Tapasin samanikäisen(reilu 20 v) tytön helmikuun alussa. Kaikki tuntui kolahtavan "maagisesti" yhteen. Kummastakin tuntui että olimme toisillemme luotuja.
Hetken päästä aloimme varovasti puhua rakkaudesta. Puhuimme ja määritimme mitä rakkaus tarkoittaa kummallekin. Ajattelimme rakkaudesta samalla tavalla.
Rakastuimme toisiimme. Tyttö usein kertoi minulle: "kuinka hän rakastaa minua ikuisesti"
"että vanhana istumme vanhainkodin kuistilla"
"kuinka seksikäs olen"
" että hän ei ole katoamassa, vaikka minä sairastuisin uudestaan masennukseen tai vaikka sairastuisin fyysisesti kuten olen sairastanutkin nuoresta iästäni huolimatta. Hän pysyisi rinnallani ja olisi tukenani kuten minä olisin tukena hänelle."
Toppuuttelin häntä, ettei lupailisi/puhuisi vielä moisia, alkuhuumassa. Kuitenkin minulle tuli hyvä ja luottavainen olo. Aloin uskoa, että hänen kanssaan on hyvä rakentaa suhdetta.
Seksikin oli upeaa. Tai sitten hän on uskomaton näyttelijälahjakkuus.
Kevään aikana aloimme puhua, että syksyllä muuttaisimme yhteen. Alkukesän aikana jouduin kovaan stressiin ja aiemmin sairastamani masennus &ahdistuneisuus alkoi tulla takaisin. Puhuimme asiasta ja hain apua. Tyttö sanoi että olen synkempi ja kärttyinen. Myönsin asian, ja aina pyysin anteeksi jos tiuskin hänelle. Aina. Hän tiesi että paranen vielä ihmiseksi jollaisena hän
oppi minut tuntemaan.
Heinäkuun lopussa hän jätti minut. Sanoi että juhannuksesta alkaen hän ei ole tuntenut oloaan hyväksi kanssani. Kaksi päivää ennen kuin hän jätti minut, hän sanoi rakastavansa minua. Ja minä rakastin häntä. Päivää ennen eroa rakastelimme. Ihan kuin kaikki olisi ollut hyvin. Vaistoni
yritti varoittaa minua, olisi pitänyt uskoa sitä.
Miksi hän jätti minut? Syiksi hän sanoi seuraavia: - Että rakkautensa minua kohtaan on muuttunut kaverilliseksi. Ilmeisesti masennukseni takia.
- Hänellä tulee opintojen takia kiire syksy
- Häntä rupesi ahdistamaan sitoutuminen parisuhteeseen
Eli kaikki suhteen aikana puhutut/luvatut asiat osoittautuivat perättömiksi puheiksi. Ja kuinka seksikäs olin siinä ja siinä tilanteessa. Ei hän enää tiennyt oliko minua koskaan edes rakastanut.
Kuka tästä kaikesta sitten kärsii. Minä. Koska rakastin häntä oikeasti. Ja uskoin että rakkaus toista kohtaan ei yhdessä kuukaudessa muuttuisi niin totaalisesti. Tiesin että asiat voisivat olla paremminkin, mutta uskoin että hän jaksaa taistella kanssani rakkautemme tähden.
Tietysti masentumiseni&ahdistuneisuuteni paheni eron takia.
Tyttö sanoi että minun pitäisi vihata häntä, koska
hän yhtäkkiä päättikin häipyä minun hätäni keskellä. Niin, se on totta.
Ainoa mitä tällä hetkellä tunnen, on ääretön tyhjyys ja kaipuu häntä kohtaan.
Raskasta kaikki varmasti hänellekin on. En sitä kiellä.
Joten kaikki särkyneen ja pettyneen sydämen omaavat: Täällä on kohtalokaveri! Ette ole yksin, vaikka siltä tuntuu minustakin!
Kommentoikaa!!!
Hetken päästä aloimme varovasti puhua rakkaudesta. Puhuimme ja määritimme mitä rakkaus tarkoittaa kummallekin. Ajattelimme rakkaudesta samalla tavalla.
Rakastuimme toisiimme. Tyttö usein kertoi minulle: "kuinka hän rakastaa minua ikuisesti"
"että vanhana istumme vanhainkodin kuistilla"
"kuinka seksikäs olen"
" että hän ei ole katoamassa, vaikka minä sairastuisin uudestaan masennukseen tai vaikka sairastuisin fyysisesti kuten olen sairastanutkin nuoresta iästäni huolimatta. Hän pysyisi rinnallani ja olisi tukenani kuten minä olisin tukena hänelle."
Toppuuttelin häntä, ettei lupailisi/puhuisi vielä moisia, alkuhuumassa. Kuitenkin minulle tuli hyvä ja luottavainen olo. Aloin uskoa, että hänen kanssaan on hyvä rakentaa suhdetta.
Seksikin oli upeaa. Tai sitten hän on uskomaton näyttelijälahjakkuus.
Kevään aikana aloimme puhua, että syksyllä muuttaisimme yhteen. Alkukesän aikana jouduin kovaan stressiin ja aiemmin sairastamani masennus &ahdistuneisuus alkoi tulla takaisin. Puhuimme asiasta ja hain apua. Tyttö sanoi että olen synkempi ja kärttyinen. Myönsin asian, ja aina pyysin anteeksi jos tiuskin hänelle. Aina. Hän tiesi että paranen vielä ihmiseksi jollaisena hän
oppi minut tuntemaan.
Heinäkuun lopussa hän jätti minut. Sanoi että juhannuksesta alkaen hän ei ole tuntenut oloaan hyväksi kanssani. Kaksi päivää ennen kuin hän jätti minut, hän sanoi rakastavansa minua. Ja minä rakastin häntä. Päivää ennen eroa rakastelimme. Ihan kuin kaikki olisi ollut hyvin. Vaistoni
yritti varoittaa minua, olisi pitänyt uskoa sitä.
Miksi hän jätti minut? Syiksi hän sanoi seuraavia: - Että rakkautensa minua kohtaan on muuttunut kaverilliseksi. Ilmeisesti masennukseni takia.
- Hänellä tulee opintojen takia kiire syksy
- Häntä rupesi ahdistamaan sitoutuminen parisuhteeseen
Eli kaikki suhteen aikana puhutut/luvatut asiat osoittautuivat perättömiksi puheiksi. Ja kuinka seksikäs olin siinä ja siinä tilanteessa. Ei hän enää tiennyt oliko minua koskaan edes rakastanut.
Kuka tästä kaikesta sitten kärsii. Minä. Koska rakastin häntä oikeasti. Ja uskoin että rakkaus toista kohtaan ei yhdessä kuukaudessa muuttuisi niin totaalisesti. Tiesin että asiat voisivat olla paremminkin, mutta uskoin että hän jaksaa taistella kanssani rakkautemme tähden.
Tietysti masentumiseni&ahdistuneisuuteni paheni eron takia.
Tyttö sanoi että minun pitäisi vihata häntä, koska
hän yhtäkkiä päättikin häipyä minun hätäni keskellä. Niin, se on totta.
Ainoa mitä tällä hetkellä tunnen, on ääretön tyhjyys ja kaipuu häntä kohtaan.
Raskasta kaikki varmasti hänellekin on. En sitä kiellä.
Joten kaikki särkyneen ja pettyneen sydämen omaavat: Täällä on kohtalokaveri! Ette ole yksin, vaikka siltä tuntuu minustakin!
Kommentoikaa!!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
taas tällainen tavallinen tarina, kun väitetään rakkautta, mutta todellisuudessa sitä ei ole ollut olemassakaan! Pelkkää sanan helinää!! Just tuollaisia ovat nuoret naiset, luullaan rakkaudesta ja jopa puhutaan siitä, hah, hah.. rakkaus on TEKOJA eikä sanoja! Ja vielä ihmetellään, kun miehet ovat niin rikki revittyjä. Kyllä varmaan onkin tuollaisen älyttömän tempauksen takia. Ja vielä pitäis kaiken tämän kokeman jälkeen pystyä luottamaan.. Haloo.. leikkikää nuoret naiset nukkeleikkejä siellä kotona aivan rauhassa ja kasvakaa aikuiseksi!!!!
Hei!
Myös minun sydämeni särkyi jokin aika sitten. Tilanne oli vain toisin päin: rakkaani sairastui masennukseen/ahdistukseen. Tämä johti siihen, että hän muuttui eikä pystynyt panostamaan suhteeseen. Yritin taistella ja auttaa, mutta apua hän ei hakenut ja minut työnsi pois. Kauhealta tuntui kun hän sanoi että päästää minusta irti, koska tuottaa vaan kärsimystä. Pelkäsi myös katuvansa jos paranee.
On niin avuton olo ja rakastan häntä niin että sydäntä särkee. Tuntuu että en pääse ikinä yli. Olisi ollut helpompaa että olisi löytänyt toisen ym. jokin muu syy.
Olimme yhdessä kaksi vuotta ja hän oli mitä iloisin ja ihanin ihminen. Huolia tosin paljon, nähtävästi liikaa.
Tuntuu niin vaikealta jatkaa elämää. Muistan miten hän rakasti minua ja mitä kaikkea ollaan käyty läpi yhdessä.
Minussa herää vielä toivon kipinä, että hän hakee apua ja paranee. Huomaa tehneensä virheen. Se on kuitenkin epätodennäköistä ja pitäisi surra ero läpi. Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan tekemisissä, eli ylitse pääsyyn menee aikaa. En ikinä tule hyväksymään tätä...
Itsellä on ahdistusta ja masennusta asian takia. Sairastun varmaan itsekin :(
Vielä jotain omista tuntemuksistani. Parin ensimmäisen hysteerisen viikon (itkin koko ajan, en nukkunut, en syönyt) jälkeen luulin että helpottaa.
Näin ei ole. Nyt tuntuu siltä että pala koko ajan kurkussa, itkuherkkyyttä, nukun huonosti (painajaisia) ja vatsa niin kipeä että yöllä herään siihen kun repii.
Lisäksi ahdistaa paljon ja tuntuu että jonkinlaisia paniikkituntemuksia. Pyörryttää ym. välillä. Lisäksi töiden jälkeen haluan vain nukkua. Lisäksi aivan suunnaton ikävä ja huoli toisesta.
aika parantaa haavat, Myös minun rakkaani sairastui olimme surustelleet yli 6-vuotta kunnes aloin odottamaan lasta. Siinä vaiheessa kun olisin itse tarvinnut tukea hän ajoi minut pois yhteisestä kodistamme. kaikki näytti niin hyvältä yhtä-äkkiä hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi. Kävin läpi itse myös kriisin joka meni niin pitkälle että meinasin teettää abortin mutta onneksi tulin järkiini. Lapsestamme on kasvanut hieno ja tasapainoinen nuori. Ajan kanssa vasta selvisi että hän sairastui kitsofreniaan ilman mitään ennakkoaavistuksia. Oliko lapsen tulo sittenkin liian iso asia hänelle ja laukaisi sairauden.
välttämättä tiedä vielä vuodenkaan yhdessäolon jälkeen, rakastaako toista.Ei pelkkään ulkokuoreen ja fantasiaan voi rakastua..se sisiltää luonnetta (tietää jopa toisen synkän puolen).Eli ei kannata kiirehtiä, etenkään yhteen muuttamaan liian aikaisin.Yksinkin täytyy oppia olemaan ja tulemaan toimeen itsensä kanssa.
Minun tarina on seuraavanlainen.
Tapasimme juomisen merkeissä huhtikuussa yli 2 vuotta sitten.
Heti ensimmäisestä hetkestä kiinnostuin hänestä.
Minulla oli ollut pitkä ja vaikea suhde takana, joten en todellakaan etsinyt ketään uutta.
Oli vielä särkynyt sydän sen jälkeen, tai ainakin niin luulin.
Kuukaudet menivät sekoillessa, ja tapasimme taas, tosin ei koskaan selvinpäin.
Minulla oli/on ongelmia myös. Olen ollut masentunut ja ahdistunut niin kauan kun muistan. Sitten tuli se päivä, jolloin päätettiin yrittää alkaa seurustelemaan.
Se oli elämäni isoin virhe, ei tunnettu toisiamme, emmekä koskaan olleet edes selvinpäin.
En koskaan luullut että siitä tulisi mitään, en varmaankaan välittänytkään, koska niin paljon pahaa minä suhteemme alussa tein, mutta niin myös hänkin.
Koko kesä meni ryypätessä, ilman yhtääkään raitista päivää. Olin asettunut hänen luokseen. Hän asu toisella paikkakunnalla kun minä. Istuimme hänen kotonaan, ei päästy edes ulos, jos ei tarvinnut mennä hakemaan lisää juomista.
Sitten hän sai häädön, hän sanoi ettei meidän jutusta tulisi mitään, jos emme asuisi samalla paikkakunnalla, ja minä tyhmä uskoin ja aloin etsiä asuntoa.
Syy oli myös siinä että vihasin omaa kotikaupunkiani, minulla ei ollut siellä ketään ja luulin että pääsisin ongelmiani pakoon.
Oli elokuu ja hän muutti asuntooni. Siinä vaiheessa jo en halunnut enää juoda.
Tiesin että suhteemme oli jo alusta asti tuhoon tuomittu, ja masennuin vaan lisää.
Hän kävi ryyppäämässä, minä jäin yksin, jotkut kerrat olin mukana vaikken halunnut, ja siitä seurasi vaan huonoa. Molemmat käyttäydyimme huonosti toisiamme kohtaan.
Sitten minä en enää jaksanut viinaa ja sen seurauksia. Olin nähnyt liian paljon paskaa, jo lapsuudessani, kotona, ja kaikkialla muuallakin, mitä se aiheutti. Itse olin päätynyt sille tielle ja se sai riittää! Hän antoi lupauksia, rikkoi niitä ja valehteli, vaan viinan takia.
Lopetin kokonaan juomisen, ja nyt en ole koskenut pisaraankaan yli puoleentoista vuoteen. Lopetin kaiken paskan tekemisen siihen hetkeen. Halusin muuttua, haluisin olla parempi ihminen. Mutta hän jatkoi, siihen rajaan saakka että jätin hänet. En jaksanut taistella viinan rinnalla, kun kummiskin jäin aina toiseksi.
Sitten hän taas lupasi muuttua, hän lupasi luopua viinasta ja kaikesta muusta, hän ei halunut elää semmoista elämää, ja minä otin hänet takaisin. Hetken aikaa tuo kaikki olikin totta. Monta kuukautta meni, yli puoli vuotta kun viina ei hallinnut elämäämme, oli hyviä hetkiä, oli huonoja. Kunnes hän yhtenä päivänä taas päätti, ettei millään ollut mitään merkitystä, heitti sen kaiken pois, ja rikkoi lupauksensa.
Jälkeenpäin hän sanoi että katui, tiesi että hän oli tehnyt väärin mutta hänellä oli niin paha olo ettei tiennyt mitä tehdä jne. mutta sen olin kuullut niin monta kertaa, joka kerta! Mutta sitten hän kertoi minulle asioita, synkästä menneisyydestään, joita ei koskaan ollut kertonut aiemmin, eikä kenellekään muulle, koko elämänsä aikana.
En kuitenkaan voinut antaa anteeksi, enkä unohtaa, mutta yritin ymmärtää, vaikka kuinka pahasti hän oli minua satuttanut. Yritin olla hänen tukena ja lohduttaa, vaikkei hän koskaan ollut minun, yritin vain jatkaa, kunnes en enää jaksanut, ja minun oli pakko puhua siitä mitä hän minulle oli tehnyt, mutta hän vain sanoi että takerruin liikaa lupauksiin, ja siihen mitä hän oli tehnyt.
Hän muuttui aivan kylmäksi ja tunteettomaksi minua kohtaan, sanoi että yritti vain olla oma itsensä, etten koskaan ollut antanut hänelle sitä mahdollisuutta. Oliko kaikki muu sitten teeskentelyä?
Itkin päivät ja itkin yöt, sitten kai jossain vaiheessa herätin ihmisen hänen sisällään, koska viimeiset päivät olivat kuin hyvää unta. Kunnes hän pudotti pommin taas, rikkoi lupauksensa ja häipyi, lähetti viestin ettei tiedä mitä tekisi suhteellamme, ja myöhemmin ilmoitti että kaikki on ohi. Tuli kyllä yöksi taas kotiin, ja oli niin katuvainen ja sanoi sen kaiken minkä olin kuullut aiemmin, ja aamulla hän taas lähti ja jätti minut toistamiseen.
Se oli 4 päivää sitten.
Sen jälkeen hän on yrittänyt soittaa, lähettänyt viestejä että hänen elämänsä on merkityksetöntä ilman minua ja ihmetellyt missä olen. Aamuisin taas on tullut viestejä milloin voi hakea tavaransa.
Eilen vasta puhuin hänen kanssaan, ja sekin oli ihan turhaa, ei olisi koskaan pitänyt. Hän oli kännissä, hän sanoi ettei tiennyt mitä haluaa, mutta että pitäisi selvittää tämä, ja toivoi ettei sitten kun Hän jaksaisi sitä tehdä, olisi liian myöhäistä. Mutta että nyt mikään ei merkinnyt hänelle mitään, ja nyt ryyppääminen oli sen arvosta, että on pakko, koska ei jaksa itseään. Sitten hän haukkui ja syytti minua. Hän sanoi että huomenna (siis tänään, hän kertoisi miten asiat on).
Pari tuntia myöhemmin hän yritti taas soittaa, hän lähetti viestin että tulee huomenna kotiin, ja tänään aamulla taas että ei tule, koska voi niin huonosti.
Olin lähettänyt hänelle kirjeen ja vuodattanut kaikki tunteeni paperille, koska hän ei kuunnellut minua koskaan, enkä olisi koskaan muulla tavalla saanut kertoa mitä halusin, mutta sekin oli aivan turhaa.
Nyt on enemmän kysymyksiä mihin en koskaan kai tule saamaan vastauksia.
Mitä hänelle tapahtui?
Oliko kaikki ne hyvät hetket vain teeskentelyä?
Miksi minä/me emme merkinneet enemmän?
Mikä oli se kaikki puhe meistä?
Yhteisestä kodista, uudesta alusta jossain muualla?
Miksi hän antoi minun elää toivossa, jostain paremmasta, yhteisestä tulevaisuudesta?
Miksi minä taas annoin kaikkeni, enkä saanut mitään takaisin?
Miksi minä en saanut yhtäkään mahdollisuutta, ja hän sai liiankin monta?
Miksi hän kertoi ”salaisuutensa” minulle jos aikoi jättää minut, tai jos jätti minut sen jälkeen kun sain tietää kaiken, sen minkä kukaan muu ei tiennyt.
Luulin että se olisi auttanut häntä, meitä, että hän olisi tajunut että minulle voi kertoa, että välitän ja rakastan, että olisimme yhdessä selvinneet kaikesta.
Miksi en vain kuunnellut itseäni jo alusta asti?
Miksi hän antoi tämän mennä niin pitkälle,
olisi jättänyt minut silloin kun todella oli syytä.
T.T:lle tiedoksi että minä olin se joka oli vähän päälle 2kymppinen, ja hän vähän päälle 3kymppinen. Ikäero ei koskaan ollut mikään ongelma.
sisältä jos et lopeta suhdettasi alkoholistiin.Et varmaan tykkää kun jaan neuvoja mutta mene psykologille tai al-anon ryhmään ja hae apua itsellesi.Hienoa että olet päässyt viinasta,se ei kaunista ketään.Tiedoksi etä äitini eli alkoholistin
vierellä niin kauan alistettuna kunnes viina kirjaimellisesti erotti(äitini ei juonut).Äitini olisi sievä vieläkin mutta henkisesti raskas elämä näkyy hänestä ja vasta nyt hän opettelee tutustumaan itseensä,mitä hän haluaa...eli vuosia meni toisen sätkynukkena.Hyviä hetkiä varmasti teilläkin oli mihin helposti takertuu,MUTTA MEILLÄ ON TÄMÄ YKSI LYHYT ELÄMÄ ANNETTU,KÄYTÄ SE HYVIN.Alkoholisti ei muutu ellei itse halua ja lupailee aina ja ne lupaukset ovat katteettomia.Olet vastuussa vain omasta elämästäsi ja loppujen lopuksi jos ei rakasta itseään niin heikoille jää ja jokainen on pohjimmiltaan yksin tässä maailmassa vaikka olisi liuta auttajia ympärillä.ps.en osaa vastata kysymyksiisi,vain että siipan olisi hyvä hakea apua itselleen ja että hänellä on ongelmia.
Kaikki vastaukset ovat tervetulleita!
Minulla ei ole mitään muuta kun vuodattaa tunteeni tälle keskustelupalstalle.
Mutta miten pystyn olemaan välittämättä ja rakastamatta? Miten pystyn unohtamaan?
Eikö se niin ole että kun toisella on paha olla, pitäisi seisoa sen toisen rinnalla ja tukea, vaikka mikä olisi? Ainakin minä niin olettaisin, ja haluaisin samaa myös itselleni, mitä en kylläkään koskaan saanut.
Milloin sitä tietää että on saanut tarpeeksi, milloin sitä tietää milloin saa riittää?
Milloin sitä tietää että on liian myöhäistä, ettei kannata enää?
Lainatakseni yhdestä elokuvasta jonka vähän aikaa sitten näin:
"Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan mutta homma ei suju, milloin tullaan siihen että saa riittää?" ”-Ei milloinkaan!”
En vain tiedä miten pystyisin kaiken tämän jälkeen, mutta en ole valmis heittämään pyyhettä kehään vielä. Ehkä sisimmässäni olen pieni masokisti?
Olen käynyt juttelemassa yhden ulkopuolisen henkilön kanssa ongelmistani, mutta kaikkea en voi kertoa, koska hän tuntee tämänkin, eikä tällä mitään apua minulle. Tämän jälkeen en edes taida päästä sinne enää, koska enkai enää palaa sille paikkakunnalle?
Minulla taitaa olla jo liuta kirjotuksia kaikki keskustelupalstat täynnä, mutta se on minun tapani helpottaa tuskaa, edes vähän.
Silloin on tarpeeksi kun jalanjälkiä on naamallasi riittävästi,kun huomaat itkeväsi enemmän kuin toinen osapuoli,kun jatkuvasti kärsit saamatta itse tarpeeksi turvaa ja rakkautta.Ole itsekäs terveellä tavalla.Unohtaminen ei ole helppoa ja jotkut ihmiset jäävät aina mieleemme mutta sinun pitää elää elämääsi,ei ainakaan toisen kautta.Äitinikin on pieni masokisti tavallaan,mutta huomaan miten elämisen laatu on parantunut huomattavasti ja hän olisi tilanteen jatkuessa itsekin sairastunut.Voit olla toisen tukena,mutta kovuuskin on auttamista...et voi kantaa toisen omaa taakkaa loputtomiin,väsyt itsekin ja tavallaan aina uskoessasi mieheen lankeat samaan ansaan.Se on totta että jokaiselle on annettava mahdollisuus mutta liika on liikaa.Tee elämästäsi sen näköinen millaisen todella sen haluaisit olla.
Kuullosti Matin ja Mervin tarinalta... Lopettakaa heidän halventaminen!
Alkoholistin kanssa ei voi elää parisuhteessa!
Mutta kun kaikki alkoi näyttämään jo paremmalta, hän kävi lääkärin puheilla, puhui aa-kokouksista, antabuksesta, psykologilla käymisestä jne. Aloin jo uskoa että ehkä kaikki kääntyykin parhain päin kun ei ennen ollut tuommoista tehnyt, myöntänyt itselleen omaavansa alkoholiongelmia, että nyt kun saisi ammattiauttajan apua, olisi jotain toivoa.
Mutta ei, ei pystynyt edes olemaan kokonaista viikkoa selvinpäin.
Mitä tehdä kun itsellään niin paha olla ja niin paljon ongelmia ettei jaksaisi enää, ja odottaa ja pelkää sitä hetkeä kunnes pää täysin antaa periksi kun totaalisesti romahtaa pohjan läpi eikä ole takaisinpääsyä, ja toinen sitten soittelee ja uhkaa lopettaa elämänsä ym. ettei saa mitään apua mistään. Miten auttaa toista, miten auttaa itseään?
Keneltä pyytää apua, kenen puoleen kääntyä? Ammattiauttajat tuntuvat niin kaukaiselta ajatukselta, kun ei sitä apua saa toiselta paikkakunnalta, ja jos alkoholisoitunut hakee apua, eikä sitä heti saa, miten sitten minä saisin?
En voi alkaa ottaa vastuuta toisesta, aikuisesta ihmisestä, on jo liikaakin kestettävää että haluaisi itse tehdä lopun tästä, etten kestä enää yhtään vastoinkäymistä. Kukaan ei kuuntele eikä kukaan usko. Mistään ei löydy sitä auttavaa kättä, mistään ei löydy ulospääsyä mistään! Kaikkialle minne päänsä kääntää on vain kännisiä ihmisiä, viinaa, joka hallitsee heidän elämäänsä!
Miten sitä pystyy kiduttamaan itseään näin paljon? Kokoajan haluaa uskoa parempaan. Miten on mahdollista että ihminen kestää niin paljon paskaa toiselta ihmiseltä, miten rakkaus voi tehdä niin sokeaksi ja tyhmistyttää ihmisen? Miksi ei löydy onnellisia loppuja? Hetken kun uskaltaa voida paremmin, se kaikki romahtaa hetkessä taas, kahta kauheammin!
En tiedä mitä tehdä enää, oma elämäkin näyttää niin mahdottomalta!
Olisipa vain kyse parisuhteesta, ehkä silloin pystyisi käsittelemään sitä, mutta kun kyse on kaikesta muustakin, en jaksa enää!
Elämää on edessäsikin. Älä jää miettimään menneitä, jotka ei tule enää takaisin.
Käännä kello nykyhetkeen.
Ja anna itsellesi aikaa parantua haavoistasi.
Usko kaikki se, mitä hän sanoi lähtönsä syyksi. Vaikutti oikeilta syiltä.
Hän ei ollut valmis sitotutumaan sinuun. Haluaa muuta elämältään -ilman että sinussa olisi mitään vikaa. Anna hänen mennä.
Pakottaa ei voi toista jäämään. Hän oli varmaan aito eikä teeskennellyt kanssasi ollessaan.
Et ehkä usko tätä, mutta uusia parempia rakkaita ja ystäviä tulee.
Ole onnellinen tästä rakkaudenkokemuksestasi. Jotkut ei ikinä koe vastaavaa. Olet nyt entistä rikkaampi vaikka tällä hetkellä podetkin sydänsuruja. Masennuksesi aiheutti varmaan ärtyneisyyttä, se on luonnollista.
Vielä löytyy mimmi, joka hyväksyy tämänlaisetkin asiat osana elämään kuuluvina ja tukee sinua.