Mitkä olivat ohjelmistokadon syyt musiikkimme klassikoitten osalta?

Jos ryhdytään pohtimaan sitä, miksi monet suomalaiset säveltäjät, jotka tekivät pitkän luovan uran sodan ajoilta vähintään 70 luvulle asti, kuten esim. Sonninen, Pylkkänen ja Tuukkanen, Saikkolasta nyt puhumattakaan, jonka luova ura kesti kokonaiset 6 vuosikymmentä mm. mahtavasta taistelusinfonia Campalesta viimeiseen 12. sinfoniettaan asti 1989, katosivat niin totaalisesti ohjelmistosta, ettei heidän musiikkiaan sen laadukkuudesta huolimatta soiteta nykyaikana juuri lainkaan taidemuodon diktatorisuudesta johtuen, vaikka he nauttivat huomattavaa arvostusta maineensa kukkuloilla luomisvoimiensa tunnossa paistateltuaan, niin voidaan joinakin mahdollisina teorioina ex tempore ajatella ohjelmistosta katoamisen syiksi mm. sen, että uusien säveltäjäsukupolvien modernit teokset valloittivat ohjelmiston jo darmstadtilaisuuden luomassa modernismin uuden aallon huumassa, eikä vanhemmille mestareille löytynyt enää juurikaan ohjelmistoaikaa myöhäsyntyisinä ja tyyliltään jo vanhentuneina tonaalisina säveltäjinä, joita ei osattu arvostaa, kuten tämän aikakauden monen muun taiteenlajin harjoittajia suurina klassikoina vaikka sitä he kaikkinensa kuitenkin kieltämättä olivat siinä missä Väinö Linnat ja kumpp., mutta nämä jäivät musiikillisen ilmapiirin muuttuessa modernia suosivaksi vähitellen pois ohjelmistosta, sillä suomessakin joka oli tullut muun maailman kehitykseen nähden musiikissakin aina jälkijunassa oli seurattava ajan uusia musiikillisia tuulahduksia, jotta olisimme pysyneet mukana väistämättömässä sävellysteknisessä kehityksessä, emmekä jarruttaneet tai pysäyttäneet kehityksen pyörää ja siksi oli tehtävä valinta modernismin hyväksi tai sitä vastaan, mutta muutos musiikillisessa ohjelmistossa oli liian totaalinen, radikaali, jyrkkä ja kompromissiton, jotta se olisi ollut perusteltu ja hyväksyttävä myös säilyttämisen arvoiseksi katsottavan säveltaiteen kannalta, eikä vain modernia estetiikkaa sen itsensä ehdoilla tavoittelevan ohjelmistofilosofian takia, jossa pakonomaisen modernisoinnin periaatteen vuoksi luovuttiin samalla siitä mikä musiikkikulttuurissamme oli ollut hyvää ja säilyttämisen arvoista säveltaidetta ja joka kuitenkin edustaa Melartinin jälkeen laajalla rintamalla kukoistavuudessaan rikkainta osaa musiikkiperinnöstämme kun Sibelius kallistuu vanhaklassillisuuteen taantumuksellisuudessaan, eikä edusta saksalaisesta myöhäisromantiikasta kumpuavaa ja uusklassismiin ja atonaalisuuteen asti johtavaa musiikkitraditiota, ja joiden osalta tulisi olla vankka edustus myös suomalaisen säveltaiteen ohjelmistossa nykyäänkin lukemattomien sittemmin ohjelmistosta joskus 1980 luvulla kadonneiden säveltäjien sävelteosten korvaajina tai näiden uudelleen tapahtuvan rehabilitoinnin myötä, mutta joiden kohtalon sinetöi parin fanaattisen lehtien yleisönpalstan kirjoittajan modernismia kiihkeästi puoltava ja mm. jälkiromanttisen Tuukkasen Muskettisotureita vastustava polemiikki eräässä musiikkiohjelmistoa koskevassa kiistassa sen ohella että usein nähtynä ilmiönä säveltäjien poisnukkumisen jälkeen heidän tuotantonsa on joutuva unohduksiin, kun ei ole enää syytä esittää sitä konserteissa keskuudestamme poistuneen luovan neron sävelperinnön vaalimiseksi hänen itsensä takia ikään kuin osoittaaksemme sen ettei häntä ole unohdettu, vaan perintönsä on elinvoimainen jollei juuri häntä itseään sitten ylimalkaan voi pitää aloitteentekijänä teostensa esityksille elossa ollessaan, ja juuri siksi ei nähty enää tarvetta monien jälkiromanttisten säveltäjiemme teosten esityksille ohjelmistossa sillä monien tällaisen musiikin säveltäjän jo erkaantuessa maailmasta kukaan ei ollut enää aidosti kiinnostunut heidän musiikistaan eikä näköjään myöskään ymmärtänyt sen arvoa ja mieltänyt sitä esittämisen väärtiksi musiikiksi niin että olisi osannut kaivata sitä ja taata sille paikan ohjelmistossa muutenkin kuin vain säveltäjän merkkivuosia juhlistavien konserttien ohjelmistona ja niin se joutui vähitellen muistokonserttien myötä unholaan ja säveltäjät vähin äänin unohdukseen, sillä kukapa olisikaan voinut tajuta ja oivaltaa heidät tuhatvuotishahmoiksi vaan näköjään vain keskinkertaisiksi rivisäveltäjiksi, joita ei nähty ohjelmistossa itseoikeutettua edustusta nauttivan Sibeliuksen vertaisisiksi säveltäjiksi, jotta heille olisi itsestään selvänä kuulunut ikuinen ohjelmistoedustus, koska heidän edellistä vaatimattomampi kansainvälinen maineensa ei siihen oikeuttanut eikä heitä mielletty niin legendaarisiksi ja tarunhohtoisiksi säveltäjänimiksi kuin edellistä, ja jostain piti karsia musiikin ja säveltäjien runsaudessa jotta uusi säveltäjäpolvi olisi päässyt esiin ja vaihtoehtoina nähtiin joko vanhan polven kaartin musiikin säilyttäminen ohjelmistossa ennallaan tai sitten sen korvaaminen nuoren säveltäjäpolven tuoreella säveltaiteella ikään kuin kahden kauppana, jossa ei nähty minkäänlaisia kompromisseja, sillä edes Sonnisen ja kumpp. tasoisia mestareita ei mielletty sen ajan suomessa sellaisiksi musiikin klassikoiksi joka olisi taannut heille pysyv