Hei naiset ja miehet,
minulla on ihana miesystävä. Olemme seurustelleet vasta alle vuoden ja meillä menee todella hyvin.
Emme asu yhdessä, mutta vietämme melkein kaiken vapaa-ajan yhdessä, ja tapaamme lähes joka ilta jomman kumman luona.
Ainut pilvi taivaallani on että mies on ilmoittanut ettei varmaan koskaan halua lasta. Hän on 31-vuotias.
Mitäs luulette, naiset ja miehet, kuinkas todennäköistä on että hän muuttaa mieltään?
Luulisi että näin voisi käydä jos hän kiintyy minuun tarpeeksi.. ? Mutta pitäähän ihmisen sanoja kuunnella, ymmärtää ja uskoa.
Itse olen 29, ja haluaisin jo kohta perustaa perheen.
Onko kokemuksia, ja mikä neuvoksi? should I stay or should I go now????
minulla on ihana miesystävä. Olemme seurustelleet vasta alle vuoden ja meillä menee todella hyvin.
Emme asu yhdessä, mutta vietämme melkein kaiken vapaa-ajan yhdessä, ja tapaamme lähes joka ilta jomman kumman luona.
Ainut pilvi taivaallani on että mies on ilmoittanut ettei varmaan koskaan halua lasta. Hän on 31-vuotias.
Mitäs luulette, naiset ja miehet, kuinkas todennäköistä on että hän muuttaa mieltään?
Luulisi että näin voisi käydä jos hän kiintyy minuun tarpeeksi.. ? Mutta pitäähän ihmisen sanoja kuunnella, ymmärtää ja uskoa.
Itse olen 29, ja haluaisin jo kohta perustaa perheen.
Onko kokemuksia, ja mikä neuvoksi? should I stay or should I go now????
Vastaukset 29
Vanhimmat
Lasten hankkiminen on niin suuria asioita, että jos itse olet lasten kannalla ja toinen ei niin oletko valmis jäämään odottelemaan moneksi vuodeksi, että saisit toisen mielen muuttumaan ja miltä sitten tuntuisi, jos joutuisit työllä mielen muuttamaan. Keskustele tilanteesta rehellisesti ja kerro, että haluat perheen. Jos hän ei kerta kaikkiaan halua lapsia, niin jatka matkaa. Sinulla on vielä hyvät mahdollisuudet löytää se mies, joka haluaa lapsia. Tietenkin oleellista on myös selvittää, miksi mies ei halua lapsia.Itse en halunnut lapsia entisessä suhteessa, koska tunsin, etten itse ollut vielä tarpeeksi valmis ja elämäntilanne ei ollut sovelias. Mutta eihän se ole ikinä ja koskaaan ei ole valmis. Nyt olen valmis, mutta se rakastava ihana kumppani puuttuu. Näytäpä tämä vastaus vaikka miehellesi. Ehkä hän voisi miettiä. Tiedän nimittäin omasta kokemuksesta kuinka vaikea on löytää kumppani, jonka kanssa haluaisi perustaa perheen. Hänen pitäisi olla otettu, että olisit valmis siihen hänen kanssaan!
Tässä kohtaa olisi nyt kivaa tietää kuinka vanha olet?
Haluaisin myös tietää miltä sinusta tuntui silloin kun et edellisessä suhteessasi halunnut lasta.. tuntuiko siltä ettet juuri silloin halunnut lasta, vai tuntuiko siloin siltä ettet KOSKAAN tule haluamaan sitä?
Ymmärrän kyllä että miehet ehkä alkavat ajatella lapsia myöhemmin kuin naisia, mutta kuinka yleistä on että heidän mielensä muuttuu radikaalisti vuosien kuluessa?
Olen itse kolmekymppinen. Tiedän, että haluan perheen ja nyt ainut asia mitä kadun, on että en tehnyt niitä lapsia, kun minulla oli ihana, rakastava mies rinnalla. Mutta haluan uskoa, että kaikelle on tarkoituksensa.
On olemassa tiettyjä periytyviä sairauksia, jotka periytyvät ainoastaan miehen puolelta. Ehkäpä hän kantaa perimässään tälläistä riskitekijää ja tietää sen. Tässä voisi olla yksi syy hänen päätökseen.
yksinkertaisesti niin, että hän ei pidä lapsista - tai ainakaan niin paljoa, että haluaisi omia? Ehkä parisuhde on hänelle tärkeämpi kuin perhe? Mikäli näin on, en liiemmin elättelisi toiveita, että hänen mielensä muuttuu, varsinkaan mikäli hän ei voi edes kuvitella haluavansa lapsia joku päivä. Itse olen ollut vuosikausia sitä mieltä, etten aio hankkia lapsia ja mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä varmemmalta on alkanut näyttää että päätös pitää - ja samoin näkyy olevan lapsettomuuspäätöksen tehneiden 30 kavereidenikin kohdalla. Kaipa se on usein niin, että mitä enemmän vuosia kuluu, sitä vaikeampi on luopua totutusta vapaudestaan ja sitoutua vaippasirkukseen kaikkeen vastuuseen, mitä se tuo mukanaan...
Älä viitsi nyt tuomita miestä kupan tai muiden sairauksien kantajaksi siksi ettei mies halua lasta. Jotkut vain eivät halua lasta, piste. Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää. Joillekin elämän malli on: velkainen talo, velkainen auto, liuta lapsia. Jos tuohon muottiin et istu niin sinussa on jotakin vikaa, ajatellaan.
Ehkä mies haluaa vain sinut ja kaiken ajan teille. Ei 20 vuoden projektia, mihin kuuluu paskavaipat, itkuiset yöt, teini-iän kriisit, jne.
Lapsista voi pitää, vaikkei omia haluaisikaan. Voihan vastaisesta sukupuolestakin pitää todella paljon vaikkei naimisiin (tai suhteeseen) hänen kanssaan haluaisikaan.
Kuka tässä on kupasta puhunut??
Kantajatutkimuksilla voidaan selvittää, onko henkilö suvussaan todettua tai väestössä yleisesti esiintyvää tautia aiheuttavan tunnetun mutaation kantaja. Jos kantajuus todetaan, voidaan tutkia myös puoliso. Jos puolisolla ei mutaatiota ole, ei pariskunnan lapsilla ole riskiä sairastua.
Ja mitä tekemistä tällä on sen kanssa ETTEI HALUA lapsia...???
Jotkut ovat muuttaneet mieltään lasten suhteen. Paljon olen kuitenkin kuullut tapauksia, joissa toinen on toivonut turhaan että kumppani muuttaa mielensä ja on surrut lapsettomuutta koko ikänsä.
On myös niitä jotka ovat jättäneet ehkäisyn pois kertomatta kumppanille, jonka jälkeen suhde on kuollut. On myös naisia, jotka hedelmällisen iän huvetessa tajuavat virheensä ja joutuvat etsimään hätäisesti edes jänkinlaisen miehen lastensa isäksi roikuttuaan viimeiseen asti lapsia haluamattoman miehen kanssa.
Surullisimpia tapauksia ovat naiset, jotka miehen toiveesta jättävät lapset hankkimatta ja tulevat jätetyiksi, kun ovat liian vanhoja saadakseen lapsia jonkun muun miehen kanssa. Osalla heistä mies lähtee perustaakseen perheen nuoremman naisen kanssa.
Parisuhteen kestosta ei voi olla varma, mutta vanhemmuus kestää läpi elämän. Mielestäni lapsia todella haluavan ei kannata tuhlata elämäänsä lapsettomuutta haluavan kanssa. Meitä lapsia haluavia miehiäkin nimittäin löytyy.
voinut olla minun kirjoittamani...
Samaa mieltä: vanhemmuus kestää läpi elämän. Ja vanhemmuus on myös hyvin kokonaisvaltainen kokemus verrattuna muihin asioihin.
Jättäisin nuo kommentit haluamattomuuden syystä sikseen, itselleni ainakin on todella turhauttavaa se, että aina pitäisi järjellisesti perustella miksi EI halua lapsia, vaikka minun näkökulmastani asia on pikemminkin päinvastoin...
Minä olen aina suhteen alussa sanonut, että lapsia en halua. Toki tiedän, että mieli voi muuttua, mutta olen esittänyt asian siten, että ei ole kovinkaan todennäköistä, että haluaisin lapsia. Ikinä. Mielestäni tämä on rehellistä ja tässä iässä (noin kolmekymppisenä) näillä asioilla on merkitystä. En halua kenenkään tuhlaavansa elämäänsä kanssani, jos tarkoitus on lisääntyä jonain päivänä, joten tämä nyt vain on fakta. Ja tässä tilanteessa ainoa oikea kompromissi (siis lapsen näkökulmasta) on se, että lasta halua luopuu omastaan eikä siis toisinpäin. Jokaisella lapsella on oikeus syntyä maailmaan haluttuna eikä vain siksi, että toinen vanhemmista haluaa kynsin ja hampain pitää kiinni kumppanistaan.
Minä sanoisin, että jos haluat lapsia, niin sinun on vaihdettava miestä. Mieti kumpi on sinulle tärkeämpää.
Minä olen löytänyt miehiä, jotka eivät halua lapsia, mutta suhde on kaatunut muihin syihin. Toisaalta olen rehellisesti laittanut hyviäkin suhteita poikki pelkästään lapsierimielisyyden takia, ts. jos toinen ei sitä tajua tehdä, vaan odottelee että minä muutan mieltäni.
Nyt seurustelen miehen kanssa, joka haluaa lapsia ja tulevaisuus on neuvottelun alla. Hän asiasta (suhteemme tulevaisuudesta) viime kädessä päättää ja minä kunnioitan hänen päätöstään.
Minä rakastan lapsia, minulla on niitä lähipiirissäni paljon ja viihdyn todella hyvin lasten seurassa, en siis ole mikään lastenvihaaja, kuten joku saattaisi ajatella. En vai koe itseäni äidiksi. Usein haluaisin haluta lapsia, olisi elämä paljon helpompaa, mutta kun en halua niin en halua, raskaanaoleminen, synnyttäminen, imettäminen EI KIITOS. Mitään syytä minulla ei tähän ole, olen pahoillani.
Sinulle, aloittaja, sanoisin, että MIETI. MIETI, mitä haluat ja ota asiat ihan rohkeasti puheeksi, se on ollut minun kokemusteni mukaan paras politiikka näissä asioissa.
Kiitos vastauksestasi.
Olen kyllä ottanutkin asian puheeksi. Keskustelu loppuu joka kerta toivottomaan tunnelmaan. Pattitilanne. Hän haluaa minua, muttei lasta.
Olen puolileikisti kysynyt myös että voisimmeko sitten jatkaa seurustelua, jos hankin lapsen jollakin toisella tavalla.
Hän EI halua perhe-elämää tai lasta elämäänsä. Näin hän sanoo.
Olen rakastunut, ja tuntuu pahalta luopua hänestä.
Miten sinä olet pärjännyt sen asian kanssa, että suhde menee poikki tämän takia?
Eikö kukaan mies ole kiinnostanut sinua niin paljon että haluaisit hänen takiaan lasta?
Anteeksi, taidan kuullostaa naivilta. Mutta kysyn nyt kuitenkin.
et kuulosta naiivilta!
Itse asiassa, niin hassua kuin se onkin, niin mitä enemmän olen miehestä välittänyt, sitä helpommalta ero on tuntunut. Joskus sitä vain tykkää toisesta niin paljon, että haluaa tämän olevan onnellinen. Ja jos lapsi hänet onnelliseksi tekee, niin sitten minä en ole se oikea. Minäkin haluan tehdä kumppanini täydellisen onnelliseksi ja jos en siihten pysty, on hänellä oikeus (ja velvollisuuskin) etsiä se onni muualta.
Minä voisin kyllä harkita hyväksyväni sen, että mies hankkisi lapsen jonkun toisen kanssa samalla kun pysyy suhteessa minun kanssani, mutta toisaalta ajattelen, että ihannetilanne lapsen kannalta on se, että hänen vanhempansa ovat yhdessä ja rakastavat toisiaan.
Näin ollen paras vaihtoehto minulle olisi mies, jolla olisi lapset valmiina (ei ole vielä löytynyt, tai on mutta sitten mies ei ole kolahtanut :-))
Toki on parikin miestä saanut minut miettimään asiaa erittäin vakavasti, mutta en voi tehdä lasta vain siksi, että haluan olla miehen kanssa. Itse en vain lasta halua ja olisin tekopyhä jos muuta väittäisin. Ja ei, sellaista miestä en ole vielä tavannut, joka saisi minusta kaivettua esiin "äidin".
En osaa sanoa, mitä sinun pitäisi tehdä. En ainakaan suosittele, että asiaa kunnolla vatvomatta luovut omasta halustasi olla äiti, siis pelkästään miehen takia. Lapsi on lapsi, miehiä tulee ja menee, sitä mieltä minä olen. Monta kertaa olen minäkin ajatellut, että "tässä se on" tai että "tämän paremmaksi ei voi enää muuttua", mutta väärässä olen ollut. Sinulla on oikeus lapseen ja sinun lapsellasi pitää olla oikeus tulla haluttuna ja toivottuna tähän maailmaan. Älä luovuta, puhu, puhu, puhu ja puhu. Vaikka kuinka pattitilanne tahansa. Pistä mies selkä seinää vasten, mitä hän ehdottaa ratkaisuksi? Kai hänkin on asiaa miettinyt? Ja jos sinulla ei ole vielä mikään aivan kauhea kiire, niin anna asialle myös vähän lisää aikaa.
Kaikkea hyvää Sinulle ja voimia. Minä tiedän, että tilanne on kaikkea muuta kuin helppo.
Naisen puhetta. Tuntuu hyvältä, että on oivallettu se tosiasia, että lapsi ei ole "naiseudenmitta".
Eräskin uraputkessa oleva nainen synnytti "naiseudenmitan" 40 -vuotiaana koeputkihedelmöityksellä, kun muuten ei tullut raskaaksi. Tästä lapsesta nyt sitten huolehtii isovanhemmat ja muu suku, koska äidillä ei ole urannaisena itse aikaa hoitaa jälkikasvuaan.
Me ollaan oltu yhdessä 4 vuotta, suhteen alussa tehtiin moni asia selväksi , että lapsia halutaan ja niitä yritetään.
No , nyt on elämä mallillaan ja mies sitten ei halua naimisiin eikä lapsia....
Kovaa kädenvääntöä asiasta käyty ja mies on ilmoittanut kyllä ihan suoraan, että minun kanssa ei taida niitä lapsia tehdä.
NO....
ei paniikkia, nyt menossa KOEAIKA, koska nyt alkaa löytyä niitä suhteen hiomispaikkoja, kaikki ei tunnukkaan aina niin kivalta ja mukavalta.
Olemme listanneet paperille asioita, mitkä toisessa on hyvää / ärsyttää, ja niitä käydään läpi viikottain .
Ja näinhän se on, että takaraja on asetettu, siihen mennessä jos tilanne ei ala selvitä niin eri teille lähdetään.
Tässä nyt käydään läpi KAIKKI ennen sitä....samalla opitaan itsestämme ja toisistamme.
Kaiken huippu on se, että tulevaisuus ei pelota yhtään vaika ikääkin jo 34v.
Mieti tarkkaan , mitä elämältäsi haluat, koska se lapsen teko voi olla se tulevaisuuden pahin asia ja nostaa sinun vihan puolisoa vastaan.
Pahin asia näissä parisuhde jutuissa lienet se tosiasia, että yritetään muuttaa toinen ihminen omia tarpeita vastaavaksi.
Jokainen meistä on yksilö sellaisenaan ja avioliiton arki on sitä, että hyväksyy sen kumppaninsa sellaisena kun hän on.
Kiitos kirjoituksestasi. Antoi minullekin taas voimaa uskoa, että vielä ehdin tapaamaan uudestaan sen oikean, jonka kanssa saan täytettyä haaveeni. Välillä tuntuu, että kun on tullut juuri erottua ja ikää on 30, niin kiire tulee. Tosin helppo ratkaisu oli jo edessä, mutta en siihen tarttunut. Kiva kaveri, joka haluaa perheen ja olisi antanut kuun taivaalta, mutta kun siitä puuttui se jokin...En ole vielä valmis tyytymään vain johonkin, vaan haluan uskoa, että se sopivampi, joka kolahtaa odottaa vielä jossain.
mietitytti:
"Minä voisin kyllä harkita hyväksyväni sen, että mies hankkisi lapsen jonkun toisen kanssa samalla kun pysyy suhteessa minun kanssani..."
Uskotko, että tällainen ratkaisu toimisi? Ei pelkästään käytännön syistä, vaan emotionaalisella tasolla. Etkö "pelkää" jääväsi yllämainitussa tilanteessa paitsi jostain, mitä kumppanisi isyyden myötä kokisi?
En halua aloittaa keskustelua lapsettomuudesta tai "lapsellisuudesta", kukin tehköön itse omat päätöksensä. Mutta vanhemmuus on jotain hyvin kokonaisvaltaista, sekä konkreettisella että abstraktilla tasolla. Etkö siis pelkäisi, että kumppanisi kokee jotain mullistavaa, jonka ulkopuolelle sinä jäisit? Puhumattakaan siitä, kuinka yhteinen kokemus lapsen äidin kanssa voisi yhdistää miestäsi ja lapsen äitiä?
Minua aivan oikeasti kiinnostaa, että miten olet ajatellut asiaa. Tiedän, että vasta "voisit harkita", mutta jos ajatellaan hypoteettisesti. Miten olet ajatellut neljän hengen (sinä, mies, lapsi & lapsen äiti) keskinäisten suhteiden toimivan vastaavassa tilanteessa?
Olin itsekin vähän ihmeissäni kun totesin tämän asian todeksi. Ajatusketju meni varmaan suurinpiirtein niin, että jos kerran minulle kelpaisi mies, jolla olisi jo lapsia, niin oikeastaanhan tuollainen tilanne ei juurikaan eroaisi siitä. Siis minun kannaltani.
Jos mies sanoo rakastavansa minua ja haluavansa olla minun kanssani niin minä olen sen verran hölmö, että uskon sen enkä huolehdi siitä minkälainen yhteys miehellä, lapsella ja lapsen äidillä olisi. Ei ulkopuolelle jääminen ei haittaa minua, ei kai se minulta ole pois, jos kumppanillani on muitakin ilon- ja onnenaiheita kuin minä? Ja toisaalta, minä varmasti voisin olla mukana, itsestänihän se on kiinni viimekädessä kuinka paljon haluan miehen elämän tärkeissä asioissa olla.
Minulla on eräs ystävätär, joka ei ole miestä rinnalleen löytänyt, mutta haluaa lapsen. Jos vedän hänet tähän ajatusleikkiin, niin minulla ei olisi todellakaan mitään sitä vastaan, että mieheni (jota minulla ei siis tällä hetkellä ole!) olisi ystävättäreni lapselle isä.
Nykyään on vaikka minkälaisia uudisperheitä ja järjestelyjä, joista lähtee ihan normaaleja kakaroita maailmaan ja eikös jossakin ole sanottu että lapsen kasvattamiseen tarvitaan pieni kylä? :-)
Toki tämä minun ajatusmallini asettaa tiettyjä kriteerejä myös miehelle, mutta tilanne katsotaan toki ihmisten ja suhteen mukaan sitten kun se ajankohtaista on.
Mutta ei, en tiedä toimisiko. Se olisi kuitenkin omien "periaatteitteni" vastaista, siis jos lapsi hankittaisiin vain lapsen hankkimisen ja omistamisen ilosta, miettimättä sitä, mikä olisi lapsen kannalta paras mahdollinen elinympäristö.
Onko tämä minun tapani ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin outo? Täällä tuntuu siltä, mutta elävässä elämässäni suurin osa ystävistäni (siis naisista) ajattelee samoin kuin minä ja painii parisuhteissaan näiden kysymysten äärellä. Tässä kolmenkympin tietämillä kun alkaa olla niin, että lähes kaikki miehet tahtovat perheenlisäystä ja nopeastikin.
lapset sopeutuvat erilaisiin "patchwork family"-malleihin hyvin, mikäli puitteet ovat turvalliset ja tasapainoiset, eli "vanhemmat" eivät vaihdu koko ajan.
Mietin vain tuota "kolmiodraamaa", mikä tilanteesta ajan myötä voisi (huom, konditionaali) kuitenkin tulla. Eli ajatellaan edelleen täysin hypoteettisesti. Ajatus on sinänsä hyvin pragmaattinen, varsinkin kun ajattelen ystävätärtäsi. Mutta kuitenkin ongelmia voisi ilmetä lapsen synnyttyä.
Varsinkin ystävättären ollessa muutenkin paljon tekemisissä kanssanne sinä voisit tuntea itsesi erilaisissa tilanteissa "kolmanneksi pyöräksi". Esim. lasta koskevat asiat ja päätökset, jotka loppujen lopuksi tekevät vanhemmat. Samoin eri kehitysvaiheiden seuraaminen ja niistä iloitseminen voi toki olla yhteistä, mutta onkohan biologisilla vanhemmilla jossain joku - sanotaanko vaikka - ylimääräinen ilogeeni, että he iloitsevat "oman" lapsensa kehityksestä vielä enemmän? Jossain takaraivossakin voi piillä ajatus siitä, että biologinen vanhemmuus on side, joka tulee aina olemaan olemassa, kehittyivät ihmissuhteet miten vain. Ja toisaalta jos sinä ja (potentiaalinen) miehesi eroaisitte jossain vaiheessa, syystä tai toisesta, niin sinun siteesi lapseen olisi mahdollisesti enää vain satunnaista yhteydenpitoa. Ehkä tämä suojamekanismi estäisi sinua kiintymästä lapseen kuin omaasi, mikä taas voisi johtaa siihen, että olet joissain tilanteissa se kolmas pyörä.
Tilanne olisi todennäköisesti eri, jos miehelläsi olisi esim. lapsia edellisestä avioliitosta. Silloin hänen suhteensa lapsen/lasten äitiin olisi jo kehittynyt ei-toivottuun sunntaan. Ystävättäresi kohdalla tilanne voisi olla taas toinen. Ehkä miehesi arvostaisi häntä jollain tavalla, jolla hän ei osaisi arvostaa sinua. Nimenomaan lapsensa äitinä. Uskon, että monet miehet katselevat vaimojaan uusin silmin sen jälkeen kun perheeseen on syntynyt lapsi (miesten mielipiteitä odotellaan, kiitos!). Tietääkseni (on tosin mutu-tietoa) esim. avioparit, joilla on lapsia, eroavat prosentuaalisesti harvemmin. Eli sekin mahdollisuus on tietysti olemassa, että miehesi sitten lapsen synnyttyä rakastuisikin ystävättäreesi. Toki kaikkihan on mahdollista.
Tässä tuli nyt kauheasti pirujen maalaamista seinille, mutta mietin vain että mitenköhän tilanne kehittyisi. Harmaat aivosoluni vain lähtivät liikkeelle luettuani viestisi.
Kuulisin mielelläni myös miesten mielipiteitä asiasta, mitä he voisivat KUVITELLA tapahtuvan.
Kiva kun joku jaksaa paneutua asiaan kunnolla, ja jopa asiallisesti (harvinaista herkkua, voin kertoa).
Toki olen käynyt kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi, mutta minun elämänkatsomukseni on sellainen, että jos se mies nyt tulisi elämääni, haluaisi välttämättä lapsen, päätyisimme tähän ratkaisuun että lapsi hankitaan jonkun muun kanssa jne. ja jos mies sitten rakastuisi lapsensa äitiin, niin mikäpä siinä sitten, ei minulla siihen paljon sanottavaa olisi muuta kuin että eipä sitten ollut sekään suhde niin vankalla pohjalla kuin kuvittelin. Mielestäni ajatus siitä, että nainen voisi jotekin sitoa miehen itseensä lapsella, on naurettava. Lapset vain tekevät eroamisen hankalammaksi; omat vanhempani luulivat tekevänsä oikein kun odottivat että olemme veljen kanssa tarpeeksi isoja että uskaltavat erota. Ja samalla minä (ja veljenikin) rukoilin vuosia iltarukouksessani, että voi kun vanhemmat eroaisivat niin voisivat olla onnellisia...
En ole ihan varma tuosta biologisen siteen merkityksestä, tiedän muutamia adoptioperheitä eivätkä nämä perheet ole koskaan kyseenalaistaneet lapsen ja vanhemman välistä sidettä, vaikka siis perheeseen kuuluisi myös biolapsia. Ja toisaalta tiedän paljon ihmisiä, jotka eivät ole vanhempiensa kanssa missään tekemisisissä vaikka kuinka ollaan verisukulaisia.
Muuten, JOS koskaan päättäisin toteuttaa äitiyttä, olisi adoptoiminen joka tapauksessa ainoa vaihtoehto, minä en missään nimessä halua olla raskaana, synnyttää tai imettää. Ja tämä on asia, josta olen varma. Vahinkoja toki sattuu ja kyllä minä osaan ihmeet ihmeinä ottaa jos sellainen tarjotaan sekä kannan aina vastuuni. Ja näitäkin vaihtoehtoja olen pohtinut, minä jos kuka tiedän, että elämä kulkee hassuja polkuja!
Niin.. miesten mielipiteitä olisi mukava kuulla, mutta olen niitä saanut jo oikeassakin elämässä ihan laidasta laitaan. On jopa sellaisia, jotka ajattelevat samoin kuin minä ja se jos mikä on lohduttavaa tietoa.
mielenkiintoinen idea. Eli perimmäisenä ajatuksena lienee, että soisit (taas hypoteettiselle) miehellesi isyyden onnen, niinsanotusti, vaikka et itse haluakaan äidiksi.
Mutta jos rakastat miestä niin paljon, että suostuisit tällaiseen ratkaisuun, tositilanteessa ero voisikin sitten olla kova paikka. Ainahan ero on kova paikka, mutta tässä tilanteessa ajattelisit mahdollisesti jälkeen päin "tyrkyttäneesi" hänelle toista naista aivan tarjottimella. Vaikka suhde olisikin vankalla pohjalla, vanhemmuus usein muuttaa ihmisen ajatustapaa. Asiat ovatkin yht'äkkiä aivan eri tärkeysjärjestyksessä. Mutta näinhän se on, koskaan ei voi tietää että miten sitten tositilanteessa reagoisi, ehkä parempikin niin.
Olisi oikein kiva kuulla miestenkin mielipiteitä, ehkäpä meillä vielä tärppää ja joku mies ottaa tähän kantaa ;))
Tulin vielä ajatelleeksi sitä, mitä sanoit äitiyden toteuttamisesta. Eli voisit kuvitella ehkä adoptoivasi joskus lapsen. Mutta et halua olla raskaana, synnyttää ja imettää. Saanko kysyä aivan uteliaisuuttani, miksi et?
Jälleen hyvä kysymys, mutta en osaa vastata siihen muuta kuin vain, että en vain halua. Ajatus tuntuu todella vieraalta. Voi kun tietäisinkin... Ja ihan todella, haluaisin haluta lapsia (biologisiakin), elämä olisi siten helpompaa. Mutta kun ei niin ei.
Tottakai ero on aina kova pala, mutta sellaista se elämä tuppaa olemaan :-) Minä haluan, että ihmissuhteessani on kaikki vapaaehtoista ja viimeinen asia, mitä haluaisin, olisi se, että mies olisi kanssani vain velvollisuudentunnosta. Tai kieltäen itseltään jotakin.
On minulla tässä yksi ihana mies kuvioissa, hän asuu kauempana ja hän olisi valmis luopumaan urastaan ja lapsihaaveistaan jos minä haluaisin olla hänen kanssaan, mutta kun tiedän mitä hän oikeasti haluaa, en voi sallia että hän tekee sellaisia uhrauksia. Todella toivon, että jossain vaiheessa elämänkaaremme vielä kohtaa, mutta en aio varastaa hänen unelmiaan kun en itsekään ole valmis tinkimään omistani.
Mutta kiitokset asiallisesta keskustelusta, tällaista on harvoin tarjolla (varsinkaan näillä palstoilla, mutta ei se tosielämässäkään helppoa ole)!
Hei!
Minä olen 38-vuotias, ja tilanteeni on samanlainen kuin ketjun aloittajan.
Ikä alkaa painaa, minulla ei ole lasta, poikaystäväni jota rakastan paljon EI halua lasta.
Eräs miespuolinen ystäväni olisi valmis tekemään lapsen kanssani. Hänkään ei elä suhteessa, ja haluaisi lapsen.
Kiehtova ajatusleikki...
Miettinyt sitä, että kyseinen mies kenties ei pidä kersoista ja sen takia jättää sen homman muille. En minäkään pidä lapsista ja perhe-elämän ideasta. Ai,te olette vasta alle vuoden olleet vasta yhdessä ja nyt pitää jo lapsilla kuumottaa, miksi? Kun olette noi vähän aikaa yhdessä olleet, niin ymmärrän täysin poikaystäväsi asenteen lapsia kohtaan. Ei kannata ainakaan painostaa poikaystävääsi tällä asialla, muuten voi käydä suhteelle huonosti.
Joo nimenomaan, en olekaan vielä painostamassa poikaystävääni tekemään lasta NYT, koska olemme tosiaan ollut yhdessä vain alle vuoden.
Siksi juuri kyselenkin vähän täällä ihmisten kokemuksia: eli onko tod näk että miehen mieli muuttuu?? Onko kokemusta siitä että mies joka ei ole ollenkaan halunnut lapsia sitten haluaakin niitä jos suhde on todella hyvä ja toimiva, sanotaan nyt vaikka kahden vuoden päästä?
Mutta kun hän ei ole sanonut ainoastaan että ei NYT halua lasta, vaan nimenomaan että hän luultavasti EI KOSKAAN halua sitä.
Pidän hänestä todella paljon, ja meillä on superhauskaa, samanlaiset arvot (muuten), loistavaa seksiä, nauretaan paljon jne. Haluaisin osata kurkata kristallipaloon ja nähdä pehmeneekö hän.
Vaikka minun on itse vaikea ymmärtää sitä, niin tiedänhän minä että on ihmisiä jotka eivät koko elämänsä aikana, eivät suuren rakkaudenkaan takia kerta kaikkiaan halua lasta.
Jos hän sitten onkin niitä tyyppejä? Mistä sen voi tietää?
Tuo on. sellainen käsitys on asiasta, jos mies on jo tuon ikäinen eikä ole hommaillut lapsia ja sanoo sen asian noin selvästi...niin saattaapi olla ettei lapset kuulu vain hänen ajattelumalliinsa. Tosin koskaan ei saa sanoa koskaan, ei sitä pysty tietää mitä toinen ihminen ajattelee. Toivottavasti hommelit kääntyy sinun puolellesi =)
niin kuin meillä on käynyt.
Muutama vuosi sitten oli ehdoton ei, mutta nyt jo välillä haaveilee, että jos sittenkin joku päivä.
Hän haluaa asettua ensin kunnolla aloilleen. Naimisiin, oma talo jne. Osa onkin jo kunnossa...
Minkä ikäisiä olette?