Enemmistön diktatuuri

Kun enemmistö oppii vaikenemaan toisin ajattelevat hiljaisiksi
Demokratiaa puolustetaan usein sillä, että se on vastakohta yksinvallalle. Kun päätökset tehdään enemmistöllä eikä yhden ihmisen sanelemana, ajattelemme olevamme turvassa vallan väärinkäytöltä. Tämä on kuitenkin vaarallinen yksinkertaistus. Enemmistö voi olla yhtä armoton vähemmistöä kohtaan kuin yksinvaltias — ja usein vaikeammin vastustettavissa, koska sen valta nojaa legitimiteettiin, jota yksittäisen despootin on mahdotonta saavuttaa.
Alexis de Tocqueville varoitti tästä jo 1800-luvulla havainnoidessaan amerikkalaista demokratiaa. Hän huomasi, että enemmistön mielipide voi tuottaa voimakkaamman konformismipaineen kuin autoritaarinen hallitsija. Kuninkaan sanelemaa mielipidettä vastaan on helppo asettua, koska sen alkuperä on kiistanalainen. Mutta kun mielipide esitetään "kansan tahtona", sen vastustaminen alkaa näyttää paitsi väärältä myös epälojaalilta koko yhteisöä kohtaan.
John Stuart Mill tarttui samaan ilmiöön toisesta kulmasta. Hän huomautti, ettei yhteiskunnallinen konformismipaine vaadi virallista sensuuria toimiakseen. Riittää, että toisin ajatteleva leimataan sosiaalisesti — epäilyttäväksi, epälojaaliksi, jopa vaaralliseksi. Virallista rangaistusta ei tarvita, kun epävirallinen eristäminen hoitaa saman tehtävän.
Nämä mekanismit eivät ole vain historiaa. Ne toistuvat tänäkin päivänä työyhteisöissä, poliittisissa liikkeissä ja julkisessa keskustelussa, usein tunnistamattomina. Muutamia tyypillisiä piirteitä:
Me vastaan he -asetelma. Erimielisyys ei ole enää näkemysero vaan uhka yhtenäisyydelle. Kriitikko ei ole keskustelukumppani vaan vastustaja.
Virallisen totuuden toisto. Enemmistön kanta esitetään niin usein ja niin monessa kanavassa itsestään selvänä, että sen kyseenalaistaminen alkaa tuntua irrationaaliselta — riippumatta siitä, kuinka perusteltua kritiikki todellisuudessa on.
Emotionaalinen sitouttaminen. Vetoaminen "yhteiseen hyvään" tai "kansan tahtoon" tavalla, joka tekee vähemmistön intressien puolustamisesta moraalisesti epäilyttävää jo lähtökohtaisesti.
Sosiaalinen eristäminen ilman virallista rangaistusta. Toisin ajatteleva ei joudu oikeuteen, mutta hänet suljetaan epävirallisen tiedonkulun ja päätöksenteon ulkopuolelle.
Se, mikä tekee tästä erityisen vaikeasti vastustettavaa, on juuri sen demokraattinen legitimiteetti. Kun päätös on tehty äänestämällä, sen kritisointi voidaan helposti kehystää demokratian itsensä vastustamiseksi — vaikka kyse olisi vain siitä, että vähemmistön oikeuksia tai perusteltuja huolia ei ole otettu huomioon.
James Madison tunnisti tämän vaaran jo Yhdysvaltain perustuslakia laadittaessa. Hänen vastauksensa oli vallan hajauttaminen ja poliittisten intressien pirstominen niin, ettei yksikään enemmistö pääse dominoimaan pysyvästi. Mill puolestaan korosti, että vähemmistöoikeuksien ja sananvapauden on oltava suojattuja riippumatta siitä, kuinka vahva enemmistö niitä vastustaa.
Näistä periaatteista syntyivät nykyisten liberaalidemokratioiden perusrakenteet: perusoikeudet, riippumattomat tuomioistuimet ja perustuslailliset rajoitukset, jotka eivät ole yksinkertaisen enemmistöpäätöksen muutettavissa. Näitä rakenteita ei ole olemassa demokratian rajoittamiseksi, vaan sen suojelemiseksi omalta sisäiseltä vaaraltaan — taipumukselta muuttua numeerisen ylivoiman oikeuttamaksi yksimielisyyden pakoksi.
Terve demokratia ei siis tunnista itseään vain siitä, että enemmistö saa päättää. Se tunnistaa itsensä siitä, miten se kohtelee niitä, jotka jäävät vähemmistöön — sallitaanko heidän puhua, järjestäytyä ja vaikuttaa ilman pelkoa sosiaalisesta tai institutionaalisesta rangaistuksesta. Kun tämä testi ei enää täyty, olemme siirtyneet demokratiasta johonkin muuhun, vaikka äänestyslippu kädessä yhä seisoisimmekin