Hyvät ihmiset, kertokaa mitä tehdä kun anoppi tunkee rahoinensa meidän perheemme asioihin?! Tilanne on alkanut mennä jo niin överiksi, että sekoan varmaan kohta!
Kun aloin seurustella mieheni kanssa, tilanne oli vielä kohtuullinen. Silloin tällöin anoppi halusi "hemmotella": vei päiväksi ulos shoppailemaan yms. ja halusi välttämättä toimia maksumiehenä. Oli tietysti mukavaa olla hemmoteltavana, mutta alusta asti tein kyllä selväksi, etten ole tottunut moiseen enkä aio tottuakaan, vaan haluan itse hoitaa omat menoni. Tällaisilla satunnaisilla myönnytyksillä taisin kuitenkin antaa "pirulle pikkurillin"...
Mitä pidempään olemme mieheni kanssa olleet yksissä, sitä tolkuttomammaksi on anopin ostelu- ja maksuvimma äitynyt. Aluksi hän kai varoi tekemisiään antaakseen hyvän kuvan, mutta kun olemme tulleet tutummiksi, on ääni kellossa muuttunut, ja tuntuu alati vaan menevän pahemmaksi.
Miehelläni ei tunnu olevan asian kanssa ongelmaa - pitää anopin runsaskätisyyttä vaan omaa taloudellista tilannettamme helpottavana tekijänä. Mitä ilmeisimmin hän on pienestä asti tottunut tähän "mamma betalar" -elämään, eikä osaa siitä luopua, vaikka on jo aikamies, naimisissa ja pienen lapsen isä. Minun mielestäni meidän kahden aikuisen tulisi kyllä tulla toimeen omillamme!!! Elintaso ei ole korkea kun mies on perusduunari ja minä tällä hetkellä äitiystuilla, mutta sitten meidän pitäisi vaan mielestäni elää niukemmin, joka tapauksessa OMILLAAN. Muttakun ei!
Anopilta jos jotain yrittää kieltää, saa pitkäaikaisen piinan osakseen. Muutamia kertoja olen mm. joutunut jopa tosissaan pyristelemään irti, kun anoppi on kauppareissulla repinyt minua todella kovin ottein käsivarresta pitäen valitsemaan tavaroita hänen maksettavakseen! Siis ihan fyysistä toisen reviirin loukkaamista!!! Näissä tilanteissa mieheni vaan katsoo sivusta eikä puutu muuten kuin ehkä älähtää äidilleen että "älä nyt viitsi". Tuntuu samanaikaisesti niin naurettavalta ja silti aivan kamalan ahdistavalta!
Sovun säilyttääkseni olen yrittänyt luovia edellämainitun kaltaisista tilanteista myönnytyksin, jo ihan senkin takia, että mielestäni olisi mieheni asia puuttua tähän tilanteeseen. Enhän minä voi miehen suvun "ulkopuolisena", joskin mieheni vaimona, alkaa toisen äitiä ojentamaan!
Kun meille syntyi lapsi, on tilanne tosissaan tullut aivan sietämättömäksi. Joka kerta kun vierailemme anoppilassa, on kuin anoppi ottaisi lapsemme omakseen, kirjaimellisesti! Pitää häntä tiukasti sylissään, eikä anna lasta minulle vaikka pyydän. Pahinta on, kun anoppi kovaan ääneen sitten taas päättää, että lapsi tarvii sitä sun tätä tilpehööriä, joita lähdetään sitten lastentarvikeliikkeistä ja marketeista hamstraamaan. Siis todella PÄÄTTÄÄ, ei niin että kysyisi "voisinko hankkia lapselle jotain" tai "onko teillä hankintalistalla jotain, jossa voisin auttaa jos sopii"...
Kotona ollessa postiluukusta kolahtelee tasaisin väliajoin paketteja, anopilta tietenkin. Niissä on jos jonkinlaista vaatetta, hänen tyylisiään tottakai: pieniä kauluspaitoja, pastellisävyjä, täynnä Nalle Puh -hahmoja. Itse suosin mukavia, täyteläisen värikkäitä ja käytännöllisiä lastenvaatteita, enkä haluaisi pitää lastani minkään brändin (edes lasten -sellaisen) mainosnukkena.
Lapselle on nyt siis tähän mennessä ostettu anopin toimesta (hänen yksipuolisella päätöksellään, estelyistäni huolimatta) mm. syöttötuoli, matkasänky, baby-sitteri, hyppykiikku, leluja, vaatteita, vuodevaatteita, peitot ja tyynyt, uusi amme jne. jne. jne. Kun sanon, että meillä on kyllä kaikki tarvittava, ja hankimme itse tarpeen mukaan mieleisemme, anoppi vastaa "Niin niin", sillä äänensävyllä että "Turha puuttua tähän, minä määrään!".
Näiltä anoppilan reissuilta kotiin palattuamme olen ottanut anopin äärimmäisen ylimielisen ja määräilevän asenteen puheeksi mieheni kanssa, ja pyytänyt itku kurkussa miestäni katsomaan asiaa minun kannaltani. Olen yrittänyt selittää, että toivoisin hänen tukevan minua ja omaa perhettään näissä tilanteissa, mutta vaikka mies kuinka lupailee että seuraavalla kerralla hän puuttuu asiaan, ei niin kuitenkaan tapahdu!
Viime viikonloppuna anoppi vieraili meillä, ja lähtiessään iski 8-kuisen lapsemme nyrkkiin setelitukon (yli 300 euroa) "uuteen turvaistuimeen". (Missään vaiheessa emme ole käyneet keskustelua, että voisiko hän osallistua uuden istuimen hankintaan.) Tämän jälkeen hän tuli hersyvästi nauraen halaamaan minua että hei nyt, ja nähdään taas!
Kaikki anopin toiminnassa tuntuu välittävän viestiä, että minä olen täysin kyvytön huolehtimaan omasta jälkikasvustani ja hänen varusteistaan!!! Mieheni asiaan puuttumattomuus puolestaan tuntuu siltä, kuin hänelle asia olisi kaikin puolin ok: vaimoa saa retuuttaa kaupassa, lapselle voi tehdä isoäidin rahoilla hankintoja puolison mielipiteitä kysymättä jne.
Ja minä kun vain haluaisin elää rauhassa omalla tyylilläni ja omilla rahoillani. Ei 8-kuinen tarvitse mitään niin kuin rakkautta ja huolenpitoa ja niitä minulla kyllä riittää! Tämä asia alkaa vaan painaa jo niin pahasti päälle, että pelkään pystyväni ennemmin eroamaan miehestäni kuin hänen hallitsevasta äidistään.
Kun aloin seurustella mieheni kanssa, tilanne oli vielä kohtuullinen. Silloin tällöin anoppi halusi "hemmotella": vei päiväksi ulos shoppailemaan yms. ja halusi välttämättä toimia maksumiehenä. Oli tietysti mukavaa olla hemmoteltavana, mutta alusta asti tein kyllä selväksi, etten ole tottunut moiseen enkä aio tottuakaan, vaan haluan itse hoitaa omat menoni. Tällaisilla satunnaisilla myönnytyksillä taisin kuitenkin antaa "pirulle pikkurillin"...
Mitä pidempään olemme mieheni kanssa olleet yksissä, sitä tolkuttomammaksi on anopin ostelu- ja maksuvimma äitynyt. Aluksi hän kai varoi tekemisiään antaakseen hyvän kuvan, mutta kun olemme tulleet tutummiksi, on ääni kellossa muuttunut, ja tuntuu alati vaan menevän pahemmaksi.
Miehelläni ei tunnu olevan asian kanssa ongelmaa - pitää anopin runsaskätisyyttä vaan omaa taloudellista tilannettamme helpottavana tekijänä. Mitä ilmeisimmin hän on pienestä asti tottunut tähän "mamma betalar" -elämään, eikä osaa siitä luopua, vaikka on jo aikamies, naimisissa ja pienen lapsen isä. Minun mielestäni meidän kahden aikuisen tulisi kyllä tulla toimeen omillamme!!! Elintaso ei ole korkea kun mies on perusduunari ja minä tällä hetkellä äitiystuilla, mutta sitten meidän pitäisi vaan mielestäni elää niukemmin, joka tapauksessa OMILLAAN. Muttakun ei!
Anopilta jos jotain yrittää kieltää, saa pitkäaikaisen piinan osakseen. Muutamia kertoja olen mm. joutunut jopa tosissaan pyristelemään irti, kun anoppi on kauppareissulla repinyt minua todella kovin ottein käsivarresta pitäen valitsemaan tavaroita hänen maksettavakseen! Siis ihan fyysistä toisen reviirin loukkaamista!!! Näissä tilanteissa mieheni vaan katsoo sivusta eikä puutu muuten kuin ehkä älähtää äidilleen että "älä nyt viitsi". Tuntuu samanaikaisesti niin naurettavalta ja silti aivan kamalan ahdistavalta!
Sovun säilyttääkseni olen yrittänyt luovia edellämainitun kaltaisista tilanteista myönnytyksin, jo ihan senkin takia, että mielestäni olisi mieheni asia puuttua tähän tilanteeseen. Enhän minä voi miehen suvun "ulkopuolisena", joskin mieheni vaimona, alkaa toisen äitiä ojentamaan!
Kun meille syntyi lapsi, on tilanne tosissaan tullut aivan sietämättömäksi. Joka kerta kun vierailemme anoppilassa, on kuin anoppi ottaisi lapsemme omakseen, kirjaimellisesti! Pitää häntä tiukasti sylissään, eikä anna lasta minulle vaikka pyydän. Pahinta on, kun anoppi kovaan ääneen sitten taas päättää, että lapsi tarvii sitä sun tätä tilpehööriä, joita lähdetään sitten lastentarvikeliikkeistä ja marketeista hamstraamaan. Siis todella PÄÄTTÄÄ, ei niin että kysyisi "voisinko hankkia lapselle jotain" tai "onko teillä hankintalistalla jotain, jossa voisin auttaa jos sopii"...
Kotona ollessa postiluukusta kolahtelee tasaisin väliajoin paketteja, anopilta tietenkin. Niissä on jos jonkinlaista vaatetta, hänen tyylisiään tottakai: pieniä kauluspaitoja, pastellisävyjä, täynnä Nalle Puh -hahmoja. Itse suosin mukavia, täyteläisen värikkäitä ja käytännöllisiä lastenvaatteita, enkä haluaisi pitää lastani minkään brändin (edes lasten -sellaisen) mainosnukkena.
Lapselle on nyt siis tähän mennessä ostettu anopin toimesta (hänen yksipuolisella päätöksellään, estelyistäni huolimatta) mm. syöttötuoli, matkasänky, baby-sitteri, hyppykiikku, leluja, vaatteita, vuodevaatteita, peitot ja tyynyt, uusi amme jne. jne. jne. Kun sanon, että meillä on kyllä kaikki tarvittava, ja hankimme itse tarpeen mukaan mieleisemme, anoppi vastaa "Niin niin", sillä äänensävyllä että "Turha puuttua tähän, minä määrään!".
Näiltä anoppilan reissuilta kotiin palattuamme olen ottanut anopin äärimmäisen ylimielisen ja määräilevän asenteen puheeksi mieheni kanssa, ja pyytänyt itku kurkussa miestäni katsomaan asiaa minun kannaltani. Olen yrittänyt selittää, että toivoisin hänen tukevan minua ja omaa perhettään näissä tilanteissa, mutta vaikka mies kuinka lupailee että seuraavalla kerralla hän puuttuu asiaan, ei niin kuitenkaan tapahdu!
Viime viikonloppuna anoppi vieraili meillä, ja lähtiessään iski 8-kuisen lapsemme nyrkkiin setelitukon (yli 300 euroa) "uuteen turvaistuimeen". (Missään vaiheessa emme ole käyneet keskustelua, että voisiko hän osallistua uuden istuimen hankintaan.) Tämän jälkeen hän tuli hersyvästi nauraen halaamaan minua että hei nyt, ja nähdään taas!
Kaikki anopin toiminnassa tuntuu välittävän viestiä, että minä olen täysin kyvytön huolehtimaan omasta jälkikasvustani ja hänen varusteistaan!!! Mieheni asiaan puuttumattomuus puolestaan tuntuu siltä, kuin hänelle asia olisi kaikin puolin ok: vaimoa saa retuuttaa kaupassa, lapselle voi tehdä isoäidin rahoilla hankintoja puolison mielipiteitä kysymättä jne.
Ja minä kun vain haluaisin elää rauhassa omalla tyylilläni ja omilla rahoillani. Ei 8-kuinen tarvitse mitään niin kuin rakkautta ja huolenpitoa ja niitä minulla kyllä riittää! Tämä asia alkaa vaan painaa jo niin pahasti päälle, että pelkään pystyväni ennemmin eroamaan miehestäni kuin hänen hallitsevasta äidistään.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Toisaalta helpottaahan se teidän rahatilannetta että anoppi maksaa kaikenlaista. Mutta ymmärrän tunteesi kovin hyvin: haluaisit rakentaa omaa pesää miehesi kanssa, ja kasvattaa lapsenne omalla tavallanne.
Patenttiratkaisua tuskin on olemassa. Eroa ei nyt varmaan tämmöisen asian takia kuitenkaan kannata ruveta harkitsemaan, mikäli monet muut asiat ovat edes jotenkin tolallaan.
Anopitkin ovat vain ihmisiä. Olen vuorenvarma, että anoppisi ei käyttäydy näin piruuttaan tai ollakseen sinulle ilkeä tietoisesti, ei myöskään pilatakseen poikansa perhe-elämää. Mutta mikä mahtaa sitten olla syynä siihen että hänen on ilmaistava tukeaan ja rakkauttaan ja välittämistään rahana ja tavarana. Onko hän muuten yksinäinen? Pelkääkö hän menettävänsä teidät jotenkin? Onko hänen elämänsä tyhjää?
En tietenkään tarkoita että sinun tai miehesi saati pienen lapsenne pitäisi ryhtyä anopin terapeutiksi. Mutta uskon, kun kirjoituksesi perusteella vaikutat järkevältä ihmiseltä, että kun näitä syitä pyörittelet mielessäsi ja pääset eroon siitä (nuorille äideille/miniöille yleisestä nimim itse kokenut) luulosta että anoppi haluaisi teille nimenomaan pahaa... aivan varmasti löydät sisältäsi sopivat sanat ja tavat luoda rajanvetoa anopin ja teidän perheen välille.
Rajanhan ei tarvitse olla sitten kuitenkaan muuri!
Tärkeintä on varmasti tehdä itselleen ensin, sitten miehelle ja toivottavasti jossain vaiheessa myös anopille selväksi, että mitä hän lahjoittaakin, hän tekee sen pyytämättä, ja se ei velvoita teitä mihinkään. Ehkä joskus voit kertoa sen hänelle. Olet kiitollinen, mutta et mitenkään ajattele voivasi korvata tätä kaikkea ikinä. Ajankäytön suhteen voitte luoda rajoja melko pienellä tuskalla: ainahan lapsiperheellä voi olla kiireitä ja muita suunnitelmia sen verran ettei anoppi siihen ihan joka viikko mahdu. Lähtökohtana yritys yrittää ymmärtää mutta ymmärrys myös omia tarpeita kohtaan on aika hyvä yhdistelmä.
Niistä vaateasioista: kun olin nuori äiti, ompelin itse vaatteet esikoiselleni. Eikä tämä ollut 50-luvulla vaan 80-luvun lopulla. Suunnittelin, sommittelin ja sovittelin. Ompelin vaatteita omaksi huvikseni sekä itselleni että lapsilleni varsin pitkään (kunnes kyllästyin hommaan itse ja taloudellinen tilanteemmekin parani niin että saatoin mennä kauppaan ja ostaa just sen vaatteen mitä mieli teki...)
Olin melko pedantti tyylissäni. Anoppi kiikutti pinkkejä plyysivaatteita koska ne olivat tyttäjenvärisiä. Minusta ne olivat rumia. Pikkuvauvalle niitä en juuri pukenut paitsi silloin kun mentiin anoppilaan tai he tuli meille. Mutta päiväkoti kuluttaa vaatteita ja pihalla kurassa möyriessä vaatteet ovat lopulta melko samanvärisiä olipa alkuperäinen väri mitä tahansa.
Lapsille kehittyi myös omia mielipiteitä, eivätkä ne aina olleet yhtään samoja kuin äidin. Ompelemani Fanny&Alexander tyylinen juhlamekko kauniin lämpimine väreineen ja drapeerattuine satiinikauluksineen hävisi lapsen tyylitajun mukaan kirkkaasti vaaleanpuna-mustaraitaiselle froteekoltulle jonka miehusta oli tehtaantytöiltä lipsahtanut vinoon ja jossa oli MoominCharasteristics kuviot...
Joskus nyppi enemmän ja joskus vähemmän. Anoppi oli monella tavalla myös mukavakin. Ja hän piti tosissaan samoista lapsista kuin minäkin - minun lapsistani. Yhden lapsen kohdalla hän oli todella ainoita minun tukijoita, lapsi kun temperamentiltaan oli kuin isänsä pienenä... erilainen kuin minä, ja sitä nyt omat vanhempani eivät käsittäneet ollenkaan.
Minä opin olemaan huolestumatta siitä että lasten maku menee pilalle. Näyttihän se ensin menevän kun kaiken piti olla pinkkiä ja hörhöä ja rusettia ja muumia ja nallea... ja Barbieta.
Nyt tytöt ovat 16-20 vuotiaita ja kaikki kolme pukeutuvat persoonallisesti, muuntavat itse vaatteitaan, harkitsevat omaa värimaailmaansa ja yksi (kuopus) jopa ompelee sekä itselleen että siskoilleen vaatteita. Murrosiän "etkö nyt tajua että pakkasta on 20 astetta etkä voi mennä kouluun topissa" -kiistojen jälkeen kaikki myös pukeutuvat säänmukaisesti ja asiallisesti. Esikoisen rockbeibi -tyylissä tosin on vanhalle polvelle ollut vähän nieleksimistä... Anoppi tuskin olisi sitäkään tuominnut, jos olisi elänyt. Hän kuoli kolme vuotta sitten... ja keskinäisistä ajoittaisista yhteenotoistamme huolimatta tai ehkä jopa niiden takia muistelen häntä kiittäen ja arvostaen.
Melkoinen vuodatus tilanteesta, jonka moni varmaan kokisi positiivisena. Mainitsemasi ostoslista ei kuulostanut kovinkaan överiltä. Jyrkempi oli oma mielipiteesi, että nalle-puh vaatteet alistavat lapsesi (sinut) mainospelleksi. En havainnut, että anoppisi olisi muutoin puuttunut elämäänne kovin pontevasti? lienette kämppänne sisustaneet itse ja saatte kotirauhan arjessa? Et maininnut omista vanhemmistasi mitään. Jos heidän taloutensa ei mahdollista rahallista tukea, niin aiheuttaako se sinulle tiedostamatonta ristiriitaa, joka purkautuu pyrkimyksenä lopettaa anopin rahavirta? Onko lapsenne ainoa anopin lapsenlapsi? Mikä on anopin status muuten: onko varaa, onko aikaa, asuuko lähellä, suhde poikaansa ym...
Entä jos hyväksyisit tilanteen, mutta yrittäisit ohjailla hankintoja enemmän omien näkemystesi suuntaan? Muista vielä, että kun lapsi kasvaa myös hankinnat kallistuvat ja silloin voi anopin tuki olla jopa tarpeen. Nykyajan lapsi tarvitsee (sosiaalinen pakko) välineitä ja kalustoa melkoisesti...
Missasit sanoman koko alkuperäisestä kirjoituksesta. Apu ei ole tervetullut ja silti anoppi tuppaa omalla tavallaan auttamaan. Jos kerran on sanottu ei kiitos, niin se kyllä tarkoittaa EI KIITOS. Jos ei kielto tehoa, niin taustalla on takuuvarmasti jotain muuta kuin epäitsekäs auttamisen halu.
Siis minkälaisen varustuksen varassa on ihminen, joka pitäisi tilannetta hyvänä?
Enpä kovin ylpeilisi miehellä, joka antaa äidin maksaa ja viedä. Aina löytyy niitä aivottomia hyväksikäyttäjiä, jotka eivät ymmärrä missä mennään. Ja aina löytyy noita äidin pikku nössykkäpoikia, jotka eivät kertakaikkiaan saa sitä napanuoraa irti. Oksennuspussia tässä tarvitsee, kun lukee noita kirjoituksia. Siis oksettaa tuollaiset miehet, joiden elämää pyörittää taustalla äiti!
Sen minä ymmärrän, että alaikäinen lapsi on iloinen saadessaan rahaa ja tavaroita, mutta että aikuiset ihmiset viitsivät nautiskella...
Vai oletko sinä aikuinen?
Noita ristiriitoja mielen takaa on ihan turha hakea. Ilmaiseksi ei kuule saa yhtään mitään. Sellaista ihmistä, saati anoppia, ei ole olemassakaan, joka hukuttaisi pojan ja tämän perheen lahjoihinsa ihan pyyteettömästi. Sen lauluja laulat kenen leipää syöt - ennemmin tai myöhemmin.
Se menee katsos niin, että ensin on maksettu poika omistukseen, sitten yritetään saada samalla kauppatavalla pojan perhe. Lopputulos on se, että kun ristiriitoja tulee, niin anoppihan itse asiassa omistaa kaiken.
Enkä nyt vetoaisi siihenkään, että lapset tarvitsevat kaikkea ja anopin tuki voi olla jossain elämänvaiheessa tarpeen. Hankitko sinä omat lapsesi äitisi avun varassa ja äitisi kustannuksella? Kyllä fiksu on se, joka haluaa pärjätä omillaan, eikä se, joka odottaa, että äidiltä tipahtaa kukkaro käteen aina tarvittaessa.
Tuollaiset avut, jotka tungetaan ja tyrkytetään perheeseen ovat lähinnä häiritsemistä eikä mitään auttamista tai nauttimisen lähteitä. Jokaisella on oikeus omaan elämään, yritä tajuta.
Et kai sinä vaan itse tunge "apuasi" paikkoihin, joista sinulle on selvästi ilmoitettu, että apuasi ei tarvita. Sellaisia nimittäin sanotaan iilimadoiksi, tungettelijoiksi ja tuppautujiksi. Normaalia ihmistä tuollainen oikeasti haittaa. Sitten on niitä, joiden ei tarvitse kuunnella muita; sen kun posottelevat läpi elämän niin kuin olisivat ainoat ihmiset maapallolla ja vain se oma mielipide on tärkeä.
Kasva isoksi!
"vellu" taitaa olla Pappa-betalar-"miehiä".....
avaa lapselle oma tili, minne sijoitat rahat vastaisuuden varalle. Meni ne sitten mummun vanhuudenpäivien hoitoon tai lapsen tarpeisiin. Muuten antaisin mummun höösätä. Kaikki ihmiset on erilaisia.
Miehellesi kannattaa puhua uudelleen asiasta. Minä olin naimisissa miehen kanssa, jonka mielestä oli normaalia ottaa apua ja lahjoja vielä aikuisena vastaan. Mm. jouluisin miehen tavara ja lahjakasa oli isompi kuin lasten! Oli sellaista porukkaa, jotka rahalla ja maksamalla "rakastavat".
Kuule, suurin ongelmasi on PELKO.
Pelko sitä, että anoppi tunkee sinun reviirillesi tavaroinensa. Pelko että menetät itsenäisyytesi ja hallintasi oman elämänne suhteen.
Tavarat ovat pelkkiä tavaroita ja tunteet tunteita.
Anna anopin lahjoittaa tai olla lahjoittamatta. So what? Valta on enempi henkinen juttu kuin aineellinen. Sisäinen auktoriteetti ei ole krääsään sidottu.
Todellinen itsenäisyys ei ole kiinni toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.
Koeta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Joku toinen, jonka itsenäisyydentunne ei ole niin heilautettavissa, ottaisi muorin rahat ja lahjat ilman sen kummempia miettimisiä.
Mieti, oletko TODELLA ja OIKEASTI vallattu?
Kun pystyt rauhallisesti pillastumatta ottamaan nuo anopin lahjat vastaan, olet oikeasti itsenäistynyt.
Sinun elämäsi hallinta ei loppujen lopuksi voi olla anopin lahjoista kiinni, vaan sinun kyvystäsi käsitellä omia tunteitasi.
Ja jos anopin lahjat eivät muuten miellytä silmää tai sisustusta, niin muuta ne rahaksi ja myy!
Ja kai parit pienet vauvanpuserot voi pitääkin muorin mieliksi.
Onnea!
Meillä on aivan samanlainen tilanne ja mulle on turha kenenkään tulla sanomaan, että "eikö ole ihanaa kun joku ostaa puolestasi"! Kun ei ole!!! Itse ei saa päättää mistään lapsensa hankinnoista, anopilla on kotonaankin vielä enemmänkin tavaroita lapselle kuin meillä lapsen kotona! Syöttötuolit, hyppykeinut, kävelytuet, lelut, pelit ja vaatteet - kaikki on anoppi hankkinut - niin meille kuin omaan kotiinsa!!! Eikä pyynnöstä eikä meidän mielipidettä huomioiden vaan ihan omin päinensä!
Ensinnäkin en halua lapsestamme materialistia, jolle tavara on kaikki maan päällä. Ja siitä johtuen en ole itse saanut hankkia pienellemme yhtäkään lelua tms. koska hänellä on niitä jo nyt aivan liikaa! kaiken lisäksi anoppi ei huomioi, että on olemassa toisetkin isovanhemmat ja 3 kpl kummeja, jotka myös mielellään ostaisivat jossain vaiheessa jotain lapselle, mutta eivät voi, koska joka nurkka on jo nyt täynnä tavaraa!
Ja sitten tuohon omimiseen: anoppi kiskoo lapsen mun sylistä täysin kysymättä joka hetki kun vaan minkään tilaisuuden saa. Rinnat särkien joudun pyytämään omaa lastani edes imetettäväksi! Mä en tajua millainen nainen voi tehdä pienen lapsen äidille näin??? Mitä ihmettä kulkee sen naisen päässä? ja nyt jo kiukutellaan hervottomasti, kun yökylään emme pientä anna!
Tässä yökyläilyasiassa sentään onneksi mieheni on samalla linjalla, mutta noista tavaroista ei saa sanottua äidilleen mitään. Sylistä repimisestä sentään sanoi, mutta kun äitinsä itki ja nosti oikein kunnon marttyyrinäytelmän (onkohan hänellä jotain psyykkisiä ongelmia, olen alkanut miettiä), niin nyt mieheni sanoo mulle, että anna sen nyt vaan ottaa. Mutta kun anopin vaatimuksesta joudun muutenkin viettämään joka viikko vähintään yhden kokonaisen päivän heillä, eipä tunnu kivalta kun ei saa omaa pientään pitää sylissä 10-12 tuntiin lainkaan!!! Mä räjähdän kohta ja sitten en tiedä mihin elämä vie...
menet sinne koko päiväksi kerran viikossa?
Joo, sama ajatus syntyy! Ihan kuin oltaisiin tahdottomia riepunukkeja. Jos anoppi kantaa liikaa tavaraa, niin kyllä niistä pääsee. Ei muuta kuin vie Pelastusarmeijan keräykseen!
Syyttely on turhaa silloin kun kädet ja jalat pelaavat ja voi toimia.
Toimeksi, hyvä herrasväki.
Vie anopin rojut "mäkeen", ja sillä siisti.
Lakiteitse hän ei voi pakottaa ketään pitämään ostamiaan romppeita huushollissasi.
Ja ei kai kukaan voi aikuista ihmistä pakottaa olemaan päivää jossain anoppilassa.
Älä SYYTÄ anoppia, sinä itse olet syyllinen, KUN suostut. Siis miksi menet?
Ymmärrän jos ihminen suljetaan vankilaan, sieltähän ei pääse pois kuin karkaamalla, mutta anoppila... hohhoh.
Nyt vaan itseä niskasta kiinni, pistä tuulemaan, ja vali-valitusta soukemmalle.
Hassua, että tulit maininneeksi vankilan. Ja osuit niin oikeaan.
Nuo tilanteet eivät paljon vankilasta poikkea, sillä jos luit tekstin kunnolla, niin huomaat, että se MIES antaa äitinsä mällätä vaimon mielipidettä kuuntelematta tai siitä lainkaan välittämättä.
Ei se auta, jos vaimo sulkee oven, jos mies päästää anopin "apuineen" ikkunasta sisään.
Tilanne korjautuu vain, jos mies tekee jotain. Vaimollehan tilanne onkin kuin olisi vankilassa. Ei se vaimon tehtävä ole laittaa anopille rajoja, vaan se on MIEHEN TEHTÄVÄ. Kyseessähän on miehen äiti, ei tuollaista muuten tarvitsisikaan sietää.
Olen samaa mieltä siitä, ettei syy ole anopissa. Syy on vain ja ainoastaan miehessä.
Nuo tilanteet eivät tosiaan ole helppoja. Joillekin miehille se äidin apu ja läsnäolo on niin tarpeen, että mieluummin heivaavat perheensä pihalle kuin äitinsä.
Anteeksi, mutta ärsyttää kun vaimoa syyllistetään tilanteesta, jossa vaimo on oikeastikin aika voimaton. Vaimo voi tietysti tehdä sen, että katkaisee välit kokonaan. Palsta on kuitenkin täynnä esimerkkejä siitä, mitä välirikosta seuraa. Ihan villi arvaukseni on, ettei anoppi tai mies olisi välirikosta moksiskaan. Mukavaahan se vain olisi, että saadaan se miniänrotjake pois tieltä, kun ei kerran suostu perheen ikivanhaan mamma betalar- ja mamma sitten määrää kansa - kulttuuriin. Ikävä juttu on tietysti se, että ei voi enää puhua kovin onnellisesta perheestä.
Et varmaan osaa kuvitella, miten jäätävä voi olla tunnelma, kun anoppi huomaa, että hänen hyvää hyvyyttään antamat lahjat on hävitetty. Siinä on turha puhua järkeä kenellekään, kun järkipuhe ei ole aikaisemminkaan auttanut.
Minä muuten vein anopin rojut mäkeen ja sillä siisti. Ei oteta enää vastaan mitään anopilta, eikä olla paljon tekemisissäkään. Ei ole kovin hyvä tilanne sekään, sillä tilanteesta tulee joskus tasapainoinen vasta sitten, kun kärrää sen miehen ulos niiden rojujen mukana.
Ja muuten anoppilaan sulkemisesta. Meillä ainakin mies reuhasi viikkokausia, jos en lähtenyt anoppilaan mukaan. Siis teki elämän kotona niin helvetiksi, että lähteminen anoppilaan oli pienempi paha. Lopetin anoppilassa käymisen sitten, kun miehen meuhkaaminen tuntui siedettävämmältä kuin anopin.
Tuollaisissa tilanteissa, jossa alkuperäinenkin kirjoittaja on, on lopulta kyse aina jotenkin epänormaalista äiti-poikasuhteesta. Jompi kumpi riippuu ja roikkuu ja useimmiten molemmat ruokkivat riippuvuussuhdetta tahollaan. Yritäpäs sinä mennä sitten vaimona siihen väliin, niin helppoa se ei taatusti ole.
Vaikka mies reuhaisi anoppilaan lähtemisestä, niin ei sinne silti PAKKO ole mennä.
Laki tulee suojaksi, jos mies väkivaltaiseksi heittäytyy.
Jos suostuu alistumaan miehelle ja anopille, niin suostuu sitten. Mitä siinä kukaan voi tehdä... ainakaan sivullinen.
Mies ei ikinä muuta asenteitaan, jos antaa hänen pomottaa ilman rajojen laittamista. Alistumalla hänelle ikään kuin hyväksyt sen!
Jos ajattelet, ettet itse voi tehdä asioille mitään, niin et voikaan.
Jos ajattelet, että pystyt vaikuttamaan elämääsi, niin totta totisesti siinä jokin muuttuu.
Onko parempi istua anopin ja miehen valmistamassa häkissä alistuneena, vai taistella ja pitää aikuisuutensa. Oikeuksiensa puolesta taisteleminen ei ole kivaa, mutta se kannattaa.
Kyllä mies ennen pitkää oppii, mitä kanssasi voi tehdä ja mitä ei.
Jos ei opi, mies pitää vaihtaa!
En jaksanut paljoa lukea.
Mutta jos anoppi ei ole hommannut teille kunnon kotia, minuakin harmittaisi päivittäinen rahankulutus.
Se on jopa lapsillekin hyvin huonoa oppia, koska voi olla, ettei lapsilla olisi siihen varaakaan.
Mutta jos on mahdollisuus säästää, säästäisin omille tileilleni, en lasten tileille.
Toivottavasti Anopilla on rahaa silloinkin kun sitä tarvitaan.
(sinulle kaukana tulevaisuudessa)
Ennen lukiota tehdään valinta, aloitetaanko elämä rikkaiden vai köyhien seurassa, lukiossa.
Meidän aloittivat rikkaiden seurassa (vaikka köyhiä ollaan) ja se oli hyvä valinta.
On hyvä olla rahaa ja turvallisuutta kun ollaan 17-25 v. ikäisiä.
Lukea et sitten jaksanut, mutta satuja jaksat vääntää.....
Aamumurotko sulle jutteli noin henkeviä vai sattuiko yksinkertaisesti vääränväriset napit holahtamaan kurkusta alas ?
Onnea kersoille sinne rikkaiden seuraan ja kiitokset nauruista !
taasen olet vaihtanut nimimerkkiä.
Pane rahat vauvan tilille pankkiin ja osta vaikka rippilahja aikanaan. Sano anopille, että et käytä rahoja, joita hän lapselle antaa, joten jos haluaa lasta muistaa, niin tuossa on tilinumero.
Ei kannata lapselta kieltää isoäidin anteliaisuutta.
Moi vaan
Joo avaa kirpikselle pöytä ja rahtaa ylimääräinen tavara sinne.
Avaa sitten tili lapsen nimissä, jossa Sulla holhoojana käyttö oikeus. Normaalista kodista löytyy aina ylimääräistä tavaraa, sen kierrättäminen kirpiksen kautta ei ole vaikeaa
Kun lapsesi kasvaa ja opiskelu alkaa kyllä rahaa palaa.
Vararahasto on vielä tarpeen lasten kasvaessa, kaksi nyt aikuista lasta kasvattaneena sen tiedän.
Turha on surra sitä, että se antaa jolla on.
Miehesi ajatus maailma saattaa olla sen verran kypsempi kuin sinun, ettei äidin antama tavara tunnu kahleelta tai ostokselta.
Voisit nollata koti leikki ajatuksesi, olla vähän vastuun tuntuisempi. Et ole näköjään vielä aikuistunut.
Ehkä suhde vanhempiisikaan ei ole ihan aikuisen ihmisen, murrosikä ei hyvin erimittainen.
Lapsellinen voi alkaa tuntea olevansa ostos tai vajaavaltainen mistä vaan.
Mihin onnellisuutesi (ks. nimimerkkisi) perustuu, jos pidät naista, joka haluaa tulla omillaan toimeen epäkypsänä murrosikäisenä ja vastuuntunnottomana?
Eikö se omillaan toimeen tuleminen osoita juuri sitä vastuuntuntoa ja kypsyyttä?
Murrosikäiselle olisi erittäin vaikea ajatella, että pitäisi elää sen mukaan, mihin itsellä on varaa.
Kuulutko siihen kapea-alaiseen joukkoon anoppeja, joille mikään miniän ajatus ei ole hyvä. Jos miniälle ei kelpaa lahjat ja avokätisyys, niin miniä on epäkypsä murrosikäinen. Jos miniälle taas kelpaa lahjat ja avokätisyys, miniä on luonnollisesti itsekäs ja pinnallinen, ja ehdottomasti mennyt naimisiin pelkän rahan takia. Jos lapsia ei tule, syypäänä on miniä. Jos lapsia tulee, miniä ei niitä osaa hoitaa. ja niin edelleen ja niin edelleen
Et taida olla itsekään ruudinkeksijä, jos oikeasti ajattelet, että aikuisen ihmisen olisi vastoin tahtoaan otettava vastaan sellainen apu, jota ei halua.
Hyi olkoon teitä, jotka ette hyväksy toisten tapaa elää. Jos joku ajattelee asioista eri tavalla kuin sinä, niin onkohan kuitenkaan kyseessä välttämättä murrosikä?
Onneksi olkoon sinulle alkuperäinen kirjoittaja, joka sentään tiedät, missä raja kulkee ja otat vastuun omasta elämästäsi. Jonain päivänä miehesikin ehkä alkaa tehdä samoin. Siihen saakka joudut "vaihtamaan vaippoja" kahdelta perheenjäseneltäsi.
Ja sinulle anoppi. Mitä lujempaa pidät lapsistasi kiinni, sitä kauemmas sinusta he menevät.
Aina kun anoppisi lahettaa, antaa, lahjoittaa jotain oli se sitten rahaa tai roinaa, sano kohteliaasti kiitos. Jos haluat voit lisata etta se tulee hyvaan kayttoon.
Ota tavarat, lahjoita ne hyvantekevaisyyteen (pelastusarmeijan myyntipisteeseen tai aivan mihin vastaavaan tahaansa kuten ensikotiin)! Sinun taytyy henkilokohtaisesti vieda ne, ellei muuksi syyksi niin siksi etta varmistat tietoisuuden etta ne todella ovat annetut pois.
Rahalahjoista taas on yhta helppo paasta eroon. Laita koko setelinippu kirkon kolehtihaaviin. Tai lahjoita ne anopin nimella valitsemaasi hyvantekevaisyyteen.
Taten kaikille tulee iloinen mieli, anopille kun han saa ostaa ja antaa. Sinulle kun laitat lahjan kiertamaan ja annat tilaisuuden toiselle joka tarvitsee naita esineita.(eika pystyisi ehka muuten hankkimaan)
Jos anoppisi kyselee etta missas se mikkihiiri paita on voit aivan iloisesti ja rehellisesti vastata etta lapsellasi on niin paljon jo kaikkea ja tiedat otta on niin monta joilla ei ole mitaan joten mikkihiiri ilahtuttaa toista pienokaista.
Etta kiitos niin kovin paljon sinun hyvaa tarkoittavasta asenteesta.
Riippuu aivan miten sanot tuon vastauksen, koska jos tokaiset sen, antaja tulee surulliseksi ja vihaiseksi. Mutta jos sanot sen iloisella ja reippaalla aanella, hankin huomaa miten hyva ratkaisu tuo on.
Sitten vain vaihdat puheenaihetta ilman MITAAN lisaselityksia. Jos alat selittelemaan, vaarana on etta keskustelun taso muuttuu vihamieliseksi. Ja sita sinun taytyy karttaaa kuin ruttoa.
Onpas tämä aihe nostanut keskustelua!
Kiitos kaikille teille jotka olette vaivautuneet kirjoittamaan mielipiteenne. Olen niitä tässä lueskellut, ja monet ovat todella avanneet omia ajatuksiani.
Niin, hän joka kirjoitti todellisen ongelmani olevan pelko, on osittain oikeassa. Tiedän kyllä ettei kukaan ole tavaroin ostettavissa, vaikka sitä joku yrittäisikin. Silti, kuten toinen kirjoittaja mainitsi, "kenen leipää syöt sen lauluja laulat" ei ole täysin tuulesta temmattu sananlasku. Ehkä olen vain sellainen ihminen, joka tarvitsee tunteen omasta elämästä paljon konkreettisemmalla tasolla kuin toiset. Minulle oma elämä ja -elämänhallinta merkitsee sitä, ettei kukaan tule lompakkonsa kanssa sanelemaan mitä leipää syön, mihin lapseni puen, minkämerkkisen lastentarvikkeen otan kotiini jne.
Olen kyllä yrittänyt koko ajan juputtaa itselleni, että kyseessä on VAIN tavara ja "maallinen mammona", joista pääsee todellakin eroon esim. eteenpäin lahjoittamalla, mutta enemmän kuin tuo loputon raha- ja lahjavyöry, ahdistaa minua asian henkinen puoli: elävät, todelliset ihmissuhteet ja tämän kummallisen tilanteen vaikutus niihin. Ei tunnu hyvältä joutua keräämään extra-annosta mielenlujuutta ja -tyyneyttä ennen reissuja anoppilaan, ja palata silti niiltä matkoilta (välimatkaa yli 300km) henkisesti todella näännyksissä. Anoppilassa yhteiset viikonloput ovat nimittäin menneet rennosta yhdessäolosta siihen, että heti lauantai-aamuna roikutaan marketin ovenrivassa valmiina ryntäämään ostoskärryjen täyttöön - oli sitten todellisia tarpeita tai ei. Ostaminen tuntuu siis enemmänkin pakkomielteeltä, kuin arkielämässä välttämättömien tarpeiden hankkimiselta.
Enkä edes pidä minun ja anoppini välejä näistä suremistani ihmissuhteista kaikkein tärkeimpänä - onhan noita juttuja kaikilla ja kaikkialla, että joillakin eivät vaan kemiat tekojen ja ajatusmaailmoiden osalta kohtaa.
Enemmän suren esimerkiksi minun ja mieheni välejä, joita tämä asetelma väistämättä hiertää. Ei siltä voi silmiään eikä sydäntään sulkea. Kun olet anopin riuhdottavana ja näet miehesi katsovan tilannetta sivusta siihen puuttumatta, se syö kyllä sydämestä asti, ajatelkaa mitä ajattelette. Etenkin kun olen asiasta parhaan kykyni mukaan kotioloissa yrittänyt keskustella, kaikessa rauhassa ja rakkaudessa, ja huomaan ettei tilanne siitäkään muuksi muutu.
Toinen mieltäni painava puoli tässä jutussa on se, millaiset välit lapselleni ja anopilleni kehkeytyy, jollei tilanne muutu rauhallisemmaksi. Olen itse elänyt lapsuuden ilman isovanhempia, koska omilla vanhemmillani oli sotaisat välit paitsi toisiinsa, myös omiin vanhempiinsa. En siis suin surminkaan halua olla mielipiteineni estämässä lapseni ja hänen isoäitinsä välejä! Siksi siis jatkan näitä anoppilan-reissuja, vaikka joku kirjoittikin ettei ketään väkisin pakoteta kyläilemään anopin luona. Yritän niillä matkoilla pitää suuni supussa ja keskittyä siihen että lapseni oppii tuntemaan omat isovanhempansa.
Kuitenkin koen lapseni äitinä olevani vastuussa tietyistä esim. kasvatuksellisista seikoista. En kannata nyky-yhteiskunnan lietsomaa kulutushysteriaa, enkä halua lapseni oppivan että kinuamalla saa mitä vaan koska vaan, ja jopa ihan kinuamattakin. Haluaisin hänen oppivan, että elämän arvot ja onni löytyvät muualta kuin tavarapaljoudesta: yhteisistä läsnäolon hetkistä, metsäseikkailuista, askartelusta ja muusta mukavasta yhdessäolosta, joissa leikit antavat tilaa luovuudelle ja mielikuvitukselle. Olen vieraillut perheissä, joissa lapsi harhailee huoneessaan valtavien leluröykkiöiden keskellä osaamatta lopulta tarttua leluista yhteenkään - kyllä lapsikin ahdistuu jos tavaraa ahdetaan silmät suut täyteen!
Näistäkin asioista jokaisella on toki oma mielipiteensä, mutta tässä tapauksessa koen että minun mielipiteeni on se merkityksellinen, koska kyseessä on minun lapseni. Tottakai hän saa sitten ilmaista omat toiveensa, mielipiteensä jne. häntä koskevissa asioissa, mutta eihän hän osaa edes vielä puhua!!! :D Eiköhän siis noihin ekojen kerhoreppujen valintoihin ja teini-iän kapinoihin asti vanhemmilla ole valinnanvapaus ja vastuu siitä mitä hankitaan ja kuinka paljon..?
En siis todellakaan oleta että lapseni haluaa armeija-ikään asti ja sen ylikin pukeutua minun makuni mukaisesti. Eiköhän hänelle ole yksi ja sama minkälaisen koltun hän läpimäräksi kuolaa - eivät siis nuo "mikkihiiripaidatkaan" olleet tässä yhteydessä muuta kuin yksittäinen esimerkki siitä kuinka minun ja anoppini maut menevät ristiin, ja kuinka omien mielipiteideni kertomisesta huolimatta "mikkihiiret" jatkavat marssiaan kotiimme, jos ei muuten niin postiluukun kautta.
Ja kun siis toivon tilanteen rauhoittuvan, tarkoitan sitä todella, kirjaimellisesti. Jos näkisitte, millaisessa vimmassa, lasittunein katsein, anoppini viilettää noilla ostoskierroksillaan, ymmärtäisitte pelkoni ihan aiheelliseksi. Ei siinä ole kyse antamisen halusta, vaan jostain aivan muusta. Tässä kohtaa anoppini taustoja kysellyt oli ihan oikeilla jäljillä. Anoppini on joskus maininnut oman lapsuutensa aikana "jolloin ei ollut yhtään mitään" ja jatkanut miten ihanaa on kun nyt voi hankkia mitä vaan hinnasta välittämättä. Ei vaadi siis suuriakaan keittiöpsykologin taitoja nähdä syy-seuraus-suhde hänen lapsuutensa ja nykyisen käytöksensä välillä. En kuitenkaan halua oman perheeni kanssa olla osa hänen henkilökohtaista kurjan-ja-köyhän-lapsuuden-itselleen-hyvittämistä!
Tuntuu siis vain sille, että kai joissain tilanteissa voisi minullakin olla oikeus vetää rajoja sen sijaan että ikuisesti ymmärrän toisia heidän taustojensa kautta. En usko että anoppini tekee näitä juttuja pirunkiilto silmissään - kyse on siis todellakin varmasti enemmänkin syvälle pinttyneestä toimintatavasta, jota hän nyt yrittää soveltaa uusimpaan tulokkaaseen lähipiirissään: minuun ja poikaani.
Mutta eipä tässä kai auta kuin jatkaa yrittämistä... Olen kiitollinen siitä että sain edes tätä kautta purkaa näitä tuntojani, ja vieläpä lukea teidän kommenttejanne. Vedän syvään henkeä, lasken sataan tai tarvittaessa vaikka tuhanteen ja jatkan sitten taas oman elämäni ja oikeuksieni puolustamista. Mitään sotatilannetta en kuitenkaan halua, vaan pyrin löytämään jonkun rauhallisen ja rakentavan keinon tämän "tikittävän pommin" purkamiseksi ennen kuin on liian myöhäistä.
Annoit lukijoille selvan kuvan miten anopillasi on pakkomielle korvata aikoinaan "karsimasa" tavaran puute menemalla nyt yli ayraiden.
On itsestaan selva etta liika roina (kenelle tahaansa) on enemman harmiksi kuin hyodyksi, varsinkin lapselle joka on kehittamassa elamansa arvoja.
Tosiasia on etta niin kauan kuin olet miehesi kanssa naimisissa, anoppi on kuvioissa tavalla tai toisella mukana.Myoskin etta miehesi ei tule osallistumaan yrittaa hallita aitiaan.
Tehdaksesi tasta tilanteesta siedettavan sinun on (ilmeisesti) jatkettava roinan vastaanottaminen.
Kuten jo kerroin, LAHJOITA se pois. Niin suunnattoman monet muutkin tekevat!
Mita taas tulee tuohon raivohulluun ostoskierrokseen ennenkuin annat anoppisi kayda sinuun kasiksi, siis jo ennen kotoa lahtoa, tehkaa kirkkaasti selvaksi etta nyt ostoskierros kestaa vain 1/2 tuntia, 1,2,tai minka tahaansa ajan sina haluat. JA PYSY SIINA. Kun aika on kulunut, sanot vain etta menipas tama sukkelaan, nyt onkin jo aika palata kotiin-lounaalle-jatkaa nayttelyyn- saada lapsi paivaunille- mita tahaansa.
Menka vaikka eri autoilla jos anoppisi haluaa jaada viela.
Nyt kun anoppisi tulee kotiin autonsa taynna roinaa, lastatkaa ne omaanne (tai jos taitatte matkaa lentaen, niin matkalaukkuihinne) ja kotiin paastyanne teet niin monta ihmista tyytyvaiseksi antamalla heille kaiken tuon.
En ole alan ammattilainen voidakseni edes yrittaa antaa neuvoja anoppisi muuhun kayttaytymiseen. Mutta terveella maalaisjarjella vain yksinkeratisesti olemalla kohtelias aina hanet tavattuasi vedat pisimman korren. Ala edes yrita paneutua hanen sielunelamaan, jolle tuo aika kuuluu.
Vain vastaat kohteliaasti hanen kysymyksiinsa, ehdoduksiin neutraalin ystavallisesti ja varmistat ettei han jaa yksin lapsesi kanssa, milloinkaan.
>>>>Ala edes yrita paneutua hanen sielunelamaansa, se ei kuulu sinulle. Tuo aika ja energia kuuluu lapsellesi.
Onpa ongelmaa kerrakseen.
Meillä päinvastoin. Miniä äiti astuu ovesta sisään ja kaikki mentävä hänen ajatuksensa mukaa.
Vaimon äiti päätti, myös; nyt on hankittava lapsenlapsi.
Siitä keskusteltiin ja Miniä ja poikani päättivät hankkia lapsen myöhemmin.
Alkoi tyttären päivittäinen pommitus puhelimella.(asuvat 150 km välillä)
Taustaa tietysti on, perheen toinen lapsi kuoli äkillisesti jättämättä lapsenlapsia.
Lopulta Miniä suostui, ja asiaa alettiin valmistella, poikani ei vielä tahtonut.
Miniän äiti alkoi pommittaa minua puheluilla, jotka olivat todella ikäviä, kääntyen uhkailuksi, jossa Hän ilmoitti eron olevan edessä, jos ei lasta tehdä ja heti.
Puheet koskivat kaikkea parin sukupuoli elämän alueita, ja kaikessa sai poikani *kyytiä* positiivisena, mutta *maininnan* arvoisena asioissa, jotka eivät kuulu kolmannelle osapuolelle.
Tarvittiin kuitenkin pitkä tie ennen raskautta 6vuotta, ja selvisi Miniän äidinkin tarvinneen hormoni hoitoa, ennen kuin tuli raskaaksi.
Nyt on tilanne kimurantti. Anoppi ilmoitti eron tulevan joka tapauksessa, jos ei poikani ala olemaan kotona. Ilmoitin anopille en kuuntele enää poikani haukkumista jos ei muuta asiaa ole, olihan sitä. Poikani on nyt määrä luopua kaikista harrastus menoista, ollakseen kotona.. Poikani on aika kyllästynyt toiseen/anopin komentoon, ja jatkuvaan vitsailuun, siis anopin puolelta, asioiden kääntämiseen anopin määräämään suuntaan.
Suren sydämessäni poikani sanoja: ”En kuuntele läheskään kaikkea, mitä *vaimo* puhuu, se ei ole huomion arvoista”. Suhteen alussa poikani oli ylpeä keskusteluista nuorikkonsa kanssa.
Anoppi laskee kerrat, jotka nuoret käyvät minun luonani. Ne ovat ainaisen toran aihe, ja käynti kerrat ovat Hänen luulojaan, eivät toteutuneita käyntejä.
Miniän tapaan n. 4-5 kertaa vuodessa.
Meillä on oikeestaan aika lailla sama tilanne mutta tiedän siihen syyn. Vaimoni vanhempi veli ja hänen tuhlarivaimonsa ovat kupanneet appivanhemmiltani rahaa mielinmäärin kun heidän lapset ovat olleet pieniä. Nyt kun vaimoni kanssa tulemme 5v perässä lapsiemme kanssa niin ilmeisesti heille (appivanhemmille) on tullut tarve auttaa meitä yhtä paljon vaikkemme apua kaipaakkaan. Ei tilanne ole minua sen suuremmin stressannu koska kyseessä on muuten mukavat appivanhemmat ja tiedän että he saattaisivat loukkaantua jos joskus kieltäydyttäisiin ottamasta rahaa/tavaraa vastaan. Ja kaikenlisäksi kaikki tavara mitä olemme saaneet on myös käytössä eli mitään turhaa rompoolia emme ole saaneet.
Anopillasi on jonkinlainen häiriö, johon hän tarvitsisi apua. Kun olet noin kiittämätön hänen lahjoistaan, sinun pitäisi sanoa hänelle suoraan, ettei osta teille mitään. Hän nimittäin luulee tekevänsä hyviä tekoja ja palveluksia ja saa siitä suurta iloa. Hän ei ehkä osaa ilmaista rakkauttaan muulla tavoin. Voi tulla päivä tuollaiselle ihmiselle, että hän menettää kaiken omaisuutensa, ja on sitten aivan onneton, kun ei pystykään enää tavaroilla ja rahalla rakastamaan. Näin kävi minulle ja toivoisin etten olisi niin runsaskätisesti jaellut lahjoja ja rahaa, kun niitä ei kuitenkaan arvostettu, kun nyt olen puilla paljailla, eikä kukaan auta minua. Menetin kaiken omaisuuteni tapahtumassa, jota mikään vakuutus ei korvannut. Kannatta panna stoppi anopin rahankäytölle jos et sitä itsellesi halua. Joillakin on sairaalloinen antamisen pakko, joka voi osalla johtaa jopa talousvaikeuksiin.
ymmärrän sinua, koska koet että anoppisi tunkeutuu sinun reviirillesi rahoineen. Mutta toisaalta, kun itse jouduin elämään lapsuuteni köyhyydessä, niin ajattele asian hyvääkin puolta: on joku jolta lapsi saa kaikkea maallista hyvää. Voin kertoa, että vaikka se metsässä leikkiminen ja retket oli kivaa, niin oli silti tosi kurjaa kulkea 4.:lle luokalle asti pelkissä kirpputorivaatteissa (onhan se pinnallista mutta lapset ovat tosi julmia toisilleen muotiasioissa eikä siinä vanhempien vakuuttelut yhtään auta)!
Voisiko olla, että kun omilla vanhemmillasi/isovanhemmillasi oli riitaiset välit, niin tulkitset kaikki tilanteet sen mukaan ja ymmärrät anopin teot hyökkääviksi? Itselläni on sama ongelma syönyt ihmissuhteita (vanhempani riitelivät keskenään ja muidenkin kanssa, samoin isovanhemmat olivat aika "reviiritietoisia"). Entä jos anopillasi on myös ongelmia ilmaista tunteitaan ja hän osaa tehdä sen vain syytämällä rahaa ja tavaraa?
Kuten täällä on sanottukin, mielestäni hyvä keino on antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - ja antaa tavarat pois... ?
Kun opetatte lapselle omat arvonne ja perustelette ne hyvin, niin varmaan hänkin toteaa anopille aikanaan että ei halua niitä uusia tavaroita vaan esim. kannattaisi antaa rahaa keräyksiin...
Ei tietysti ole hyvä jos anoppi tunkee rahoineen jos itsellä on tarpeeksi, mutta toisinpäin se on tosi pirullista. Anoppi on saita miehelleni mutta nuorimmalle ja vanhimmalle pojalle kyllä annetaan maat ja mannut. Pahinta on kun hän pojanpojalleen sanoo että pyydä isältä hänen pitää ostaa, vaikka mieheni on työkyvyttömyyseläkkeellä ja poika on 18 jo täyttänyt. Eilen pamautin että älä puutu kasvatukseen. Pojan pitäisi mennä töihin ja hankkia itse. Siitä taisi mennä sukset ristiin. Menköön. Yritän itse tulla paremmaksi anopiksi. Oli siitä sellainen hyöty.