tätä edellä sanottua ajatellen ei ole otettu lainkaan huomioon keidenkään muiden nuoremman polven säveltäjäsuuruuksien tahi ikäpolvensa luovien kykyjen säveltaiteellisia saavutuksia ja vastausta ikään kuin Sibeliuksen heittämään haasteeseen musiikin alalla.

Sen sijaan häntä glorifioitiin maasta taivaaseen jo ennen kuin tulevat, jonkin aikaa suomen säveltaiteen taivaalla tähtinä loistaneet, mutta sittemmin aliarvostetuiksi ja täysin unohdetuiksi tulleet nuoret nerot olivat sanansa sanoneet ja vastanneet haasteeseen.

Sibeliuksen voikin sanoa näin jo varhain tavallaan sementoineensa statuksensa ja hegemoniansa suomessa kanonisoituna säveltäjänä tyylinsä vanhoillisuudesta ja sävelkielensä laimeudesta huolimatta.

Tämä johtui suurelta osin yleisön silloisesta kyvyttömyydestä tajuta ja omaksua suomessa uutta modernimpaa musiikillista estetiikkaa, ja nuoremman polven säveltäjäkykyjen nerokkuutta.

Käsitykseni mukaan nämä olisivat täydellä syyllä ansainneet Sibeliusta suuremman statuksen ja maineen häntä alkuvoimaisempina, innovatiivisempina ja nerokkaampina säveltäjinä.

Tällä tavoin säveltaidetta ajatellen monissa muissa Euroopan maissa on menetelty 1900 luvun modernimman säveltaiteen eduksi, jossa vanhoilliset säveltäjät astuivat kuskin paikalta sivuun, kun nuoremmat ottivat ohjat käsiinsä.

Mutta tästä huolimatta hänen museaalinen sävelkielensä kansallisromantiikan airueena tuli esikuvalliseksi suomalaisen säveltaiteen muuhun maailmaan nähden jälkijättöisestä ja jälkeenjääneestä musiikillisesta ihanteesta, jossa muiden säveltäjien suomen musiikin kirkkaaksi kruunuksi kohonneita mestariteoksia ei mielletty ansaitsemallaan tavalla esikuvallisiksi sävelteoksiksi.

Sillä vaikka oikea nerouskin omaksutaan vasta jälkikäteen myöhempien sukupolvien toimesta hyvässä uskossa, niin juuri nerouden viitan kantamiseen liian heikkojen hartioidensa takia kykenemättömän Sibeliuksen kohdalla suuren maineen aikaansaama ja hänen musiikkinsa reseptiiviseen väärinymmärrykseen perustuva myytti hänen ylivertaisesta neroudestaan ilmeisesti muihin säveltäjiimme nähden, joista kunniatohtori Bengt von Törnen naivin harras Sibelius ihailu sai Theodor Adornon sapen kiehahtamaan haukkuen Sibeliuksen musiikin maan rakoon, on täysin perustetta vailla.

Se ei näin ollen perustu tosiseikkoihin ja objektiiviseen todellisuuteen ja totuuteen, hänen musiikkinsa fragmentaarisen mosaiikkimaista luonnetta ajatellen hauraine aiheineen, joita hän ei osaa kehitellä kontrapunktisesti ja kromaattisesti.

Hänen musiikistaan puuttuu heti kerralla kompleksisten teemojen aikaansaama jatkuvuus, ja hänen musiikkinsa perustuu teeman rakentelun osalta temaattiseen prosessiin, takkuisten melodianpätkien aforistisessa ja elliptisessä käytössä ja vasta tupsujen kasautuessa mm. Pettuleipä sinfonian Largossa muodostavat pidempiä melodialinjoja.

Mutta suuri mysteeri on, miten voi olla mahdollista että halpahintainen ja kepeä diatoninen ja melodiikaltaan suorastaan lapsekkaan amatöörimäinen musiikki jyrää ja syrjäyttää mittasuhteiltaan valtaisammat ja tekotavaltaan jämäkämmät ja järkälemäiset runsaat puolituntiset saksalaista sinfonista muotoarkkitehtuuriakin edustavat musiikillisen insinööritaidon kaltaiset sinfoniset luomukset simppeliä diatonista tematiikkaa edustavalla syntaksillaan?

Sillä hänen sinfonioissaan varsinaisen temaattisen kehittelyn sijaan musiikki perustuu teemojen kasautumiseen ja hajoamiseen fluktuaalisesti motiiveina, sekä tautologiseen minimalistiseen toistoon kolmisävelaiheineen.

Mutta ennen kaikkea musiikki on tunneperäiseltä ulottuvuudeltaan minimaalista vailla syvempiä emotionaalisia tasoja, subliimeja ideoita ja pakahduttavaa emotionaalista voimaa.

Tästä puutteesta huolimatta tällainen steriili musiikki on syrjäyttänyt lähes tulkoon despoottisesti sitä väkevämmät kilpakumppaninsa, jota voi pitää suomen musiikin suurena tragediana.

Näin ollen vähäverinen musiikki on lunastanut paikkansa repertoaarissa muiden suurempien mestarien ja mahtavien Campale sinfonioiden sijasta.

Se on kelpuutettu ainoana edustamaan hegemonisesti suomen säveltaiteen saavutuksia kansainväliseen kaanoniin ja repertoaariin musiikillisesta takapajuisuudestaan huolimatta eräänlaisena dekadenttina ja vanhahtavan taaksepäin katsovana rappiotaiteena konservatiivisuudestaan ja musiikillista hedelmättömyydestään huolimatta.

Se ei puhuttele väkevästi tunteita staattisessa jähmeydessään ja frigidissä kylmyydessään sekä temaattisesti hentona ja hauraana vailla suurten romanttisten lauluteemojen väkevää maskuliinista voimaa ja sankarillista herooisuutta.

Herooisuutta esim. Saikkolan taistelusinfonia on täynnään eteenpäin työntyvässä rytmivoimassaan ja koko orkesterin staccatoineen.