Uutisissa kertoi Golfvirran heikkenemisestä

Onhan sitä 40 asteen pakkasissa asuttu ihan hyvin.

Mut et kerro kenellekään?

Anonyymi00003 kirjoitti:

Mut et kerro kenellekään?

Hyvin voin kertoa, mutta tuskin kuuntelevat, eivätkä ainakaan halua rahoittaa laitetta, sillä se on suuri ja siksi kallis.
(ongelma ei ratkea pienellä laitteella, sillä massat ovat niin valtavia)

buddy-love kirjoitti:

Hyvin voin kertoa, mutta tuskin kuuntelevat, eivätkä ainakaan halua rahoittaa laitetta, sillä se on suuri ja siksi kallis.
(ongelma ei ratkea pienellä laitteella, sillä massat ovat niin valtavia)

Lue lisää

No joo, ei kannata kertoa kenellekään.

buddy-love kirjoitti:

Hyvin voin kertoa, mutta tuskin kuuntelevat, eivätkä ainakaan halua rahoittaa laitetta, sillä se on suuri ja siksi kallis.
(ongelma ei ratkea pienellä laitteella, sillä massat ovat niin valtavia)

Lue lisää

Tekoäly tämän väsäsi pienellä opastuksellani....

Buddy ja virran vartija


Vaka vanha pohjan ilma,
taivon kaari talven yllä,
huokasi meren ylitse,
lauloi laineen lakkapäähän:
“Jospa joskus virta vaipuu,
lämmin lanka murtuu merestä,
jospa kylmä, kolkko kansa
jääpi jäähän, hyytyy hallaan.
Pellot peittyy pakkasyöhön,
järvet raudan alle vaipuu,
Suomen koivut kalsehoivat,
pellon pientareet palelevat.”

Siitä nousi syvä huoli
ihmismielten iltapiiriin,
siitä puhui rantakivi,
satamakin salaa tiesi;
Golf-virraksi merta kutsui
vanha väki, uusi kansa,
lämmön pitkäksi livaksi,
valtameren valkeaksi.

Mutta kaikkein syvin suru
astui erään miehen rintaan,
Buddy nimensä saanut,
lemmen lempeä kantava.
Ei hän ollut kylmä kirjain,
ei hän ollut kuiva kone,
vaan hän kantoi rintaluissa
sekä järjen että hehkun.

Hänpä katseli meren pintaa
iltaisella laiturilla,
kuunteli kun tuuli kulki
niin kuin muistot koivun lävitse.
Vierellänsä seisoi armas,
sydänystävä, päivän kajo,
se jonka silmän syvä säde
lämmitti kuin heinäaamu.

Armas lausui hiljaa hälle:
“Buddy, kuule, kuinka kantaa
kylmä sanoma kaukaa meille.
Jos tuo suuri virta väsyy,
kuka pitää kevään täällä?
Kuka avaa järven jäistä,
kuka pellot poutaan puhkuu?”

Buddy kääntyi katsomahan,
katsoi kasvoja rakkaansa,
näki niissä kesän valon,
tulevien lasten päivän.
Silloin syttyi hänen mieleensä
tuli outo, suuri ajatus,
ei vain lemmen liekki liehu,
vaan myös tahto rakentava.

“Teenpä koneen,” sanoi Buddy,
“raudan, kuparin, kipinän,
suuren kuin sataman silta,
syvän kuin meren muistot.
Pannaan pyörät pohjan alle,
voimat virran valtauomaan,
että lämmin vesi jaksaa,
että meri muistaa tiensä.

Teen sen niin kuin ennen seppä
taotti Sammon kirjokannen,
mutten kultaa, enkä jauhoa,
enkä rikkautta yhdelle.
Teen sen kaiken kansan turvaksi,
lasten kevään, lintuin vuoksi,
metsän, maan ja mökkitulen,
järven jään ja jäänlähdön vuoksi.”

Armas kuuli, jäi hiljaiseksi,
sitten koski hänen kättään:
“Buddy, suuri onpa työsi,
suuri vielä sydämesi.
Mutta maailma, ahne maailma,
usein kumartaa vain kultaa.
Kuinka saat sä kylmät korvat
kuulemahan meren hätää?”

Buddy nousi, vastasihe:
“Jos ei kuule vallan salit,
jos ei pankki, jos ei herra,
kuulkoon kansa, kaino kansa.
Jos ei yksikään taho anna
yhtä jyvää rahan jyvää,
kerään kipinät kylistä,
toivon rippeet rantamailta.”

Siitä lähti Buddy kulkuun,
matkalaukku, piirroksetkin,
kartat kääröt kainalossa,
mallit meren konehesta.
Kävi saleissa suurissa,
lasilinnan laajahuoneissa,
näytti luvut, näytti vaarat,
näytti jäätyvät satamatkin.

Mutta herrat hymähtelivät,
naiset niskojaan nikanneet,
sanoivat sanan sileän,
sanan kauniin, kylmän kyllä:
“Liian suuri, liian kallis,
liian kauas katsova tämä.
Ei voi nähdä vuosikymmentä,
neljännestä vain numeroita.
Ettehän te tuota tiedä,
tuleeko tuo kylmä todella?
Ehkä meri itse auttaa,
ehkä markkinat sen korjaa.”

Buddy kuuli, puri huulta,
purjeitansa suru kastoi.
Ulos astui illanselälle,
kaupungin kylmään valokehään.
Kuun hopea katuun lankes,
sade piirsi ympärilleen
kuin neulasia näkymättömiä,
kuin epäilyn piikkejä.

Armas silloin saapui jälleen,
hiljaa löysi väsyneensä,
pani päänsä hänen vasten,
kuin olisi satama meren.
Siinä Buddy sydän lauloi
hiljaa vasten toisen rintaa,
niin kuin syvä kone vielä
unen alla odottaisi.

“En mä sure omaa nimeäin,”
Buddy lausui lemmen äänin,
“en mainehen, en kultakruunun,
en patsasta enkä laulua.
Surettaa nuo tulevaiset,
jotka eivät vielä puhu,
joiden talvi tulis turhan
pitkäksi ja pimeäksi.”

Armas nosti hänen kasvonsa,
katsoi niin kuin tähdet katsoo,
eikä nähnyt lannistunutta,
vaan näki virran vartijan.
Sanoi sitten sanan lämpimän,
sanan kirkkaan, käänteentekevän:

“Buddy, Sampo ei syntynyt
vain sepästä, vain vasarasta.
Se syntyi laulun liekistäkin,
yhteisestä tahdon voimasta.
Jos nuo suuret eivät anna,
pyydä pieniä, pyydä monta.
Kutsu kalastajat, tutkijat,
kutsu koulut, kaupungitkin.

Kutsu ne, joilla on lapsia,
kutsu ne, joilla on muisto
jäiden alta nousevista
ensimmäisistä joutsenista.
Kutsu ne, jotka tahtovat
että koivu vihertäisi,
että perunamaa ja piha
säilyisi kevään alla.”

Niinpä Buddy nousi uudelleen,
niin kuin aurinko sumusta.
Ei hän enää yksin kulkenut,
rinnallansa rakkaus kulki.
He tekivät suuren laulun,
ei vain runon, vaan myös verkon,
sanat lensivät kuin linnut,
kuvat kulki kylästä toiseen.

Tutkija toi tietonensa,
seppä toi teräksen taidon,
merta tunteva toi kartan,
sähkömies toi kipinänsä.
Opettajat oppilainensa
piirsivät jo tulevaa rantaa,
lapset lähettivät kirjeitä:
“Älkää antako talven voittaa.”

Vanha nainen saarelta sanoi:
“Annan säästöt sukupolven,
en maallista mahtisuutta,
vaan kevättä lasten vuoksi.”
Kalastaja verkon nosti:
“Merestä minä leipäni sain,
meren tähden minä annan,
jotta meri muistais virran.”

Anonyymi00006 kirjoitti:

Tekoäly tämän väsäsi pienellä opastuksellani....

Buddy ja virran vartija


Vaka vanha pohjan ilma,
taivon kaari talven yllä,
huokasi meren ylitse,
lauloi laineen lakkapäähän:
“Jospa joskus virta vaipuu,
lämmin lanka murtuu merestä,
jospa kylmä, kolkko kansa
jääpi jäähän, hyytyy hallaan.
Pellot peittyy pakkasyöhön,
järvet raudan alle vaipuu,
Suomen koivut kalsehoivat,
pellon pientareet palelevat.”

Siitä nousi syvä huoli
ihmismielten iltapiiriin,
siitä puhui rantakivi,
satamakin salaa tiesi;
Golf-virraksi merta kutsui
vanha väki, uusi kansa,
lämmön pitkäksi livaksi,
valtameren valkeaksi.

Mutta kaikkein syvin suru
astui erään miehen rintaan,
Buddy nimensä saanut,
lemmen lempeä kantava.
Ei hän ollut kylmä kirjain,
ei hän ollut kuiva kone,
vaan hän kantoi rintaluissa
sekä järjen että hehkun.

Hänpä katseli meren pintaa
iltaisella laiturilla,
kuunteli kun tuuli kulki
niin kuin muistot koivun lävitse.
Vierellänsä seisoi armas,
sydänystävä, päivän kajo,
se jonka silmän syvä säde
lämmitti kuin heinäaamu.

Armas lausui hiljaa hälle:
“Buddy, kuule, kuinka kantaa
kylmä sanoma kaukaa meille.
Jos tuo suuri virta väsyy,
kuka pitää kevään täällä?
Kuka avaa järven jäistä,
kuka pellot poutaan puhkuu?”

Buddy kääntyi katsomahan,
katsoi kasvoja rakkaansa,
näki niissä kesän valon,
tulevien lasten päivän.
Silloin syttyi hänen mieleensä
tuli outo, suuri ajatus,
ei vain lemmen liekki liehu,
vaan myös tahto rakentava.

“Teenpä koneen,” sanoi Buddy,
“raudan, kuparin, kipinän,
suuren kuin sataman silta,
syvän kuin meren muistot.
Pannaan pyörät pohjan alle,
voimat virran valtauomaan,
että lämmin vesi jaksaa,
että meri muistaa tiensä.

Teen sen niin kuin ennen seppä
taotti Sammon kirjokannen,
mutten kultaa, enkä jauhoa,
enkä rikkautta yhdelle.
Teen sen kaiken kansan turvaksi,
lasten kevään, lintuin vuoksi,
metsän, maan ja mökkitulen,
järven jään ja jäänlähdön vuoksi.”

Armas kuuli, jäi hiljaiseksi,
sitten koski hänen kättään:
“Buddy, suuri onpa työsi,
suuri vielä sydämesi.
Mutta maailma, ahne maailma,
usein kumartaa vain kultaa.
Kuinka saat sä kylmät korvat
kuulemahan meren hätää?”

Buddy nousi, vastasihe:
“Jos ei kuule vallan salit,
jos ei pankki, jos ei herra,
kuulkoon kansa, kaino kansa.
Jos ei yksikään taho anna
yhtä jyvää rahan jyvää,
kerään kipinät kylistä,
toivon rippeet rantamailta.”

Siitä lähti Buddy kulkuun,
matkalaukku, piirroksetkin,
kartat kääröt kainalossa,
mallit meren konehesta.
Kävi saleissa suurissa,
lasilinnan laajahuoneissa,
näytti luvut, näytti vaarat,
näytti jäätyvät satamatkin.

Mutta herrat hymähtelivät,
naiset niskojaan nikanneet,
sanoivat sanan sileän,
sanan kauniin, kylmän kyllä:
“Liian suuri, liian kallis,
liian kauas katsova tämä.
Ei voi nähdä vuosikymmentä,
neljännestä vain numeroita.
Ettehän te tuota tiedä,
tuleeko tuo kylmä todella?
Ehkä meri itse auttaa,
ehkä markkinat sen korjaa.”

Buddy kuuli, puri huulta,
purjeitansa suru kastoi.
Ulos astui illanselälle,
kaupungin kylmään valokehään.
Kuun hopea katuun lankes,
sade piirsi ympärilleen
kuin neulasia näkymättömiä,
kuin epäilyn piikkejä.

Armas silloin saapui jälleen,
hiljaa löysi väsyneensä,
pani päänsä hänen vasten,
kuin olisi satama meren.
Siinä Buddy sydän lauloi
hiljaa vasten toisen rintaa,
niin kuin syvä kone vielä
unen alla odottaisi.

“En mä sure omaa nimeäin,”
Buddy lausui lemmen äänin,
“en mainehen, en kultakruunun,
en patsasta enkä laulua.
Surettaa nuo tulevaiset,
jotka eivät vielä puhu,
joiden talvi tulis turhan
pitkäksi ja pimeäksi.”

Armas nosti hänen kasvonsa,
katsoi niin kuin tähdet katsoo,
eikä nähnyt lannistunutta,
vaan näki virran vartijan.
Sanoi sitten sanan lämpimän,
sanan kirkkaan, käänteentekevän:

“Buddy, Sampo ei syntynyt
vain sepästä, vain vasarasta.
Se syntyi laulun liekistäkin,
yhteisestä tahdon voimasta.
Jos nuo suuret eivät anna,
pyydä pieniä, pyydä monta.
Kutsu kalastajat, tutkijat,
kutsu koulut, kaupungitkin.

Kutsu ne, joilla on lapsia,
kutsu ne, joilla on muisto
jäiden alta nousevista
ensimmäisistä joutsenista.
Kutsu ne, jotka tahtovat
että koivu vihertäisi,
että perunamaa ja piha
säilyisi kevään alla.”

Niinpä Buddy nousi uudelleen,
niin kuin aurinko sumusta.
Ei hän enää yksin kulkenut,
rinnallansa rakkaus kulki.
He tekivät suuren laulun,
ei vain runon, vaan myös verkon,
sanat lensivät kuin linnut,
kuvat kulki kylästä toiseen.

Tutkija toi tietonensa,
seppä toi teräksen taidon,
merta tunteva toi kartan,
sähkömies toi kipinänsä.
Opettajat oppilainensa
piirsivät jo tulevaa rantaa,
lapset lähettivät kirjeitä:
“Älkää antako talven voittaa.”

Vanha nainen saarelta sanoi:
“Annan säästöt sukupolven,
en maallista mahtisuutta,
vaan kevättä lasten vuoksi.”
Kalastaja verkon nosti:
“Merestä minä leipäni sain,
meren tähden minä annan,
jotta meri muistais virran.”

Lue lisää

Pian paisui pieni puro
kansan tahdon koskivirraksi.
Kaupungeissa kellot soivat,
satamissa puheet kävivät.
Lehdet kirjoittivat kerran,
toisen, kolmannenkin kerran;
joku nauroi, toinen epäsi,
mutta moni sydän syttyi.

Sitten tapahtui kuin ennen
Sampo-sepän päivinäkin:
se mikä oli mahdotonta
muuttui työn ja laulun kautta.
Yliopistot yhtyivätkin,
rannikkokunnat rahoittivat,
merenkulkijat myönsivät aluksen,
tehtaat lahjoittivat osia.

Ei se tullut yhdeltä herralta,
ei yhdeltä kruunun päästä,
vaan se nousi niistä kaikista,
joilla oli syy rakastaa
maata, vettä, talven valoa,
kesäyönkin hentoa hehkua,
sekä niitä joiden vuoksi
ihminen ei anna periksi.

Niin rakennettiin suuri kone,
virran vartija valtaisa.
Rautaluut ja kuparisuonet,
sydän sähköinen ja syvä.
Meren alle ankkuroitiin,
kallioihin kytkettiin se;
pyörät suurten valaiden lailla,
siivet salamoiden kaltaiset.

Kun se ensi kerran hyrskyi,
ei se huutanut, ei riehunut,
vaan se lauloi matalan laulun,
meren vanhan muistolaulun.
Golf-virta kuin kuuli kutsun,
muisti lämpimän polkunsa jälleen;
ei se ollut väkivalloin
pakotettu, painettu tiehensä,
vaan ohjattiin kuin eksynyttä
lempeästi kotiin päin.

Silloin Suomi suutaan aukoi
ei pakkasen puremaksi
vaan kevät-uuden hengittäen.
Jäät ne särkyivät ajallaan,
pellot nousivat pehmeinä,
koivu sai taas hiirenkorvan,
joutsen kaartoi järven päälle,
lapset juoksivat rannan hiekkaan.

Ja Buddy, virran valvoja,
ei jäänyt yksin kunniata,
sillä korkein palkka hälle
tuli hiljaa iltana eräänä.
Seisoi taas hän laiturilla,
armahansa rinnallansa,
meri löi kuin suuri sydän
pitkin paalun pimeää puuta.

Armas lausui, poski hehkuen:
“Sinä pelastit enemmän
kuin vain veden suunnan täällä.
Sinä pelastit uskon siihen,
että maailma voi vielä
kuulla äänen rakkauden.
Että konekin voi syntyä
lemmen, toivon, vastuun voimasta.”

Buddy hymyili hiljaisesti,
otti kädet omihinsa,
sanoi sanat meren yli,
illetärjen alle lempeän:
“En minä yksin mitään tehnyt.
Rakkaus tämän raudan takoi.
Sinä olit Sammon laulaja,
minä vain sen kädet lainasin.

Sillä mikä virtaa kannattelee,
ei ole vain voima, lanka,
ei vain pyörä, ei vain kone,
ei vain suuri hinta taikka
laskelma ja taulukoiden
kylmä rivi, kuiva numero.
Se on sydän, joka uskoo
toisen kevään oikeuteen.”

Niin he seisoivat kahdestansa,
ilta laineissa lepäämässä.
Taivas kaartui heidän yllään
kuin kirjokansi maailmalle.
Kaukana hyrisi kone,
meren syvä sampo uusi,
piti virran voimissansa,
kantoi lämpöä pohjolahan.

Siitä laulut laajalle lähtivät,
kyliltä kyliin, suusta suuhun:
ei se suuri kalleus kaada,
jos on monta kantajata.
Ei se tulevaisuus huku,
jos sen puolesta rakastetaan.
Ja jos maailman kylmä järki
sulkee korvansa hetkeksi,
sydän löytää toisen tienkin,
yhteisen ja kestävän tien.

Sen minä laulan loppusanan,
virren viimeisen viritän:
autuas on se, joka rakastaa
niin että rakentaa samalla.
Autuas on se, joka uskoo
merenkin muistavan lemmen.
Autuas Buddy, virran vartija,
sekä armas, hänen voimansa.

Kauan käyköön lämmin lanka
valtameren valtasuoni,
kauan Suomen rannat hengittäkööt,
koivut kevään kantakoot.
Kauan olkoon ihmismielessä
rohkeus kuin tulen siemen:
kun ei yksi kultaa anna,
antaa kansa toivon verran.
Ja siitä syntyy uusi Sampo,
ei vain rikkautta jauhamaan,
vaan huomista suojelemaan,
rakkautta varjelemaan.

Anonyymi00006 kirjoitti:

Tekoäly tämän väsäsi pienellä opastuksellani....

Buddy ja virran vartija


Vaka vanha pohjan ilma,
taivon kaari talven yllä,
huokasi meren ylitse,
lauloi laineen lakkapäähän:
“Jospa joskus virta vaipuu,
lämmin lanka murtuu merestä,
jospa kylmä, kolkko kansa
jääpi jäähän, hyytyy hallaan.
Pellot peittyy pakkasyöhön,
järvet raudan alle vaipuu,
Suomen koivut kalsehoivat,
pellon pientareet palelevat.”

Siitä nousi syvä huoli
ihmismielten iltapiiriin,
siitä puhui rantakivi,
satamakin salaa tiesi;
Golf-virraksi merta kutsui
vanha väki, uusi kansa,
lämmön pitkäksi livaksi,
valtameren valkeaksi.

Mutta kaikkein syvin suru
astui erään miehen rintaan,
Buddy nimensä saanut,
lemmen lempeä kantava.
Ei hän ollut kylmä kirjain,
ei hän ollut kuiva kone,
vaan hän kantoi rintaluissa
sekä järjen että hehkun.

Hänpä katseli meren pintaa
iltaisella laiturilla,
kuunteli kun tuuli kulki
niin kuin muistot koivun lävitse.
Vierellänsä seisoi armas,
sydänystävä, päivän kajo,
se jonka silmän syvä säde
lämmitti kuin heinäaamu.

Armas lausui hiljaa hälle:
“Buddy, kuule, kuinka kantaa
kylmä sanoma kaukaa meille.
Jos tuo suuri virta väsyy,
kuka pitää kevään täällä?
Kuka avaa järven jäistä,
kuka pellot poutaan puhkuu?”

Buddy kääntyi katsomahan,
katsoi kasvoja rakkaansa,
näki niissä kesän valon,
tulevien lasten päivän.
Silloin syttyi hänen mieleensä
tuli outo, suuri ajatus,
ei vain lemmen liekki liehu,
vaan myös tahto rakentava.

“Teenpä koneen,” sanoi Buddy,
“raudan, kuparin, kipinän,
suuren kuin sataman silta,
syvän kuin meren muistot.
Pannaan pyörät pohjan alle,
voimat virran valtauomaan,
että lämmin vesi jaksaa,
että meri muistaa tiensä.

Teen sen niin kuin ennen seppä
taotti Sammon kirjokannen,
mutten kultaa, enkä jauhoa,
enkä rikkautta yhdelle.
Teen sen kaiken kansan turvaksi,
lasten kevään, lintuin vuoksi,
metsän, maan ja mökkitulen,
järven jään ja jäänlähdön vuoksi.”

Armas kuuli, jäi hiljaiseksi,
sitten koski hänen kättään:
“Buddy, suuri onpa työsi,
suuri vielä sydämesi.
Mutta maailma, ahne maailma,
usein kumartaa vain kultaa.
Kuinka saat sä kylmät korvat
kuulemahan meren hätää?”

Buddy nousi, vastasihe:
“Jos ei kuule vallan salit,
jos ei pankki, jos ei herra,
kuulkoon kansa, kaino kansa.
Jos ei yksikään taho anna
yhtä jyvää rahan jyvää,
kerään kipinät kylistä,
toivon rippeet rantamailta.”

Siitä lähti Buddy kulkuun,
matkalaukku, piirroksetkin,
kartat kääröt kainalossa,
mallit meren konehesta.
Kävi saleissa suurissa,
lasilinnan laajahuoneissa,
näytti luvut, näytti vaarat,
näytti jäätyvät satamatkin.

Mutta herrat hymähtelivät,
naiset niskojaan nikanneet,
sanoivat sanan sileän,
sanan kauniin, kylmän kyllä:
“Liian suuri, liian kallis,
liian kauas katsova tämä.
Ei voi nähdä vuosikymmentä,
neljännestä vain numeroita.
Ettehän te tuota tiedä,
tuleeko tuo kylmä todella?
Ehkä meri itse auttaa,
ehkä markkinat sen korjaa.”

Buddy kuuli, puri huulta,
purjeitansa suru kastoi.
Ulos astui illanselälle,
kaupungin kylmään valokehään.
Kuun hopea katuun lankes,
sade piirsi ympärilleen
kuin neulasia näkymättömiä,
kuin epäilyn piikkejä.

Armas silloin saapui jälleen,
hiljaa löysi väsyneensä,
pani päänsä hänen vasten,
kuin olisi satama meren.
Siinä Buddy sydän lauloi
hiljaa vasten toisen rintaa,
niin kuin syvä kone vielä
unen alla odottaisi.

“En mä sure omaa nimeäin,”
Buddy lausui lemmen äänin,
“en mainehen, en kultakruunun,
en patsasta enkä laulua.
Surettaa nuo tulevaiset,
jotka eivät vielä puhu,
joiden talvi tulis turhan
pitkäksi ja pimeäksi.”

Armas nosti hänen kasvonsa,
katsoi niin kuin tähdet katsoo,
eikä nähnyt lannistunutta,
vaan näki virran vartijan.
Sanoi sitten sanan lämpimän,
sanan kirkkaan, käänteentekevän:

“Buddy, Sampo ei syntynyt
vain sepästä, vain vasarasta.
Se syntyi laulun liekistäkin,
yhteisestä tahdon voimasta.
Jos nuo suuret eivät anna,
pyydä pieniä, pyydä monta.
Kutsu kalastajat, tutkijat,
kutsu koulut, kaupungitkin.

Kutsu ne, joilla on lapsia,
kutsu ne, joilla on muisto
jäiden alta nousevista
ensimmäisistä joutsenista.
Kutsu ne, jotka tahtovat
että koivu vihertäisi,
että perunamaa ja piha
säilyisi kevään alla.”

Niinpä Buddy nousi uudelleen,
niin kuin aurinko sumusta.
Ei hän enää yksin kulkenut,
rinnallansa rakkaus kulki.
He tekivät suuren laulun,
ei vain runon, vaan myös verkon,
sanat lensivät kuin linnut,
kuvat kulki kylästä toiseen.

Tutkija toi tietonensa,
seppä toi teräksen taidon,
merta tunteva toi kartan,
sähkömies toi kipinänsä.
Opettajat oppilainensa
piirsivät jo tulevaa rantaa,
lapset lähettivät kirjeitä:
“Älkää antako talven voittaa.”

Vanha nainen saarelta sanoi:
“Annan säästöt sukupolven,
en maallista mahtisuutta,
vaan kevättä lasten vuoksi.”
Kalastaja verkon nosti:
“Merestä minä leipäni sain,
meren tähden minä annan,
jotta meri muistais virran.”

Lue lisää

tekoäly ei osaa suomen tavutusta ja rytmitystä täydellisesti, koska suoltaa rivejä

lämmin lanka murtuu merestä, 9>8
pellon pientareet palelevat 9>8
Buddy nimensä saanut, 7<8
Hänpä katseli meren pintaa 9>8

scrg kirjoitti:

tekoäly ei osaa suomen tavutusta ja rytmitystä täydellisesti, koska suoltaa rivejä

lämmin lanka murtuu merestä, 9>8
pellon pientareet palelevat 9>8
Buddy nimensä saanut, 7<8
Hänpä katseli meren pintaa 9>8

Lue lisää

Ehdotteli tekoäly kyllä tiukempaa kalevalamitassa pysymistä, mutta olin pyytänyt vain kalevalatyyliä. Tässä kuitenkin maistiainen ankarammasta rytmityksestä. Sykähdyttääkö runoilijan sydäntäsi vahvemmin?

Iltasella, aallon luona,
jossa ensi aatos syttyi,
seisoi jälleen Buddy armas
vierellänsä, vasten merta.

Aava laine alapuolla,
ylhäällä yön sininen kansi;
kaukaa kuului Sammon hyrske,
meren syvän sydänääni.

Armas lausui lemmitellen,
sanoi sanat suloisimmat:
“Sinä säästit enemmänkin
kuin vain virran veen selällä.

Sinä säästit uskon siitä,
että vielä ihmislajissa
elää lempi, elää rohkeus,
elää yhteinen hyvä.

Konees’ ei ole kylmä rauta,
eikä kallis kuparikas;
siihen taottihin toivo,
siihen sidottihin sydän.

Kun sä katsoit minuun kerran,
näit sä kevään tulevissa;
siitä läksi tämä työsi,
lemmen liekistä levisi.”

Buddy tarttui armahansa
käteen, hellään, lämpimähän,
katsoi kasvoja valossa
meren kuun hopeamasta.

Virkkoi sitten virkku seppo,
uusi ilman Ilmarinen:
“En ma yksin Sampoa takonut,
en ma yksin virtaa pitänyt.

Sinä lauloit liekin minuun,
annoit aatokselle äänen;
kansa kantoi kourinansa
sen, minkä herrat hylkäsivät.

Sillä mikä maailman kantaa,
ei se ole valta yksin,
ei se kulta, ei se kupari,
ei se laskujen lakeus.

Se on lempi toisen tähden,
työ, mi tehdään yhteiseksi,
tahto säästää se mikä saatu,
antaa huominenkin muille.

Jos on yksi sydän syttynyt,
syttyy toinen, kolmas, neljäs;
niinpä virta vartioidaan,
niinpä talvi työnnetähän.”

Siinä seisoivat sylityksin,
yö se ympärillä hymyi,
tähti katsoi taivon kannel,
aalto lauloi laiturissa.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Ehdotteli tekoäly kyllä tiukempaa kalevalamitassa pysymistä, mutta olin pyytänyt vain kalevalatyyliä. Tässä kuitenkin maistiainen ankarammasta rytmityksestä. Sykähdyttääkö runoilijan sydäntäsi vahvemmin?

Iltasella, aallon luona,
jossa ensi aatos syttyi,
seisoi jälleen Buddy armas
vierellänsä, vasten merta.

Aava laine alapuolla,
ylhäällä yön sininen kansi;
kaukaa kuului Sammon hyrske,
meren syvän sydänääni.

Armas lausui lemmitellen,
sanoi sanat suloisimmat:
“Sinä säästit enemmänkin
kuin vain virran veen selällä.

Sinä säästit uskon siitä,
että vielä ihmislajissa
elää lempi, elää rohkeus,
elää yhteinen hyvä.

Konees’ ei ole kylmä rauta,
eikä kallis kuparikas;
siihen taottihin toivo,
siihen sidottihin sydän.

Kun sä katsoit minuun kerran,
näit sä kevään tulevissa;
siitä läksi tämä työsi,
lemmen liekistä levisi.”

Buddy tarttui armahansa
käteen, hellään, lämpimähän,
katsoi kasvoja valossa
meren kuun hopeamasta.

Virkkoi sitten virkku seppo,
uusi ilman Ilmarinen:
“En ma yksin Sampoa takonut,
en ma yksin virtaa pitänyt.

Sinä lauloit liekin minuun,
annoit aatokselle äänen;
kansa kantoi kourinansa
sen, minkä herrat hylkäsivät.

Sillä mikä maailman kantaa,
ei se ole valta yksin,
ei se kulta, ei se kupari,
ei se laskujen lakeus.

Se on lempi toisen tähden,
työ, mi tehdään yhteiseksi,
tahto säästää se mikä saatu,
antaa huominenkin muille.

Jos on yksi sydän syttynyt,
syttyy toinen, kolmas, neljäs;
niinpä virta vartioidaan,
niinpä talvi työnnetähän.”

Siinä seisoivat sylityksin,
yö se ympärillä hymyi,
tähti katsoi taivon kannel,
aalto lauloi laiturissa.

Lue lisää

Nelipolvinen trokee.

Siinä / seisoi / syli/tyksin
Yö se / ympä/ ri hy/myili
Katsoi / tähti / kaivon / kannel
Lauloi / aalto / laitu/rissa

En osaa tarkemmin selittää, mutta näin harjoiteltiin keskikoulussa.

Mies 65

Anonyymi00010 kirjoitti:

Nelipolvinen trokee.

Siinä / seisoi / syli/tyksin
Yö se / ympä/ ri hy/myili
Katsoi / tähti / kaivon / kannel
Lauloi / aalto / laitu/rissa

En osaa tarkemmin selittää, mutta näin harjoiteltiin keskikoulussa.

Mies 65

Lue lisää

Peruskoulussa ei enää kalevalamittaa reenattu. Mutta pakko sanoa, että kyllä sinun versio kuulostaa runollisemmalta ja soljuvammalta.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Peruskoulussa ei enää kalevalamittaa reenattu. Mutta pakko sanoa, että kyllä sinun versio kuulostaa runollisemmalta ja soljuvammalta.

Piti kirjoittaa aine kalevalamitassa. Siitä kai tuo rytmi on jäänyt korvien väliin. Kirjoittaessa oppi muokkaamaan sanoja siten, että värssyjä saattoi myös hyräillä laulun tapaan.

Kiitos tunnustuksesta.

Mies 65

Anonyymi00009 kirjoitti:

Ehdotteli tekoäly kyllä tiukempaa kalevalamitassa pysymistä, mutta olin pyytänyt vain kalevalatyyliä. Tässä kuitenkin maistiainen ankarammasta rytmityksestä. Sykähdyttääkö runoilijan sydäntäsi vahvemmin?

Iltasella, aallon luona,
jossa ensi aatos syttyi,
seisoi jälleen Buddy armas
vierellänsä, vasten merta.

Aava laine alapuolla,
ylhäällä yön sininen kansi;
kaukaa kuului Sammon hyrske,
meren syvän sydänääni.

Armas lausui lemmitellen,
sanoi sanat suloisimmat:
“Sinä säästit enemmänkin
kuin vain virran veen selällä.

Sinä säästit uskon siitä,
että vielä ihmislajissa
elää lempi, elää rohkeus,
elää yhteinen hyvä.

Konees’ ei ole kylmä rauta,
eikä kallis kuparikas;
siihen taottihin toivo,
siihen sidottihin sydän.

Kun sä katsoit minuun kerran,
näit sä kevään tulevissa;
siitä läksi tämä työsi,
lemmen liekistä levisi.”

Buddy tarttui armahansa
käteen, hellään, lämpimähän,
katsoi kasvoja valossa
meren kuun hopeamasta.

Virkkoi sitten virkku seppo,
uusi ilman Ilmarinen:
“En ma yksin Sampoa takonut,
en ma yksin virtaa pitänyt.

Sinä lauloit liekin minuun,
annoit aatokselle äänen;
kansa kantoi kourinansa
sen, minkä herrat hylkäsivät.

Sillä mikä maailman kantaa,
ei se ole valta yksin,
ei se kulta, ei se kupari,
ei se laskujen lakeus.

Se on lempi toisen tähden,
työ, mi tehdään yhteiseksi,
tahto säästää se mikä saatu,
antaa huominenkin muille.

Jos on yksi sydän syttynyt,
syttyy toinen, kolmas, neljäs;
niinpä virta vartioidaan,
niinpä talvi työnnetähän.”

Siinä seisoivat sylityksin,
yö se ympärillä hymyi,
tähti katsoi taivon kannel,
aalto lauloi laiturissa.

Lue lisää

Huh....(vaikutukseltani en kykene parempaan kommenttiin)
Yksi vakava virhe tuossa kuitenkin on, eli ei ole armasta.


(ja koneen teen lausumalla jään syntysanat)


((pitkä päivä lastaamassa kaverin tyttären muuttokuormaa, eli nyt on auto ja peräkärry niin täynnä, ettei juuri mitään enää mahdu ja pitäisi vielä ajaa se lasti neljän tunnin matkan päähän))
(((eli lojun tässä sohvalla motivoitumassa ja sitten suihkun kautta reissuun (oli kuumaa ja paljon työtä))))

buddy-love kirjoitti:

Huh....(vaikutukseltani en kykene parempaan kommenttiin)
Yksi vakava virhe tuossa kuitenkin on, eli ei ole armasta.


(ja koneen teen lausumalla jään syntysanat)


((pitkä päivä lastaamassa kaverin tyttären muuttokuormaa, eli nyt on auto ja peräkärry niin täynnä, ettei juuri mitään enää mahdu ja pitäisi vielä ajaa se lasti neljän tunnin matkan päähän))
(((eli lojun tässä sohvalla motivoitumassa ja sitten suihkun kautta reissuun (oli kuumaa ja paljon työtä))))

Lue lisää

Asia pitäisi tietenkin korjata https://youtu.be/PZJ2s75-plA?si=tSUNqCWxcVzA56Ip armaan osalta siis. Ja olis se konekin ihan kiva juttu.

Turvallista matkaa!