Kuvitellaan tuttu tilanne: bussissa joku puhuu puhelimeen liian kovaa, tai naapuri jättää roskiksen kannen auki niin että pihalle leviää löyhkä. Joku suuttuu ja sanoo asiasta. Mutta kuka tuon joku yleensä on — ja kenelle hän uskaltaa sanoa?
Tutkimus antaa tähän epämukavan vastauksen. Kun sosiaalitieteilijät ovat tarkastelleet, ketkä oikeasti puuttuvat arjen normirikkomuksiin ja ketkä joutuvat puuttumisen kohteeksi, kuvio toistuu: valtaväestöön kuuluvat ovat aktiivisimpia moittimaan, kun taas vähemmistöihin kuuluvat joutuvat useammin moitteiden kohteeksi — riippumatta siitä, kuka oikeasti rikkoi mitäkin sääntöä. Saksalaisessa kenttäkokeessa ilmiö oli niin selvä, että tutkijat pystyivät sen jopa laskemaan: mitä enemmän yhteisössä on vähemmistöjä tietyssä suhteessa, sitä enemmän sosiaalista kontrollia yhteisössä ylipäätään harjoitetaan — ei siksi että normeja rikottaisiin enemmän, vaan koska niiden valvonta jakautuu epätasaisesti.
Selitys ei ole mutkikas. Toisen ihmisen moittiminen on sosiaalisesti riskialtista: se voi kääntyä puhujaa itseään vastaan, aiheuttaa kiusallisen tilanteen tai jopa konfliktin. Se, kuka uskaltaa ottaa tämän riskin, riippuu paljolti siitä, kokeeko olevansa tilanteessa vahvoilla. Enemmän yhteiskunnallista arvovaltaa nauttiva ihminen voi moittia matalammalla kynnyksellä, koska hänellä on vähemmän pelättävää. Heikommassa asemassa oleva taas joutuu miettimään moittiessaan kahdesti — ja tulee itse moititun rooliin herkemmin, oli hän todella syypää tai ei.
Tämä ei ole vain tutkijoiden laboratoriohavainto. Se on tuttu ilmiö jokaiselle, joka on nähnyt, miten sama käytös saa aikaan hyvin erilaisen reaktion riippuen siitä, kuka sitä harjoittaa. Sama äänekkyys ravintolassa, sama pysäköintivirhe, sama myöhästyminen — huomio ja paheksunta jakautuvat harvoin tasan.
Ongelma ei ratkea sillä, että vaadimme kaikilta yhtäläistä "sivistyneisyyttä" tai vetoamme yhteisiin pelisääntöihin ikään kuin ne toteutuisivat itsestään tasapuolisesti. Normit eivät elä tyhjiössä; niitä ylläpitävät ihmiset, joilla on eriarvoinen asema valvoa niitä ja eriarvoinen riski joutua niiden kohteeksi. Jos emme tunnista tätä epäsymmetriaa, riskinä on, että kutsumme "yhteisiksi säännöiksi" sellaista, mikä tosiasiassa palvelee jo valmiiksi vahvempien etua.
Tämä ei tarkoita, etteikö arjen pelisäännöistä — kohteliaisuudesta, yhteisistä tiloista huolehtimisesta, toisten huomioon ottamisesta — kannattaisi pitää kiinni. Päinvastoin. Mutta jos haluamme yhteisön, jossa normit todella palvelevat kaikkia, meidän on kysyttävä itseltämme rehellisesti: kenen ääni kuuluu, kun jotain moititaan — ja kuka jää hiljaa, vaikka olisi täysin oikeassa?
Seuraavan kerran kun huomaat itsesi paheksumassa jotakuta, kannattaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä: olisinko yhtä nopea sanomaan tämän jollekulle toiselle? Ja jos vastaus on epävarma, se kertoo jotain paitsi minusta, myös siitä yhteisöstä, jossa elämme.
Tutkimus antaa tähän epämukavan vastauksen. Kun sosiaalitieteilijät ovat tarkastelleet, ketkä oikeasti puuttuvat arjen normirikkomuksiin ja ketkä joutuvat puuttumisen kohteeksi, kuvio toistuu: valtaväestöön kuuluvat ovat aktiivisimpia moittimaan, kun taas vähemmistöihin kuuluvat joutuvat useammin moitteiden kohteeksi — riippumatta siitä, kuka oikeasti rikkoi mitäkin sääntöä. Saksalaisessa kenttäkokeessa ilmiö oli niin selvä, että tutkijat pystyivät sen jopa laskemaan: mitä enemmän yhteisössä on vähemmistöjä tietyssä suhteessa, sitä enemmän sosiaalista kontrollia yhteisössä ylipäätään harjoitetaan — ei siksi että normeja rikottaisiin enemmän, vaan koska niiden valvonta jakautuu epätasaisesti.
Selitys ei ole mutkikas. Toisen ihmisen moittiminen on sosiaalisesti riskialtista: se voi kääntyä puhujaa itseään vastaan, aiheuttaa kiusallisen tilanteen tai jopa konfliktin. Se, kuka uskaltaa ottaa tämän riskin, riippuu paljolti siitä, kokeeko olevansa tilanteessa vahvoilla. Enemmän yhteiskunnallista arvovaltaa nauttiva ihminen voi moittia matalammalla kynnyksellä, koska hänellä on vähemmän pelättävää. Heikommassa asemassa oleva taas joutuu miettimään moittiessaan kahdesti — ja tulee itse moititun rooliin herkemmin, oli hän todella syypää tai ei.
Tämä ei ole vain tutkijoiden laboratoriohavainto. Se on tuttu ilmiö jokaiselle, joka on nähnyt, miten sama käytös saa aikaan hyvin erilaisen reaktion riippuen siitä, kuka sitä harjoittaa. Sama äänekkyys ravintolassa, sama pysäköintivirhe, sama myöhästyminen — huomio ja paheksunta jakautuvat harvoin tasan.
Ongelma ei ratkea sillä, että vaadimme kaikilta yhtäläistä "sivistyneisyyttä" tai vetoamme yhteisiin pelisääntöihin ikään kuin ne toteutuisivat itsestään tasapuolisesti. Normit eivät elä tyhjiössä; niitä ylläpitävät ihmiset, joilla on eriarvoinen asema valvoa niitä ja eriarvoinen riski joutua niiden kohteeksi. Jos emme tunnista tätä epäsymmetriaa, riskinä on, että kutsumme "yhteisiksi säännöiksi" sellaista, mikä tosiasiassa palvelee jo valmiiksi vahvempien etua.
Tämä ei tarkoita, etteikö arjen pelisäännöistä — kohteliaisuudesta, yhteisistä tiloista huolehtimisesta, toisten huomioon ottamisesta — kannattaisi pitää kiinni. Päinvastoin. Mutta jos haluamme yhteisön, jossa normit todella palvelevat kaikkia, meidän on kysyttävä itseltämme rehellisesti: kenen ääni kuuluu, kun jotain moititaan — ja kuka jää hiljaa, vaikka olisi täysin oikeassa?
Seuraavan kerran kun huomaat itsesi paheksumassa jotakuta, kannattaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä: olisinko yhtä nopea sanomaan tämän jollekulle toiselle? Ja jos vastaus on epävarma, se kertoo jotain paitsi minusta, myös siitä yhteisöstä, jossa elämme.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.