Nyt en itse ymmärrä miksi minun on niin vaikea ymmärtää että se on mennyttä?
(olen nainen)Seurustelin pari vuotta sitten miehen kanssa johon rakastuin täysin. Mutta ero kuitenkin tuli ja olin sen jälkeen pitkän aikaa todella maassa itkin joka ilta joskus päivisin tuli mieleen meidän yhteisiä tekemisiä,itkin. Mutta nyt erosta on jo 2vuotta enkä ymmärrä miksi en päässyt yli. On ollut aikoja jolloin en ole muistanut koko ihmistä ja luulin jo unohtaneeni mutta välillä se taas kummittelee mielessä. Mieleen tulee yhteisiä asioita,tekemisiä ja joskus vain tuntuu siltä että kaipaa hänen kosketusta. Yritän unohtaa en vain pysty. En ole nähnyt häntä koko 2 vuoden aikana missään.
En tiedä mitä tehdä? haluan eroon tunteesta.
(olen nainen)Seurustelin pari vuotta sitten miehen kanssa johon rakastuin täysin. Mutta ero kuitenkin tuli ja olin sen jälkeen pitkän aikaa todella maassa itkin joka ilta joskus päivisin tuli mieleen meidän yhteisiä tekemisiä,itkin. Mutta nyt erosta on jo 2vuotta enkä ymmärrä miksi en päässyt yli. On ollut aikoja jolloin en ole muistanut koko ihmistä ja luulin jo unohtaneeni mutta välillä se taas kummittelee mielessä. Mieleen tulee yhteisiä asioita,tekemisiä ja joskus vain tuntuu siltä että kaipaa hänen kosketusta. Yritän unohtaa en vain pysty. En ole nähnyt häntä koko 2 vuoden aikana missään.
En tiedä mitä tehdä? haluan eroon tunteesta.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Minä mietin samaa..miksi ei voi unohtaa...miksi aina vaan sattuu...ja miksi sydän vieläkin lyö ylimääräisiä lyöntejä kun häntä ajattelee...? Miksi tulee itku kun miettii miten asiat nyt on...ja kun miettii miten niiden pitäisi olla. Miten tästä kaikesta pääsee eroon? Milloin tuska loppuu? Miten heräisin taas olemaan se entinen itseni, vahva, iloinen ihminen. Nyt olen vain hajalla. En osaa päästää irti. Riudun. Joka ilta kun menen nukkumaan ajattelen miten paljon rakastin, toivon että ehkä vielä...ja joka aamu kun herään ajattelen taas häntä ensimmäisenä. Milloin rakkaus kuolee?
Samanlaisen asian kanssa minäkin olen kamppaillut jo jonkin aikaa ja olen tullut siihen tulokseen, ettei rakkaus kuole koskaan! Koskaan tunteet eivät kuole sisimmästä.. mutta niiden kanssa vain täytyy oppia elämään sovussa ja harmoniassa. Elämä jatkuu, eikö niin. Ja sehän on aivan IHANAA, kun on saanut kokea todellista rakkautta ja tietää, että sitä on todellakin olemassa!!!
Itselläni täysin sama tilanne mutta lisätäkseni tuohon rakkauden kuolemattomuuteen. Sanoisin että tunteet eivät pysty koskaan muuttumaan kun rakkauden kohdettaan ei enää näe ja ei voi olla hänen kanssaan samallalailla tekemisissä. Sitä jää tavallaan elämään menneisyyteensä...
En varmaan itse koskaan unohda, haaveilen hänestä lopun elämääni, aamuin ja illoin. Ehkä hetkittäin voin saada rauhan ja olla vain mutta sama tunne palaa aina uudestaan. Sen kanssa vain täytyy elää...
..niin, menneisyyden vankina tässä vaan elellään.. tosin ei helppoa ole sekään, mutta ne unelmat ja kauniit muistot toisesta hiukkasen lohduttaa..
Mulla erosta on jo reilu yli 2 vuotta ja joka päivä melkein eksä on ollut mielessä. Asiaa ei ole helpottanut se, että hän seurustelee ja olemme nähneet sattumalta (samat piirit) noin 2krtaa/kk tai hän on saattanut tekstata kuulumisia ja itse tietenkin heti ajattelen, että mitä tämä tarkoittaa vaikka ei varmasti mitään... Nyt kesän aikana emme ole nähneet kuin kerran baarissa ja olin vastaamatta hänen soittoonsa. Helpotti! Tuntuu, että nyt alkaa elämä voittaa!
En voisi kuvitellakaan että en olisi missään yhteyksissä entiseeni, se sattuisi liikaa vaikka nytkin olen itse se joka ottaa yhteyttä eikä hän... Kieltämättä unohtaminen on ainoa tapa päästä yli, tunteet eivät ainakaan itselläni edes voi muuttua ilman lähempää yhteydenpitoa ja oleilua.
Joo olenhan minäkin yhteydessä entiseeni, hän on erittäin hyvä kaverini. Tarkoitin vain, että varsinainen ylitsepääseminen vie aikaansa. Mulla mennyt parisen vuotta ja nyt tuntuu, että olen kuivilla. Siis jos on soitellut niin en ihan heti pomppaa kattoon ja säikähdä jos on jäänyt puheluun vastaamatta. Siis nyt alkaa näyttää, että riippuvuus on muuttunut oikeaksi toisen kaverillisesti tuntemiseksi.
Itselläni vain asiaa vaikeuttaa se että neiti ei edes tiedä mitä haluaa. Tavallaan ei ollut varma että halusi erota, halusi vain päästä helpommalla kun oli vaikeaa... Noh toivoani en menetä ja hänelle kyllä tunteistani kerron, en kuitenkaan jankuta. Vain niin että epäselväksi se ei hänelle jää.
Turhaa sitä on olla ylpeä ja yrittää esittää kovaa eikä kerro oikeista tunteistaan. Usein olen lukenut kuinka ihmiset ovat kirjoittaneet että eivät halua antaa exälleen sitä iloa että tietäisi minun vieläkin surevan. Riippuu tietenkin suhteesta mutta ei tuossakaan järkeä ole...
Itselläni vain asiaa vaikeuttaa se että neiti ei edes tiedä mitä haluaa. Tavallaan ei ollut varma että halusi erota, halusi vain päästä helpommalla kun oli vaikeaa... Noh toivoani en menetä ja hänelle kyllä tunteistani kerron, en kuitenkaan jankuta. Vain niin että epäselväksi se ei hänelle jää.
Turhaa sitä on olla ylpeä ja yrittää esittää kovaa eikä kerro oikeista tunteistaan. Usein olen lukenut kuinka ihmiset ovat kirjoittaneet että eivät halua antaa exälleen sitä iloa että tietäisi minun vieläkin surevan. Riippuu tietenkin suhteesta mutta ei tuossakaan järkeä ole...
Jos te olette paljon yhteydssä niin miksi ette puhu asioita selviksi?
Me olemme onneksi eksän kanssa molemmat tunnustaneet ikävämme ja tietynlaisen kiintymyksen toisiimme. Ikävintä oli se aika, kun en tiennyt eikä hänkään tiennyt halusiko hän minut oikeasti takaisin vai ei. Onneksi olemme nyt ystäviä:) Aluksi oli todella harmi ymmärtää ettemme seurustele mutta ymmärrän myös syitä tähän, elämä voittaa! Olemme nyt todella hyviä ystäviä!! Eli ei kai tässä kukaan ylpeä ole sanonut olevansa?
En viitannut kehenkään tämän viestiketjun ihmiseen tuolla ylpeydellä olla kertomatta tunteistaan, vain ihmettelin sitä kuinka yleistä se loppujenlopuksi onkaan.
Niin noh varmaankin joskus tulee puhuttua. Jos vain jossain häneen törmäisin, soitella en halua. Emme niin paljoa ole yhteydessä enää...
Ei sitä oikeaa rakkautta koskaan unohda, mutta toisaalta miksi oikeastaan edes pitäisi unohtaa. Sillon tällöin itselläkin paha olo yllättää mutta aina se helpottaa..
Mulla oli myös talvella alta 2 kk "juttu" , siitä jäi jäljet mitä ei ole jäänyt pidemmistäkään...
Joka päivä hän käy mielessäni...
Oisinpa halunnut olla edes kaveri, mutta enpä saanut viestiini edes vastausta kun pyysin kaverina piipahtamaan..
itsetuntoni on ihan kohdillaan !!
Kärsittävä on , ja toivottava että joku päivä osais sydämensä kovettaa...
Mäkään en oo ihan teini enään , vaan keski-ikä jo kolkuttelee...mutta...tätä tää..
Ollaanko me kaikki jätettyjä? Vai onko täällä joku jättäjäkin joka riippuu? Meillä ero meni aika "sujuvasti" ainakin päällisin puolin mutta oli molemmille vaikea. Tuntuu, että riipuimme/riipumme? pitkään kumpikin.
Minäkin erosin keväällä miehestä ja vieläkin tuntuu pahalta. Oon mokannu monet kerrat, kun olen lähetellyt tekstareita ja soitellut hänelle eron jälkeen...(onneksi en ole enää kahteen kuukauteen häirinnyt häntä).
En tiedä miten tässä pääsis eteenpäin, ettei miettisi enää häntä. Hänellä on jo joku(uusi tai palasi entisen luo?), pian siis unohti minut.Mun pitäisi olla vihainen ja katkera ja loukattu. Miksi hitossa en ole? Miksi minä en pääse hänestä? On mulla ollut ns.miesehdokkaita,mut he eivät kiinnosta.
Tuntuu vain oudolta meidän ero, kun luvattiin yhtä ja toista toisillemme,ja sit yhtäkkiä ei ole mitään. Mies vain paukauttaa, ettei halua jatkaa enää. Multa ei kysytty mitään. Hän ei vain halua jatkaa.plääh..Ja minä onneton kun luulin, että meillä meni hyvin, joten ero tuli mulle kuin salama kirkkaalta taivaalta!
Mä olen kanssa samaa miettinyt.
Missä menee se raja, että koko homma muuttuu surkutteluksi, itsesääliksi. Useinhan juuri paskalla mielellä muistelee... Kaikkea maailman epäonnea ja pahaa oloa kun ei kannata sen eron ja yksinäisyyden piikkiin laittaa- vaikka helppoa se on.
Toisaalta rakkaus ei kai koskaan kuole, muuttaa vaan muotoaan? Ja minulla/ meillä jätetyilla se kai sitten jää junnaamaan paikoilleen...
Tässä sitä sitten ollaan.. En minä häntä koskan unohda.
Koskaan voi ilman kyyneltä ajatella.
Tätä täytyy vaan kantaa mukanaan, toivoen että joka hetki helpottaa..
Mutta niin minä häntä ajattelen. Hyvällä, ikävällä ja yksinäni kaipaan.
Minä seurustelin yli 30 vuotta sitten ihanan nuoren miehen kanssa. Seurustelu loppui typeriin väärinkäsityksiin (sen olen tajunnut vasta myöhemmin). Olen kyllä naimisissa ihan kohtuullisessa liitossa, minulla on kakasi lasta ja hyvä mies. Silti ei mene päivääkään, että en muistaisi ja kaipaisi tätä entistä rakasta. Tiedän - tämä on hulluutta.
Valitettavasti osaan kuvitella itseni asemaasi niin helposti joskus tulevaisuudessa... En tosin tiedä voinko kehenkään noin sitoutua ilman entisen unohtamista kokonaan.
Tulevaisuus näyttää...
Kovin kyyninen maailman suhteen nykyisin olen, uutisissakin vain näkee väkivaltaisempia rikoksia. Monet niistä varmaan juuri tunteiden taki, miksi ihmiset ottaa sen riskin jos eivät kestä eroa... Ei kostaminen helpota oloa yhtään ja jos kerran on niin murtunut niin lopettakoon oman elämänsä mieluummin kuin syyttömän.
En minäkään koskaan uskonut, että minulle käy näin köpösti. ....mutta hengissä tässä ollaan kaikesta huolimatta. Vaihtaisin kyllä nykyisen mieheni tähän vanhaan rakkauteeni, jos voisin - sitä vaan ei tiedä kumpikaan miehistä.....ja vaikka tietäisikin, niin tuskin se mitään muuttaisi.
vaan tuolla, menneessä, aidan takana, OIH NE KAIKKI JOTKA KÄVELIVÄT OHITSENI, voih
Kikkelinaama