Tiedän että on naivia haaveilla ikuisesta rakkaudesta, aika sen vasta näyttää. Mutta minua todella loukkaa, ettei mieheni milloinkaan ole puhunut mitään siihen viittaavaakaan, että olisimme yhdessä vanhoiksi saakka. Koskaan ei puhuta kihloihin tai naimisiinmenosta (vaikken sellaista vaadikaan), eikä muutenkaan tulevasta, eletään vain tässä ja nyt! Kerran hän sanoi minun olevan hänelle ihana laina elämältä! LAINA!!!!!!?????? Selkäpiitäni karmi kun hän tuonkin sitten meni möläyttämään. Sanoisi mielumin lahja, mutta laina kuulostaa siltä, ettei hän edes usko meillä olevan yhteistä tulevaisuutta! Onko tämä tyypillistä miehille vai onko hän vain harvinaisen kylmä? Kyllä hän jatkuvasti hokee rakastavansa minua ja huolehtii minusta kaikin tavoin ja itse pelästyy heti jos käyttäydyn oudosti, että olenko nyt jättämässä hänet. Joten vannottelua hänkin kaipaa. Ei suhteessa ole hyvä olla jos se on jatkuvaa varpaisillaan olemista ja pelkäämistä! siihen pitää uskoa, vaikka reaaliteetti onkin ettei se välttämättä ole ikuista. Vai?
Aina päivä kerrallaan
Rikki
91996
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
...kukaan ole lahja elämältä, vaan laina nimenomaan. Jos elämä täällä ei ole ikuista, niin ei voi sanoa mitään muuta kuin laina.
Kukaan ei ole vielä tullut ainakaan minulle ilmoittamaan, että olisi elänyt ikuisesti.
Jokaisella on oma tyylinsä, moni elää päivä kerrallaan mutta itse tykkään haaveilla ja suunnitella tulevaisuuttaja varmasti kerron myös rakkaalleni haaveistani mutta monet taas säikähtävät ja pitävät painostuksena pitkälle suunnittelua ja haaveita.
Tavallaan minunkin entinen puhui yhteisestä tulevaisuudesta. Minä tunsin oloni ehkä liiankin turvalliseksi. Sitten edellisellä viikolla oli taas puhunut yhteisestä suunnitelmista kunnes ilmoittikin haluavansa erota.
Tuon kokemuksen jälkeen mielummin haluan miehen joka puhuu mitä tarkoittaa, vaikka sitten puhuisikin vähemmän....
Mulla on nykyisen miesystäväni kanssa aivan samalla tavalla kuin sun kokemuksesi. Olemme seurustelleet vajaan vuoden. Mielestäni siinä ajassa pitäisi vähitellen olla selvillä, onko tämä nyt SITÄ TODELLISTA RAKKAUTTA vai ei... Siis onko meillä haaveita ja suunnitelmia YHTEISESTÄ tulevaisuudesta. Mutta. Mieheni oli vasta muutama kk aiemmin eronnut. Olen tulkinnut niin, että vaikka vastassa hänellä nyt olisikin lapseton sinkkunainen, ei hän ole kypsä päättämään tulevaisuudesta ehdottomalla varmuudella. Mulla on kaksi lasta, joiden kanssa elämä on välillä aika menoa ja vilskettä.
Kerran "utelin", missä mennään ja ollaanko menossa yhdessä eli hänen ajatuksiaan tulevaisuudesta. Hän kertoi, että monta kertaa on tehnyt mieli jättää juttu sikseen, mutta aina sitä vaan kuitenkin haluaa jatkaa. Olin täysin puulla päähän lyöty, nimittäin siitä, että hän ei ollut PUHUNUT, edes vihjaissut mitään sellaista, että haluaisi lähtee erilleen. Syyksi ajatuksiinsa kertoi, että lasten kanssa on niin rankkaa. No, myönnän, että esimurrosikäinen poikani osaa olla rasittava itsepäisen luonteensa kanssa... Mutta jotenkin se tuntui tosi pahalta, että mies miettii tollasia kertomatta mulle mitään. Ja ylipäätään se, että laittaa haluttomuudelleen lapseni syyksi, tavallaan. Niin, ehkä sittenkään en ole niin suuri rakkaus hänelle, että olisi halua yrittää elämää yhdessä??
No, meillä siis edetään ja elellään juuri niin: päivä kerrallaan. Vaikka musta olisi aivan erilaista jatkaa eläen jonkinlaisessa varmuudesta siitä, että tässä ollaan ME samassa veneessä, yhteinen tulevaisuus tavoitteena. ...Jotenkin tuntee itsensä jonkinlaiseksi välivaiheeksi miesystäväni elämässä. Eron jälkeen olen joku, joka auttaa eteenpäin. Mitä sen jälkeen, sitä yritän hienovaraisesti saada selville. Mutta mieheni ei ole avoimimmasta päästä ihmisiä, hän säikähtää heti, jos yleensäkin yritän keskustella vakavista, negatiivisistakin elämän tosiasioista. Eli on tottumaton keskustelemaan asioista.
Mutta mutta. Mun tunteisiini häntä kohtaan tällainen täydellinen epävarmuus aiheuttaa laimenemista. Kai se on itsesuojeluvaisto mikä laittaa mut vähitellen suhtautumaan häneen tietyllä välinpitämättömyydellä. En halua satuttaa itseäni haaveilemalla yhteisestä tulevaisuudesta - yksinäni. Toinen kun siitä aiheesta ei halua keskustella.
Luin eräästä lehdestä artikkelin, jossa muutamaa miestä haastateltiin aiheesta nainen. Millainen on "ihannenaisystävä", mitä naiselta ja seurustelulta odottaa jne. Mua jotenkin hirvitti huomata, että vain yksi mies haastatelluista osoittautui sellaiseksi, joka EI KAMMOA SITOUTUMISTA!!! Miehet tuntuvat haluavan kyllä vakinaisystävän. Mutteivat sitoutua häneen!!!
Mikä mättää tämän maan miehissä. NO, todella taisin nyt yleistää aivan liikaa. Mutta jotain tuo kai kuvastaa monen nykymiehen ajatusmaailmasta. Kommentteja, miehet!?
Jatketaanpa yleistyksiä ;-)
Kyllä se on naisten syytä, etteivät miehet uskalla sitoutua.
Nykynaisen ajatusmaailmasta ei tahdo oikein millään saada selvää. Halutaan kyllä, että mies olisi valmis sitoutumaan, mutta samaan aikaan halutaan itse jatkaa sitä villiä sinkkuelämää "kavereiden" kanssa. Eli kotona odottaa se kiltti nallekarhu ja "viihde" haetaan muualta.
Auta armias, jos mies haluaisi viettää vapaa-aikansa yhdessä naisystävänsä/vaimonsa kanssa niin johan kohta tulee vastaan nämä tämän ajan muotihokemat: läheisriippuvuus, ei toista voi omistaa, kerranhan täällä vaan eletään, tarvitsen omaa tilaa jne...
Näyttää sille, että naisen on vaikea hyväksyä sitä, että elämäntavat ja eläminen yleensä muuttuvat vakiintuneen parisuhteen myötä. Onhan se kamalaa, kun pitäisi ottaa kumppaninkin ajatukset ja tunteet huomioon.
Omalla käyttäytymisellään naiset sitoutumiskammon saavat aikaan luomalla ympärilleen epävarmuutta ja hämmennystä. Kyllä mieskin haluaa tietää missä mennään.
Itse en pode sitoutumiskammoa enkä tosiaan ole mitään roikkujatyyppiä. Olenpa vaan sitä mieltä, että molemmin puolin pitää olla selvät sävelet ja elämää eletään YHDESSÄ yhteisillä säännöillä ja ehdoilla.
Kun kerran ollaan yhdessä, ollaan yhdessä! Sinkkuelämä sinällään ei voi jatkua, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi hankkiutua ystävistä eroon...
Olen omassa suhteessani täysin sitoutunut, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että ilmoitan ja useimmiten kysyn menoistani mieheltäni. Olen valmis muuttamaan suunnitelmia jos se on aiheellista, mutta en kuitenkaan joka oikusta hypi. En katsele muita ja sanon katselijoille, ettei kiinnosta!
Sinulle, Rikki, haluaisin sanoa, että älä sitä nyt niin sure. Joskus miehet ovat jäyhäsanaisia. Hän saattaa silti ajatella, että olette aina yhdessä, hän ei vain oikein osaa siitä puhua. Tai sitten hän ei halua suunnitella - se mikä tulee tulkoon. Ja niinhän se on.
En usko, että hän on sinua heti jättämässä, vaikkette suunnittelekaan vierekkäisiä hautapaikkoja ;)
Moi!
Ikävää, että sait tollasia lasten kommentteja tossa ylempänä... Mutta lapsethan eivät voi ymmärtää meitä aikuisempia. Koska eivät ole kypsiä itsekään sitoutumaan. Eivät vielä tiedä, mitä parisuhde, onnistunut sellainen, on ja merkitsee!
Mua kypsyttää jatkuvasti aivan toi sama asia miesystävässäni: tulevaisuudesta ei puhuta, sitä ei voida käsitellä millään tavalla. Aina se juttelun aloittaminen siirtyy...ja siirtyy...ja siirtyy... Kunnes todennäköisesti MINÄ olen se, joka on saanut odottelusta, jonkinlaisena ajankuluna miesystäväni elämässä toimimisesta, TARPEEKSENI!! Oon nyt päättänyt, etten kysele häneltä yhtään mitään mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudesta. Mutta siitä seuraakin sitten se, etten itse enää tunne itseäni häneen sitoutuneeksi. Eli olen kuin vapaa. Ihan vain siitä syystä, että hän ei osoita mulle, mitä hänelle merkitsen. Juu, kyllä hänkin laittelee viestejä, sanoo rakastavansa, jne. Mutta ei se montaa vuotta riitä. Ehkä joku toinen olisi hänelle sopivampi; ei kantaisi huolta huomisesta eikä haaveilisi YHTEISESTÄ tulevaisuudesta.
Rakkaus voi näköjään hiipua monesta syystä. Tuntuu, että nyt on käymässä mulle niin. Tunteet kuolevat, jos mitään tietoa huomisesta ei ole.
Mielestäni olisi luonnollista ja mitä ihaninta suunnitella yhdessä tulevaisuutta, vai mitä.
Hyvää kesää sulle! Yritä jaksaa ja jos ei muutosta tapahdu, kannattanee miettiä, jatkaako vai ei. Niin itse aion tehdä.
Haluaisin sen verran vielä tarkentaa, että ajattelin "Rikki"n olevan hieman nuorempi. Mielestäni 38 vuotiaana voi ja pitääkin jo odottaa vakavampaa sitoutumista ja tulevaisuuden suunnittelua. 20-vuotiaan, juuri suhteensa aloittaneen, (vaikka vuoden seurustellut) taas ei kannata ehkä vaatia aivan samaa.
Mutta erilaisia on olemassa, ja vaikka itse olen 21, kaipaan vakavaa sitoutumista, ja olisin todella onneton, jos tulevaisuudesta (yhteisestä sellaisesta) ei voisi keskustella.
Ihmetyttää nuo puheet "vapaudesta", siis jos kerran halutaan olla niin vapaita, niin miksi sitten edes seurustella!? Sehän ON nimeenomaan sitoutumista, ellei sitten heti alussa jo tehdä selväksi että ei halutakaan olla vakavasti. Omalla kohdallani nimeenomaan on ollut vannottelua että kyseessä on vakava suhde, eikä esim. pettämistä meidän suhteessamme puolin ja toisin suvaita, se on sitten "kerrasta poikki".
Joten ehkä näin naisena alkaa väkisinkin miettiä, että nyt kun ollaan muuttamassakin yhteen ja ehkä lastenkin aika alkaa lähestyä.. Eihän näin tärkeitä asioita VOI vain itsekkäästi ajatella tyyliin "katotaan ny päivä kerrallaan". Lapset tarvitsevat pysyvän perheen, olen itse avioerolapsi joten tiedän miten kipeätä se lapsille on! mutta lapsistakaan ei ikinä puhuta, kuten ei mistään muustakaan tulevaisuuteen liittyvästä. Mistä edes tiedän haluaako hän ylipäänsä koskaan lapsia, kun vaihtaa vain puheenaihetta jos koitan udella asiaa??