Taas tästä samasta aiheesta, en vain halunnut tupata toisten topikkeihin.
Reilu parikymppisiähän tässä vasta ollaan, mutta jollain tavalla huolestuttaa parisuhteen ns. etenemättömyys. Nyt viisi vuotta yhdessä, tunnettu vielä pidempää, muttei tietoa yhteenmuutosta. Poikakaveri haluaa ensin asua yksin(itse asun nyt kämppiksen kanssa), ostaa oman asunnon jne. Minä kun olisin ehkä halunnut katsoa jo yhteistä tai olen halunnut jo pitkän aikaa. Tämän vetkuttelun takia olen nnyt itsekin alkanut tulla epävarmaksi.
Itse ajattelin yhteenmuuton vahvistavan suhdetta ja mahdollistavan sen yhteisen arjen elämisen - nyt sitä ei ole. Toinen näkee sen omasta tilasta luopumisena eli mitään saumaa ei tietenkään ole, koska toinen kokee sen ahdistavana. Tiedäpä kuinka kauan haluaa sitten yksin asua...itse kun haaveilin omasta yhteisestä asunnosta ja häistä ennen kolmeakymppiä. Asia vaan pyörii koko ajan mielessä ja huolestuttaa.
Hänestä vaihtoehtoina on vain eteenpäin eläminen tässä tilanteessa ts.hän tekee kuten on nyt ajatellutkin (ostaa omana jne.)tai sitten eroaminen. Eroamista ei nyt ole ehdotellut, eikä todellisena vaihtoehtona pitänyt, mutta sanonut kun on suuttunut jatkuvaan tarpeeseeni keskustella asiasta. Kateellinen olen niille joilla kumppani, joka haluaa aloittaa yhteisen ns.projektin ja vahvistaa suhdetta. Harmittaa, että tämän jämähtäneisyyden takia itsestäni on tullut kiukuinen, rasittava akka :(
Reilu parikymppisiähän tässä vasta ollaan, mutta jollain tavalla huolestuttaa parisuhteen ns. etenemättömyys. Nyt viisi vuotta yhdessä, tunnettu vielä pidempää, muttei tietoa yhteenmuutosta. Poikakaveri haluaa ensin asua yksin(itse asun nyt kämppiksen kanssa), ostaa oman asunnon jne. Minä kun olisin ehkä halunnut katsoa jo yhteistä tai olen halunnut jo pitkän aikaa. Tämän vetkuttelun takia olen nnyt itsekin alkanut tulla epävarmaksi.
Itse ajattelin yhteenmuuton vahvistavan suhdetta ja mahdollistavan sen yhteisen arjen elämisen - nyt sitä ei ole. Toinen näkee sen omasta tilasta luopumisena eli mitään saumaa ei tietenkään ole, koska toinen kokee sen ahdistavana. Tiedäpä kuinka kauan haluaa sitten yksin asua...itse kun haaveilin omasta yhteisestä asunnosta ja häistä ennen kolmeakymppiä. Asia vaan pyörii koko ajan mielessä ja huolestuttaa.
Hänestä vaihtoehtoina on vain eteenpäin eläminen tässä tilanteessa ts.hän tekee kuten on nyt ajatellutkin (ostaa omana jne.)tai sitten eroaminen. Eroamista ei nyt ole ehdotellut, eikä todellisena vaihtoehtona pitänyt, mutta sanonut kun on suuttunut jatkuvaan tarpeeseeni keskustella asiasta. Kateellinen olen niille joilla kumppani, joka haluaa aloittaa yhteisen ns.projektin ja vahvistaa suhdetta. Harmittaa, että tämän jämähtäneisyyden takia itsestäni on tullut kiukuinen, rasittava akka :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
On ihan äärimmäisen hienoa, että ukkosi haluaa asua ensin yksin. Oman - tai yhteisen oman - asunnon ehtii hankkia myöhemminkin, mutta pitää nostaa hattua sille, ettei hän halua siirtyä äitin helmoista avovaimon helmoihin. Ehkäpä hän vuoden yksinasuessaan oppii pesemään pyykkinsä itse =)
Mutta ihan tosissaan, yksin asuminen on aika kasvattavaa. Sitä ei kenenkään kannata mielestäni jättää väliin, ainakaan, jos se yhtään tuntuu houkuttelevalta.
Itse halusin nimenomaan asua vuoden yksin ennen yhteenmuuttoa, vaikka kotoa muuttaessani olimme jo seurustelleet neljä vuotta. Suosittelen tuota itsenäistymisen vaihetta kaikille. Mutta sitä ei tarvitse ehdoin tahdoin venyttää, vuodessa ehtii jo oppia paljon! Mitä jos ehdotan ukollesi, että kerää kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa omilleen, ja juttelette asiasta vaikka ensi talvena uudestaan?