Erotakko?..Antakaa vinkki

Terve.
Ensinnäkin olen sitä mieltä että jos et ole onnellinen miksi olla suhteessa väkisin. Tietysti sitä aina miettii miten toinen ja varsinkin lapset pärjäävät eron tullessa. Mutta kyllä kaikki sopeutuvat. Ei ole mitään järkeä kiduttaa itseään, tiedän miten ahdistavaa on elää ja olla kun asioihin ei tule selvyyttä vaan ne jatkuu päivästä päivään , kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta toiseen.
Oletteko käyneet ns. ammattiauttajilla, sieltäkin voisi saada apua, ainakin pääsisi keskustelemaan ulkopuolisen kanssa sellaisen joka osaa autaa. Oletko keskustellut vaimosi kanssa ettet halua häntä, voisiko hän tehdä asian eteen jotain. Oletteko milloin käyneet kahdestaan missään, ilman lapsia. Vaikea tietysti on näin ulkopuolisena sanoa mitä pitäsi tehdä.Mutta jos halua lisää keskustella kirjoittele, tuolla profiilissa on osoite.
Itsellänikin oli aikoinaan samanlaisia ajatuksia erosta mutta syyt olivat ihan toisenlaisia. Saimme asiat sovittua ja elämme nyt onnellisesti yhdessä.

Minusta on hienoa, että haet apua ja ymmärrät, että toisten näkökulmien kuuleminen on kuin astuisit ulos omasta päästäsi, josta voi tulla myös vankila, jos ei uskalla irrottautua hetkeksi omista näkemyksistään. En tässä tuputa neuvojani, mutta ehkä erilaisia näkemyksiä kuulemalla löydät oman suuntasi. Ensinnä, minusta on tärkeätä, että haet apua perheneuvolasta, ammattiauttajalta. Voit välttää ison trauman keskustelemalla ihmisen kanssa ennen kuin teet mitään. Ongelma ei ole vaimossasi. On luonnollista, että ihminen peilaa itseään lähimpiin ihmisiin, kuten sinä vaimoosi. Vaikka aloittaisit suhteen toisen naisen kanssa, niin ennen pitkää yllätys yllätys-- kohtaisit jälleen saman vanhan itsesi ja tuntemuksesi. Eli tuntemuksesi ovat tulleet luoksesi, jotta ottaisit niistä selvää, käsittelisit ne ja löytäisit "uuden minän". Älä fokusoi siihen, että ratkaisu on siinä, että eroat vaimostasi. Ajattele sen sijaan, että ratkaisu on siinä, että et enää syytä vaimoasi ongelmistasi, vaan kohdistat laserkatseesi sieluusi. Sinusta kuulostaa epätodennäköiseltä, mutta usko pois, minä luulen, että todellisuudessa rakastat vaimoasi, ja tulet sen vielä ihmeellistä kyllä huomaamaan, mutta sitä ennen sinulla ja vaimollasi on töitä itsenne kanssa. Jos sinusta tuntuu, että et pääse käsiksi itseesi asuessasi saman katon alla vaimosi kanssa, niin keskustele hänen kanssaan ja tehkää jokin järjestely erillään asumisesta jonkin aikaa. Etsi luettavaksesi kirjallisuutta ihmisen henkisestä kasvusta ja parisuhdekasvusta. Esimerkiksi Tommy Hellstenillä on upeata materiaalia, mm Saat sen mistä luovut. Kirkolla, seurakunnalla on parisuhdeterapiaa, voisit itse vaikka ensin käydä pastorin tai vastaavia asioita käsittelevän perhetyöntekijän luona juttelemassa tästä asiasta. Heidän luottamuksensa on taattu. Ystävä, hae apua ja tukea itsellesi. Yksin ei kukaan kykene selvittämään ja kasvamaan. Ei mikään ihme, että olet ihan tötteröö, kun yrität itseksesi selviytyä noin isosta kriisistä.

Asiat järjestyvät kyllä, ole luottavainen. Älä tee mitään hätiköityä, äläkä vaivu epätoivoon, se on täysin turhaa. Kun tästä selviydyt, niin olet iloinen, että kävit lävitse tämän kriisin.

Hei onneton...

Luin juttusi ja oli ihan pakko kirjoittaa tämä viesti. Olin itse muutama vuosi sitten tuo nainen, jonka mies halusi erota, mutta ei "uskaltanut" sitä minulle kertoa. Pari viimeistä vuotta oli meilläkin aika hiljaista makuuhuoneenpuolella. Muuten elämä jatkui ihna normaalisti arkirutiinien parissa. Ihmettelin monesti mitä hän oikein ajattelee ja tuntee..... itse olin ainakin onneton, koska en tiennyt missä mennään. Epäilin monesti suhdetta tjms ja kysyinkin asiasta, mutta hän sanoi ettei varmasti ole siitä kysymys. Mitään muuta selitystä en koskaan saanut...

Kunnes eräänä heinäkuisena iltana mieheni oli ottanut muutaman oluen ja rohkaisi mielensä, kertoi minulle suoraan, että on halunnut erota jo parin vuoden ajan! Hirveä järkytys minulle tietysti, eikä hänelläkään helpot oltavat ollut. Siinä me istuimme sohvalla ja itkimme, puhuimme, halasimme (varmaan ensimmäisen kerran vuoteen), mietimme miten eroamme... koska erota päätimme... Miten kerromme lapsille, kuka asuu missäkin jne jne... Sovimme, että sulattelemme asiaa pari kuukautta ja kerromme lapsille kunhan mieheni löytää asunnon ja aika tuntuu kypsältä...
Seuraavana aamuna puhuimme toisillemme aivan kuin eri ihmiset. Molemmat olimme niiiiiiin helpottuneita (vaikkakin myös surulisia), mutta pystyimme olemaan jopa lähekkäin. Aina niin synkkä mieheni oli muuttunut taas samaksi ihanaksi kaveriksi johon aikanaan rakastuin.

Asuimme tosiaan yhdessä vielä pari kuukautta, puhuimme kaikki asiat rauhassa selviksi, kerroimme lapsille jne jne. Sitten oli edessä päivä jona mieheni muutti pois kotoa. Vieläkin nousee pala kurkkuun kun muistelen tuota päivää... se oli todella raskasta. Kun mieheni sulki oven takanaan ja lähti muuttokuorman kanssa pois pihasta, romahdin täysin (onneksi lapset eivät olleet kotona vaan hoidossa). Itkin ja huusin, olo oli hirveä!
Parin tunnin päästä mieheni soitti ja kertoi olevansa uudella asunnolla, tavarat jo sisällä... Hän halusi tietää miten voin... en paljon pystynyt itkultani puhumaan, mutta tuntui hyvältä, kun hän kuitenkin välitti...

Meni kuukausi, toinen ja kolmaskin ennen kun olo alkoi olla normaalimpi. Tilannetta helpotti suuresti se, että mieheni soitteli minulle päivittäin, ihan vaan kyseli arkisista asioista ja kertoi että välittää minusta yhä, vaikka ei rakastakkaan.
Tästä kaikesta on nyt kohta viisi vuotta aikaa. Mieheni on uusissa naimisissa ja heillä on vuoden ikäinen ihana poika. Soittelemme edelleen useita kertoja viikossa. Olemme parhaat ystävät!!!

Niinpä totean: ei ero aina ole pahasta!

Itse erosin keväällä miehestäni samantapaisten tuntemusten takia kuin sinulla. Olin hänen kanssaan yhdessä 12 vuotta joista 7 vuotta naimisissa. Minua kiinnostaisi sinun kohdallasi se, oliko liitossanne alunperin rakkautta, tuntuiko vaimosi alussa haluttavalta tms?
Omalla kohdallani ajattelen ettei meidän oman ex-mieheni kanssa alunperinkään olisi pitänyt parisuhteeseen ryhtyä,vaan olisimme sopineet paremmin ystäviksi, pidän hänestä kyllä ihmisenä muuten. Tuntemukset seksin saralla olivat samantapaisia kuin sinulla.Nyt eronneena tunnen siksi päivittäin syyllisyydentunteita koska erosi ns.hyvästä miehestä. Tästä minua ovat myös jotkut katsoneet aiheelliseksi syyllistää, koska meillä on lapsia.
Jos rakkautta ja intohimoa on joskus ollut suhteessasi, ehkä sitä voisi siihen vielä saada?

En tiedä, onko tästä apua, mutta: Itselläni kävi niin, että ensimmäisen lapsen synnyttyä menetin kiinnostukseni vaimoani kohtaan (itseasiassa prosessi oli alkanut jo odotusaikana) ja noin vuoteen meillä ei ollut seksielämää haluttomuuteni takia. Päässä pyöri kaikenlaisia järjettömiä ajatuksia ja halusin vain erota. Monesti tuijotin vaimoani miettien, kuinka koskaan olen voinut noin rumaan naiseen ihastua. Vaimoni ulkonäkö ei ollut muuttunut mihinkään ja nyt kun katselen valokuvia tuolta ajalta, hän näyttää kaikissa niissä todella kauniilta. Vika oli omassa päässäni, olin todella stressaantunut ja väsynyt koko ajan lapsemme ensimmäisen elinvuoden ajan ja olin vain keskittynyt lapseemme, vaimolle ei hellyyttä riittänyt. Aloitimme kuitenkin seksielämämme uudestaan, mutta jokin oli muuttunut. Päällisin puolin kaikki oli suht ok, mutta vaimoni sisälle oli tuon vuoden aikana syntynyt pysyvä särö. Jatkoimme yhdessä kuitenkin vielä pari vuotta, ja lopulta vaimo ilmoitti että hänellä on uusi ihastus ja että meidän liittomme on ohi. En voi sanoin kuvata pettymystäni ja katkeruuttani, minulle hän on elämäni rakkaus ja "Se Ainoa Oikea". Suhteemme muutama ensimmäinen vuosi oli aivan täydellistä aikaa ja rakkaus oli molemminpuolista.
Päivittäin mietin vain, olisiko pitänyt ajoissa hakea jotain ulkopuolista apua vai mitä, jotta ei olisi tarvinnut kaikkea tätä käydä läpi.
Itse olen sitä mieltä yleisesti että lasten takia ainakin kannattaa pysyä yhdessä vaikka "väkisin", saattaa se rakkauskin sieltä roihahtaa vielä uudestaan liekkeihin.
Ellei silloin ole jo myöhäistä, niin kuin minun kohdallani.

Ihan tässä tulee tippa linssiin, kun lukee näitä. Siis oikeasti. Jokainen ihminenhän kaipaa sitä romanttista rakkautta, mikä käsittääkseni kestää vain sen pari vuotta. Mene ja tiedä näistä tilastoista, mutta niin se taitaa useimman kohdalla olla. Loppuaika on sitten sitä puurtamista suhteen eteen ja kun ei jaksa puurtaa enään, niin mitä sitten? Pitäiskikö vielä yrittää etsiä sitä alkuonnea? Palata alkuun? Nyt lähti rönsyämään... Jos olet jo pari vuotta miettinyt eroa (kaikki miettivät sitä joskus ja leikittelevät ajatuksella) oikeasti, niin ehkei sinun kannattaisi enään viedä vaimosi aikaa? Elämä on lyhyt you know... Anna vaimollesi ja itsellesi tilaisuus uuteen onneen.

kirjoitit sitten tarinani ruudulle. ihan sama kuvio, no lapsiluku meillä isompi ja yhteistä aikaa 20 vuotta, mutta muuutoin.

Meillä lisämausteen soppaan tuo se, että vaimoni ilmoittaa ettei suostu eroamaan. joo, ymmärrän ja tiedän, ettei se teknisesti onnistu, mutta jos toinen ei anna "lupaa" erota, raastaa koko juttu vielä kaksin verroin enemmän. Ainakaan kahteen vuoteen en ole vaimoani todellakaan rakastanut, hän ei koske minuun, ei huomioi, on kylmä, myös seksuaalisesti, "antautuu" pari kertaa kuukaudessa konemaisesti, jne..... Rakastaa kuulemma kovasti, kertoo kysyttäessä sen, mutta ei se mielestäni missään näy. En ole aikoihin saanut tästä avioliitosta enää mitään. Arki sujuu ystävinä ilman isompia tappeluita. Vaan tämä ainutkwertainen elämä on niin lyhyt että rakastetuksi tulemisen jano vaan nyt taitaa mennä kaiken muun yli. Mä en epäile vaimoni ja lasten taloudellista selviämistä eron jälkeen, heidän tulonsa tulevat kasvamaan ja kulut pienenemään, omaa selviytymistäni epäilen, siis taloudellista.

Olen pohdinnoissani päätynyt siihen, että vaimoni rakastaa nykyistä "turvallista" tilannetta eikä tahdo tietenkään sen muuttuvan. Ihmisenä, romanttisesti ja eroottisesti minä olen hänelle täyttä ilmaa. Olen oireillut paljon siitä, ettei miehen kuuluisi ajatella näin. Eikö romantiikan, hellyyden, lämmön ja läheisyyden - siis rakkauden ja rakastamisen - kaipuu ole naistenhommaa?

Perheesi on siinä tilanteessa jolloin perheen aikuisten ensisijainen tehtävä on kasvattaa lapsia ja kantaa heistä vastuuta.

Ei, en ole niitä joiden mielestä "lasten takia" on oltava naimisissa vaikkapa hampaat irvessä. Mutta. Se, joka on avioliitossaan onneton, on vanhempi ihan niinkuin sekin joka ei ole. Tai ainakin pitäisi olla vanhempi.

Mietin luuletko nyt asioiden olevan liian helppoja. Että tästä vaan erotaan ja sitten tapailet lapsia joka toinen viikonloppu. Voit miettiä muitakin mahdollisuuksia, jos mietit eroa. Esimerkiksi sitä, että jos sinä teet eropäätöksen johon vaimosi ei ole vielä kypsä, joudut kantamaan todennäköisesti vanhemmuuden vastuun raskaampaa taakkaa siihen asti kunnes vaimosi toipuu.

Oletko valmis pienten lastesi yksinhuoltajuuteen, jos siltä näyttää. Vai ajattelitko vain ruveta poikamieheksi, hoitakoon vaimo kun on ne synnyttänytkin?

Ehkä sinun kannattaisi miettiä syitä miksi aikoinaan vaimoosi olet rakastunut? ja pohdi sitten miten te molemmat olette muuttuneet 10v aikana? Jos koet että eroaminen on ainoa tie ulos tilanteesta, mieti tarkkaan teetkö sen itsekkäistä vai epäitsekkäistä syistä?

Katso myös peiliin, jos joku piirre ei vaimossasi miellytä niin mieti tarkaaan löytyykö se myös sinusta itsestäsi?

Oletko keskustellut eroamisesta vaimosi kanssa eroamisesta muuten kuin riitojen yhteydessä?

Älä ihmettele jos tulevissa ihmissuhteissasi on samanlaisia ongelmia, oireet seksuaalisuudessa yleensä viittaa paljon pahempiin ongelmiin.

No, ei helppoa sullakaan. Kun et tunnu tietävän mitä haluat. Pitäisiköhän sun ottaa aikalisä ja miettiä asiaa kavereittesi kanssa ja puhua siippasikin kanssa. Eroa kannattaa aina miettiä joka kantilta, niinkuin sinä kai teetkin.
Omasta kokemuksesta kerron, että miettiminen, se aika, jona asiaa kypsyttelin, oli vaikeinta. Sitten kun erosin ja muutin erilleen miehestäni, ei se ollut vaikeaa vaan suuri helpotus.
Minulla oli kainalossa kaksi alle 4-vuotiasta lasta, joista toinen konttausiässsä.
Omalla kohdalla eroratkaisuun kypsyminen oli pitkä prosessi. Olimme välillä asumuserossa ja yritimme uudelleen, mutta uusi vaihe oli pahempi, kuin aiempi. Mieheni ei olisi halunnut erota. Minulle se oli ainoa vaihtoehto.
Virallisen eron astuessa voimaan, kuoli minulle läheinen äitini yllättäen vakavaan äkilliseen sairauteen. Oli siinä selviämistä, toipua erosta ja selvitä surusta, niin ja huolehtia lapsista kaiken keskellä.
Ihminen -vaimosikin tarvittaessa- venyy ja kestää hankaliakin elämänvaiheita.
Kun erostani oli kulunut pari vuotta, aloitin opiskelun ja hankin pari tutkintoa.
Lapsiamme on sanottu päiväkodeissa ja koulussa tasapainoisiksi ja rauhallisiksi. He ovat silmäteriäni.
Meidän kohdalla ero oli oikea ratkaisu.
Lapset ovat saaneet elää riidattomassa ilmapiirissä.
Myöhemmin entinen miehenikin totesi eron olleen sittenkin hyvä ratkaisu.
Sinulle tsemppiä olla uskollinen itsellesi, viisautta valintoihisi, lujuutta päätöksien tekoon. Toivon sinulle hetkeä, jolloin tiedät kirkkaasti mitä haluat tulevaisuudeltasi, lastesi tulevaisuudelta ja erotat oikean ja väärän toisistaan.

Tilanteesi on samankaltainen kuin minulla muutama vuosi sitten -meitä tuntuu olevan paljon.

Meilläkin suhde ikään kuin kuoli lapsen synnyttyä. Yhdessä oltiin oltu kakaroista saakka ja intohimo katosi pikku hiljaa kokonaan. Jäljelle jäi vain arkirutiinit sekä muisto aiemmasta välittämisestä. Riitoja ei ollut, mutta kumpikaan meistä ei kestänyt toisen kosketusta tai syvällisempää keskustelua kuin vauvan vaipat ja sää. Omalta kohdaltani tilanne johtui varmasti pitkälle väsymyksestä, sillä mies teki työssä pitkiä päiviä ja minä hoidin lasta ja kotia yksin. Lopulta mies jäi ylitöihin varmaan ihan siitäkin syystä, että kotona oli ahdistava tunnelma.

Kaikki tämä johti lopulta siihen, että mies ihastui tulisesti työtoveriinsa. Kaikesta huolimatta tilanne oli tuskallinen. Vielä tuskallisempaa, mutta osaltaan helpottavaa oli, kun padot murtuivat ja aloimme keskustella suoraan asioista. Emme nähneet muuta vaihtoehtoa kuin erota ja mies muutti päätä pahkaa yhteen ihastuksensa kanssa.

Kauaa ei miehen onni kestänyt ja aloimme lähentyä uudelleen. Kuukausia ruodimme menneitä vuosia ja aloimme nähdä toisemme uudella tavalla. Kävimme loputtomia keskusteluja ja käyttäydyimme kuin vastarakastuneet nuoret. Yhteen palattiin muutaman kuukauden neuvottelujen jälkeen.

Voisinpa kirjoittaa, että loppu on onnellinen...ei ollut, ero tuli joka tapauksessa, tällä kertaa lopullisesti, parin vuoden jälkeen. Se tapahtui kuitenkin syvässä yhteisymmärryksessä ja ystävyydessä ilman katkeruutta ja riitoja. Kyse oli elämäntapoihin sekä arvoihin liittyvistä seikoista. Nyt molemmilla on hyvä ja tasapainoinen uusi suhde sekä toimivat uusperhekuviot.

Kukaan ei voi sanoa toiselle, mikä on parasta. Neuvoisin kuitenkin nostamaan kissan pöydälle ja puhumaan vaimollesi tunteistasi. En kuitenkaan niin pitkälle rehellisyydessä menisi, että kertoisin seksin olevan suorastaan vastenmielistä, sillä toisen turhalla satuttamisella ei voita mitään. Kerro kuitenkin, ettet enää ajattele häntä vaimona, vaan ennemminkin sisarena.

Tuossa tilanteessa oman asunnon ja selkeän välimatkan ottaminen voisi myös olla molemmille terveellistä. Saisitte molemmat sulatella tilannetta rauhassa ja kuulostella omia tunteitanne, voihan olla että vaimosi alkaa nähdä myös suhteessanne ongelmia. Ajan kanssa huomaat/huomaatte kyllä, onko halua palata yhteen vai tehdä lopullinen eropäätös.

Voimia sinulle!

Ei kai tilaanteessasi ole muuta vaihtoehtoa kuin erota jos kumkikaan osapuoli ei tunne enää rakkautta miksi jatkaa.Joskustoinen ei halua luopua liitosta jostain syystä ja käyttää taloudellista ahdinkoa sitoutumis välineenä.varmaan molemmille parempi että eroatte.vaimo jätti.paska olo.täytyy jaksaa vielä vähän aikaa kai sitten tulee ihana rauha.

Ihan alkoi itkettämään kun näitä ihmisten ajatuksia ja elämäntarinoita lueskelin...

Miksi noin pääsi käymään? Miten tunteet voivat noin vain kuolla pikkuhiljaa pois? Oletko sinä skorpioni tehnyt kaikkesi pitääksesi huolta rakkaudestasi?

Minua suoraan sanottuna PELOTTAA jos tuollainen osuukin omalle kohdalleni!!! Jos tuleva siippani 10 vuoden kuluttua katselee minua eikä enää tunne mitään. Toteaisi vain kylmästi että alle 10 kg on ylipainoa, mutta kun ei sytytä niin ei voi mitään! Kulkisi päivät pitkät pää painuksissa ja miettisi vain että haluaa erota kun ei enää oikein olo tunnu vastarakastuneelta... Kamalaa!!

Täytyy olla joku keino, jolla tuollaiselta kohtalolta voi välttyä! Haluan tehdä töitä suhteeni eteen, jotta voin rakastaa ja olla rakastettu vielä 10 vuoden jälkeenkin. Tuntuu jotenkin kamalan väärältä ja petolliselta tuo ettet vaimollesi ole pahasta olostasi ja tuntemuksistasi kertonut (muutoin kuin riidellessänne). Ethän anna vaimollesi edes tilaisuutta tehdä elämästänne onnellisempaa nyt! Minä ainakin haluaisin kuulla jos miehelläni olisi paha olla kanssani! Puhuisin vaikka viikon putkeen ja miettisin mikä mättää, mikä voisi olla toisin ja TEKISIN ASIOILLE JOTAIN!!!

Mieheni on luvannut elää kanssani loppuikäni, pysyä lähelläni ja kasvaa kanssani. Haluamme olla toistemme tukena elämän hyvissä ja huonoissa käänteissä. Kunnioitamme toisiamme ja olemme kiitollisia siitä että saamme toisiamme rakastaa. Toivoisin että 10 avioliittovuoden jälkeen meillä olisi niin paljon yhteisiä muistoja, väkevää elämää takana että meidät olisi sidottu niin vahvoin ja monisäikeisin langoin toisiimme ettei eroaminen kävisi mielessäkään. Tai ainakin voisimme yhdessä suhdettamme taas ryhtyä pelastamaan ja uudistamaan!

Älä eroa! Puhu vaimollesi!
Mieti oletko tosiaan elänyt onnettomana koko ajan?
Mikä teidän suhteessanne mättää? Voiko niille asioille tehdä mitään? Oletko itse yrittänyt kaikkesi? Muistatko että kun tekee rakastavia tekoja - rakkautta myös saa? Se kasvaa mille antaa tilaa! Vaikuttaa siltä että olet antanut tilaa nyt vain tuolle ero-ajatukselle ja sille ettet enää koe rakastavia fiiliksiä...

Mielessäsi olet jo eronnut.
Miksi mietit vaimon ja lasten pärjäämistä.Miksi et myös mieti,kuinka sinä pärjäisit lasten kanssa.
Mikäpakko ne on jättää vaimolle.
Vai haluatko päästä kaikesta??

Luin muutama päivä sitten kirjoituksesi ja jossain takalohkossa olen sitä ajatellut.

Ja se mihin suht. pitkällä elämänkokemuksellani olen päätynyt on se, että Sinä et nyt ole valmis jatkamaan avioliittoasi, siis tee se, mitä haluat elämälläsi tehdä, kokeile edes..... aika näyttää sitten, mutta älä jossittele.

Toinen, mitä olen ajatellut on se, että Sinulla on kypsä ja itsetuntoinen nainen vaimonasi; moniko toimisi noin, kun koko tulevaisuus on vaakalaudalla, antaisi Sinulle armon ja vapauden. Mieti sitä hetki ja anna arvo naiselle, joka rinnallasi on on.

Jokainen saa elää niin kuin oikeaksi tuntee. Tavallaan muistan jotain omasta nuoruudestani, vastaavan tilanteen, kun kysyin, saanko tulla takaisin myöhemmin............. ja vastaus oli, saat toki, mutta voi olla myöhäistä....

Tsemppiä, elä ja toimi niin kuin oikeaksi näet niillä eväillä, jotka sinulla nyt on, muillahan ei voisikaan...