Hei! Seurustelin 5 vuotta ihanan miehen kanssa ja asuimme loppuajasta myös yhdessä. Vietimme paljon aikaa yhdessä, ystäviemme kanssa, harrastusten parissa jne. Molemmilla oli hyvät opiskelupaikat ja tulevaisuus näytti valoisalta. Seksielämämme oli aktiivista ja suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Pettämistä tapahtui ympärillämme ja puhuimme aina miten meidän suhteemme ei ainakaan siihen kaadu, sillä rakastammehan ja arvostammehan toisiamme niin paljon. Kunnes eräänä aamuna mieheni kertoi olleensa toisen naisen kanssa.. Multa lähti samantien jalat alta, tunsin fyysisen voimakkaan pistävän kivun sisällä (oikeasti!) ja itkin hysteerisesti kunnes en meinannut saada henkeä. En ollut edes vihainen, olin vain äärettömän pettynyt ja surullinen. Syytin ensimmäisenä itseäni ja mietin mikä suhteessamme oli vikana. Vielä enemmän ahdisti, kun en saanut koskaan tietää syytä tai mikä suhteessamme oli vialla.. Muutimme erilleen ja aloitin elämän toisessa kaupungissa, mutta muutuin hyvin erilaiseksi ihmiseksi.
Nyt tuosta on yli vuosi aikaa ja olen päässyt entisestäni yli, enkä enää itke itseäni uneen/näe painajaisia öisin hänestä pettämässä minua jne. Mutta musta on tullu tosi kyyninen ihminen. Baareissa miehiä usein pyörii ympärillä ja arkisin tulee kutsuja kahville ja usein menenkin. Treffeillä voi olla hauskaa ja tunnen fyysistä vetoa miehiin, mutta en usko että haluan koskaan rakastua. Usko rakkauteen vain on kuollut, en ole katkera miehille sillä kyllähän naisetkin pettävät, mutta jotenkin en vain enää usko yksiavioiseen suhteeseen. Haluaisinkin tietää onko vastaavia kokemuksia ja miten saada luottamus palaamaan? Välillä ajattelen, etten edes halua rakastua, sillä tuska minkä menettämisen jälkeen koin ei ollut kaiken arvoista..
Nyt tuosta on yli vuosi aikaa ja olen päässyt entisestäni yli, enkä enää itke itseäni uneen/näe painajaisia öisin hänestä pettämässä minua jne. Mutta musta on tullu tosi kyyninen ihminen. Baareissa miehiä usein pyörii ympärillä ja arkisin tulee kutsuja kahville ja usein menenkin. Treffeillä voi olla hauskaa ja tunnen fyysistä vetoa miehiin, mutta en usko että haluan koskaan rakastua. Usko rakkauteen vain on kuollut, en ole katkera miehille sillä kyllähän naisetkin pettävät, mutta jotenkin en vain enää usko yksiavioiseen suhteeseen. Haluaisinkin tietää onko vastaavia kokemuksia ja miten saada luottamus palaamaan? Välillä ajattelen, etten edes halua rakastua, sillä tuska minkä menettämisen jälkeen koin ei ollut kaiken arvoista..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Meistä minä olin se sinisilmä, myöskin nainen. Tiesin kyllä, että jotain oli ollut vialla, koska olin ollut usein surullinen. Sitten lähes 4 vuotta seurusteltuamme sain tietää (vihdoinkin) totuuden. Hänellä oli ollut suhteita muiden kanssa, ainakin alkuaikoina, jolloin itse olin ollut hyvin rakastunut. Kun sain varmistuksen niistä suhteista, meillä oli jo tuolloin lapsi. Menin sekaisin ja olin jo päättänyt lopettaa suhteen. Vauhtia päätökselleni annoin pettämällä toisen miehen kanssa. Ei siinä paljon mitään moraalia silloin ajateltu. Pääasia, että oma pää selveni.
Mieheni oli sekoiltuani hyvin mustasukkainen ja halusi jatkaa kanssani. Pari kertaa sen jälkeenkin olen ihastunut toiseen mieheen, näillä kerroilla en ole fyysisesti pettänyt miestäni. Vaikeaa on ollut, mutta viimeisen vuoden aikana tilanne on tasapainottunut. Mieheni on myös sanonut, että haluaa ehdottomasti olla vain minun kanssani eikä ole kertaakaan halunnut lopettaa suhdettamme.
Nyt olemme naimisissa ja meillä on kaksi ihanaa lasta. Vaikka ei elämä ole ollut ruusuista silti se on jatkunut. Asenteet ja näkökulmat muuttuu ajan myötä.
Toivottavasti sinäkin jonakin päivänä uskot taas rakkauteen. Ei kannatakaan odottaa suhdetta, jossa ei ole mitään ongelmia. Niistä vaan pitäisi päästä yli ja kasvaa vielä lujemmin yhteen.
Onnea sinulle, Niina! =)
Jos asiat on käsitelty, niin aika parantaa. Itse koin omassa suhteessani kriisin puolison uskottomuuden paljastuessa noin 5v. sitten. Uskottomuutta oli ollut koko pitkän suhteen ajan n 15v. Näitä "ihastuksia" paljastui lopulta kymmenkunta. Joten järkytys oli suuri, samoin häpeä. Luottamus naisiin meni kovin pakkasen puolelle, ja ajattelin etten ainakaan uutta uskalla ikinä ottaa. Se että selviäminen vie aikaa muutaman vuoden, on kait luonnollista. Ainakin itse uskon niin, mutta samanlaiseksi ei elämä ole palannut. Eikä varmaan ikinä palaakaan, jonkinlainen kyynisyys kaikkia kohtaan on jäänyt, vaikkei se haittaa jokapäiväisessä elämässä. Sellaista 100% luottamusta ei enää löydy, ja ilonkin kokee hieman "lievempänä"
Asia, tai suhde käy vielä mielessä aika usein, koska ymmärrys näihin pettämisiin, tai syyt jäivät aukeamatta. Terapeutilta sain selville, että vaimo oli kovin huomionkipeä henkilö, ja ns. ulkoaohjautuva. Kysymykseen miksi? Sain vastaukseksi, milloin oli liikaa töissä, tai liikenneonnettomuuden jälkeisen kuntoutuksen sulkeituneisuuden. Se oli jotenkin liikaa, kun menettää liikuntakyvyn, ja ponnistelee kuntoutuksessa sen saavuttamiseksi pari vuotta, ei ensimmäisenä mielessä ole toisen taputtelu.
Näistä lähtökohdista on kuitenkin yrittettävä löytää se luottamus ihmisiin, ja uskon senkin päivän vielä koittavan. Tosin uuteen vakavaan suhteeseen en koe olevani vielä vamis, jos koskaan.
Yritystä sinulle.