Linnunpelätin

Kasvamaat ovat tipilintusille, pupujussukoille ja muille herttasille tyypeille tarkotettuja. Ei sinne saa mitään pelättimiä rakentaa.

Olen mä sellaisen tehnyt pari kesää sitten. Vähän aikaa linnut vältteli sitä ja pian ne jo istui sen päällä. Pääkin tippui lopulta pelättimeltä maahan.

Meillä oli joskus rastasverkko mansikkamaassa.
Sitten kävi niin, että orava meni verkon alle ja maiskutteli verkon alla mansikkaa.
Sitten paikalle tuli kollikossa, joka näki oravan ja lähti lähestymään oravaa.
Orava huomaisi kissan ja säntäsi viereiseen mäntyy, mutta ei päässyt verkon läpi ja meni verkko mukanaan noin metrin korkeudelle, mitä verkko antoi myöten.
Meni pihalle, kolli pakeni paikalta ja orava myöskin häipyi paikalta.

Täältä palstalta kyllä löytyisi monta naista jotka täyttäisivät tuon homman vaatimukset täydellisesti... pelottaisivat myös ihmiset pois pihalta samalla...

No ei, mutta kun tuli puheeksi, niin heräsi ajatus rakentaa linnunpelätti, joka tuuli- tai aurinkovoimalla liikehtisi: välillä vähintään nostaisi tai laskisi käsiään, miksei lanteillakin voisi olla liikettä ja pää voisi kääntyillä. Jonkinlainen "kellokoneisto" pitäisi olla joka keräisi energiaa ja sitten riittävän määrän ollessa varastossa liipaisisi reippaat liikkeet.

Olen jakanut marjat lintujen kanssa.

Räystään alla pesi närhi, ja pesue käy omin siivin marjapuskissa eväillä. Keräsin itse vain litran verran, kun en jaksa tässä härdellissä nyt pakastaa tai keitellä mehuja. Taidan jatkossakin jättää osan puskista ihan tarkoituksella eläinten syötäväksi.

Luulen että mut on jo todettu aika vaarattomaksi. En taida käydä pelättimestä.

xLiner

Eräs masentunut mies kulki ennen muinoin kaurapellon laitaa. Hän oli pettynyt elämäänsä. Mikään ei tuntunut sujuvan. Häntä jopa pelotti tulevaisuus. Jospa hän ei pärjäisi. Jospa häntä ei hyväksyttäisi. Jospa hän joutuisi naurunalaiseksi. Tätä hän synkin mielin hiljaa kulkiessaan pellon piennarta pitkin ajatteli.

Kun hän kohotti katseensa hiema, näki hän jonkun matkan päässä tumman ja pitkän hahmon. Hän jo alkoi miettimään, mitä yllättävälle vastaantulijalle sanoisi. "Tervehtiä ainakin pitäisi reilusti ja kehua hyvin tuleentunutta kauraa. Varsinkin jos tuo kulkija olisi pellon omistaja ja läheisen suuren talon isäntä taikka pehtoori." Pelättävää hänellä ei ollut. Ei hän ollut pientareella astellessaan yhtäkään kortta polkenut maahan, joten pahoin aikein ei hän muidenkaan silmissä olisi voinut taipalettaan taivaltaa.

Kun hän oli jo sanomassa reippaan tervehdyksen, huomasi hän, ettei tuo hiljainen vastaantulija ollutkaan ihminen, vaan komeasti puettu variksenpelätin. Se mustana kuin korppi vahti peltoaan muiden mahdollisia luvattomia mielitekoja tuimana tarkastellen. Eipä näkynyt vihamiehiä pellolla suolaa tai lustetta kylvämässä. Vain hän, köyhä, vaatimaton, mutta silti hyväntahtoinen kulkija, raahustamassa kohti kotimökkiään rankan työpäivän jälkeen.

Ojan viettävää reunaa hän melkein polki varoen vahingossakaan vahinkoa korsille tekemästä. Muisteli hän viime kerralla tällä samalla polulla kulkiessaan juuri toukotöiden päätyttyä myös muutaman kiven käyneen pellolta poimimassa ja jättämässä ojan varteen. Jos ne osaisivat puhua, ne todistaisivat hänenkin viattomuuttaan ja kunnollisuuttaan koko maailmalle, mutta ei. Hiljaa nekin olivat, jo ruohon peittäminä, osa ojan pohjalle kuin pahaa levotonta maailmaa pakoon kiirineinä. Eipä ollut niistä hänelle puoltajaa, mutta eivätpä olleet muokkaajaa tai kylvääjää enää kiusaamassa, vaan hänen toimestaan saaneet lopullisen, mutta verrattain lempeän kohtalon.

Mutta olipa hyvin puettu tuo ylväs ilmestys. Kokopitkät heinäseipäät olivat käsiksi ja jaloiksi taiten sommiteltu ja yhteen sidottu. Sekä vielä suuri puusta sahattu kiekko pääksi väkeerätty. Olkituppo tukaksi käherretty. Tuskin olisi kylän vakaakätinen parturikaan sen paremmin ruustinnan kuohtanaakaan osannut tupeerata. Olipa jopa suu ja silmät sekä korsteeni sieraimine päivineen somasti siihen saatu aikaan. Ja voipa voi, ihan korvissa juhlamarssi soi, kun tuon ilmestyksen pukuloistetta melkein itsensä rääsyläiseksikin tunteva mökkiläispoika kummasteli. Olisipa siinä ollut kerrassaan pitäjän suurimmillakin herroilla tekemistä, että samaan olisivat yltäneet.

Täysi vaatekerta näytti olevan hänellä päällään. Tumma sarkapuku liiveineen, ehjän näköiset nahkasaappaat ja vielä paksu palttoo kaiken muun verhona. Päässä hyvin istuva lierillinen huopahattu ja liiveissä vielä kellonvitjatkin kimmelsivät kelmeässä auringonlaskun viimehetkisissä valon pikahduksissa läntisen metsän suurten kuusten takaa. Pelättimen naamataulu loisti kutsuvasti kuin täysikuu.

"No, mitäpä herra? Taitaapa teillä olla tärkeä virka siinä, pellon päässä. Eipä ole huonommasta päästä ainakaan, sano." Pitipä tuolle oikein puhua, kun niin arvokkaalta ja elävältä näytti. Eipä ollut muitakaan kuulemassa. Kerrankin hän saisi oikein lystiäkin pitää karulla taipalellaan, kun viinaankaan ei koskenut, sätkiä ei käärinyt, eikä kylilläkään hemputellut, tuo siivosyntinen nuori mies. Viisi vuotta sitten katekismuksen pastorin edessä ulkoa leperteli ja pääsi rovastin painavan kiitoksen kera ripille. Eipä ollut siis moittimista. Ja nyt hän oli kohdannut hyvin puetun variksenpelättimen, melkein kuin vertaisensa. Niin hänestä nyt tuntui.

Hän varovasti veti kellonvitjasta kuin anteeksi pyytäen, mutta olihan se tarkastettava. Ja mitä ihmettä! Sen päästä nousi kuin nousikin oikea hopeakuorinen taskunauris. Se oli pysähtynyt kello seitsemään. Kun kelloa veti, alkoi se tikittämään kuin ikäneitokansakoulunopettajan karttakeppi pöydän kulmaan, kun hän pisti kuriin luokkansa pahimmat kiusanhenget. "Olipa ihme!" No, ei ihmeet siihen päättyneet.

Aarteita löytyi vielä lisää. Ruumiintarkastus oli täydessä vauhdissa aikaisempien löydösten innoittamana. Palttoon povitaskusta löytyi pieni leimakirves. "mehtätirehtööri, oikein", mutisi innokas tarkastaja ja jatkoti kopeloimistaan edelleen. Puvun sivutaskusta käteen osui suurehko nahkalompakko. Sen sisältöä ei uskaltanut enää edes arvailla. Palttoon vasemmasta sivutaskusta, joka tuntui olevan syvä kuin se pitäjän kuuluisan kaivonetsijän lukkarin leskelle osoittama puolikuiva kaivon paikka, löytyi nahkakantinen kulunut virsikirja. Vyöltä vielä kauhavalla taottu kaunis ja "pirun" terävä puukko. Leimat näkyi hyvin. Ja niin tosiaan, tulipa kuuluisan kaivonetsijän itsensä naitua vieläpä sen lukkarin lesken. Kaikkeahan sitä mieleen tulikin tässä jännässä puuhassa. No, nyt oli kaikkein tärkein toimitus jäljellä. Lompakko oli avattava. Sieltä löytyi kaksisataa markkaa rahaa ja lyhyt saatekirje. Pelätin on oleva Sinun, olepa hyvä!