Riku Korhosen romaanissa: emme enää usko pahaan. Heti kirjan alussa kerrotaan tarina vaimosta ja ryöväristä. Se menee suurin piirtein näin:
Vaimo riitelee miehensä kanssa ja lähtee metsään. Hän saapuu sillalle, jossa ryöväri tarttuu häneen ja yrittää suudella häntä. Vaimo puolustautuu veitsellä ja surmaa ryövärin. Hän vierittää ruumiin jokeen eikä kerro tapahtuneesta miehelleen.
Myöhemmin ryövärin tarina alkaa vaivata vaimoa. Lopulta hänen nukkuessaan tarina ikään kuin muuttuu ryövärin mustaksi takiksi, jota vaimo alkaa syleillä. Kun mies näkee vaimon syleilevän takkia, hän tappaa vaimonsa.
Sen jälkeen mies lähtee metsään vaimonsa tarina mukanaan, ja sama synkkä ketju voi alkaa uudelleen.
Tarinan opetus on, että kertomatta ja käsittelemättä jäänyt paha ei vain katoa. Se voi kasvaa, muuttua ja siirtyä ihmiseltä toiselle. Romaanissa tätä käytetään myös laajemmin kuvaamaan sitä, miten väkivalta ja paha voivat jatkaa kiertämistään.
”Se mitä et tiedä, se ei satuta sinua” Uskotko näin?
Palaan jossain vaiheessa kommentoimaan, jos tarina on herättänyt ajatuksia.
-Thinksy
Vaimo riitelee miehensä kanssa ja lähtee metsään. Hän saapuu sillalle, jossa ryöväri tarttuu häneen ja yrittää suudella häntä. Vaimo puolustautuu veitsellä ja surmaa ryövärin. Hän vierittää ruumiin jokeen eikä kerro tapahtuneesta miehelleen.
Myöhemmin ryövärin tarina alkaa vaivata vaimoa. Lopulta hänen nukkuessaan tarina ikään kuin muuttuu ryövärin mustaksi takiksi, jota vaimo alkaa syleillä. Kun mies näkee vaimon syleilevän takkia, hän tappaa vaimonsa.
Sen jälkeen mies lähtee metsään vaimonsa tarina mukanaan, ja sama synkkä ketju voi alkaa uudelleen.
Tarinan opetus on, että kertomatta ja käsittelemättä jäänyt paha ei vain katoa. Se voi kasvaa, muuttua ja siirtyä ihmiseltä toiselle. Romaanissa tätä käytetään myös laajemmin kuvaamaan sitä, miten väkivalta ja paha voivat jatkaa kiertämistään.
”Se mitä et tiedä, se ei satuta sinua” Uskotko näin?
Palaan jossain vaiheessa kommentoimaan, jos tarina on herättänyt ajatuksia.
-Thinksy
Vastaukset 3
Vanhimmat
Joku neuvoi parisuhdepalstalla, että pettämisestä kannattaa vaieta, koska totuuden paljastuminen voi viedä kaiken. Mutta voiko käsittelemätön kokemus todella kadota vain siksi, että se jätetään sanomatta? Siitä innoitus aloituksen aiheeseen ja toisaalta kirja, jota luen parhaillaan.
Salaaminen ei ole passiivista unohtamista, vaan aktiivista todellisuuden muokkaamista: tapahtuneen peittämistä, sen siirtämistä pois kielen ja jaetun ymmärryksen piiristä. Ja mikään aktiivinen prosessi ei tapahdu ilman jälkiä. Se, mitä ei käsitellä, ei pysy paikallaan, vaan alkaa muuttaa muotoaan – kertomattomana se voi muuttua tarinaksi, teoksi tai suhteiden dynamiikaksi, ja biologisella tasolla jopa herkkyyksiksi ja säätelyksi, joita epigenetiikka pyrkii kuvaamaan.
Ei tainnut löytyä aamusta pohdiskelua aiheen piiristä, ehkä myöhemmin tai ehkä toisen aiheen palstalla…
Ihana elokuinen päivä, pitää lähteä ulos siitä nauttimaan 😊
-Thinksy
Krooninen pettäjä petti puolisoaan. Mutta hänellä alkoi aina omatunto soimaan, ja sitten hänen piti keventää omaa tuntoaan tunnustamalla puolisolle, että paha olo menisi pois.
Puoliso kyllä osasi arvata pettämiset, mutta peitti sen pitääkseen avioliiton kasassa. Kun pettäjä kevensi omaa tuntoaan, hän kaatoi sen kaiken puolisonsa päälle, joka ei enää voinut vain sivuuttaa asiaa perheen vuoksi.
Pettäjän tunnustus tästä näkökulmasta oli samaa itsekkyyttä, joka alunperin ajoi pettämiseen, että pettäjä välitti vain itsestään, vaikka puoliso teki uhrauksen perheen vuoksi, että päätti olla tietämätön. Puoliso oli toivonut, että jos on kanttia pettää, silloin pitää olla kanttia myös kantaa asia yksin.
Toki tämä on yksilöllistä, kuka haluaa totuuden ja kuka ei.
Enpä tiedä, tiedät sä?
Mut se mitä et tiedä, osaa välillä hiipiä sun selän taakse ja kuiskia korvaan, että moro, mä oon täällä :))