Onko ketään joka olisi selvinnyt pahemmitta traumoitta asumisesta appivanhempien kanssa samassa osoitteessa?
Itse olen joutunut pakkotilanteeseen, jossa kahden avoliittovuoden jälkeen mieheni palasi kotipaikkakunnalle töihin ja muutti takaisin lapsuudenkotiinsa, kun ei ollut rahallisesti fiksua vuokrata asuntoa samasta kaupungista missä appivanhemmilla on iso talo. Minä asuin talven opiskelukaupungissani, mutta tulin nyt kesäksi tänne anoppilaan (hommasin täältä töitä) jotta näkisin miestäni edes joskus. Olemme hankkineet yhteisen kämpän opiskelukaupungistani, mutta miehen työt pitävät meidät täällä vielä vähän aikaa.
Hermot on ollut kireällä jo kauan. Appivanhempani ovat todella mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen, mutta liika on liikaa. Omaa yksityisyyttä kun ei ole, kun samassa talossa ollaan. Mä yritän olla hermostumatta, kun tiedän että he tahtovat meille vaan hyvää, ja saadaan kaiken lisäksi ilmaiseksi täällä elostella.
Miten muut vastaavaan tilanteeseen joutuneet ovat selvinneet?
Tuntuu niin tukahdetulta, kun anoppi laittaa ruokaa (ei voida itse päättää mitä syödään anopin keittiössä), pesee myös meidän pyykit (mä haluan hoitaa itse likapyykkini) ja niin edelleen. Itseasiassa appiukko kävi juuri urkkimassa mitä naputan tietokoneelle... Mieheni perhe on niin tiivis, etteivät hänen vanhemmat veljensäkään "selviä" ilman anopin siivous- ja ruoanlaittoapua. Mieheni veljillä on jo omiakin lapsia, joita anoppi sitten hyysää. (Tosin mielestäni he vain osaavat maksimoida hyödyn, kun käyttävät anopin hyväntahtoisuutta hyödyksi ja saavat näin ilmaisen kodinhoitajan.) Miehenikin on jo lopen uupunut tähän järjestelyyn, mutta on ainakin osaksi sellainen mammanpoika, joka ei osaa äidilleen yhtään poikkipuolista sanaa sanoa, joten tässä ollaan.
Tiedän että ainoa keino on muuttaa pois, mutta kun olisi vielä vähän aikaa kestettävää jäljellä. Miehen kanssa tulee niin helposti riitaa ihan pikkuasioistakin, kun on pinna jo valmiiksi kireällä. En haluaisi että koko suhteemme kaatuu tähän tiiviiseen perhe-elämään.
Itse olen joutunut pakkotilanteeseen, jossa kahden avoliittovuoden jälkeen mieheni palasi kotipaikkakunnalle töihin ja muutti takaisin lapsuudenkotiinsa, kun ei ollut rahallisesti fiksua vuokrata asuntoa samasta kaupungista missä appivanhemmilla on iso talo. Minä asuin talven opiskelukaupungissani, mutta tulin nyt kesäksi tänne anoppilaan (hommasin täältä töitä) jotta näkisin miestäni edes joskus. Olemme hankkineet yhteisen kämpän opiskelukaupungistani, mutta miehen työt pitävät meidät täällä vielä vähän aikaa.
Hermot on ollut kireällä jo kauan. Appivanhempani ovat todella mukavia ihmisiä, joiden kanssa on helppo tulla toimeen, mutta liika on liikaa. Omaa yksityisyyttä kun ei ole, kun samassa talossa ollaan. Mä yritän olla hermostumatta, kun tiedän että he tahtovat meille vaan hyvää, ja saadaan kaiken lisäksi ilmaiseksi täällä elostella.
Miten muut vastaavaan tilanteeseen joutuneet ovat selvinneet?
Tuntuu niin tukahdetulta, kun anoppi laittaa ruokaa (ei voida itse päättää mitä syödään anopin keittiössä), pesee myös meidän pyykit (mä haluan hoitaa itse likapyykkini) ja niin edelleen. Itseasiassa appiukko kävi juuri urkkimassa mitä naputan tietokoneelle... Mieheni perhe on niin tiivis, etteivät hänen vanhemmat veljensäkään "selviä" ilman anopin siivous- ja ruoanlaittoapua. Mieheni veljillä on jo omiakin lapsia, joita anoppi sitten hyysää. (Tosin mielestäni he vain osaavat maksimoida hyödyn, kun käyttävät anopin hyväntahtoisuutta hyödyksi ja saavat näin ilmaisen kodinhoitajan.) Miehenikin on jo lopen uupunut tähän järjestelyyn, mutta on ainakin osaksi sellainen mammanpoika, joka ei osaa äidilleen yhtään poikkipuolista sanaa sanoa, joten tässä ollaan.
Tiedän että ainoa keino on muuttaa pois, mutta kun olisi vielä vähän aikaa kestettävää jäljellä. Miehen kanssa tulee niin helposti riitaa ihan pikkuasioistakin, kun on pinna jo valmiiksi kireällä. En haluaisi että koko suhteemme kaatuu tähän tiiviiseen perhe-elämään.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Olen tavannut sanoa, että maksu lankeaa aina tavalla tai toisella. Nyt olette tilanteessa, missä saatte asua ilmaiseksi ja olette kuin herran kukkarossa.
Maksu siitä on nyt tämä. On vain kestettävä hyväätarkoittava läheisyys. On vain jaksettava se, ettei yksityisyyttä ole. Ota asia tällä tavalla. Ajattele, että olet nyt elämänkoulussasi tällä luokalla, ja siitä on nyt selvittävä.
Tuo mitä sanot on kyllä ihan totta. Periaatteessa tilanne on hieno: appivanhemmat ovat auttaneet meitä moniin tavoin. Minun on vain vaikea olla täällä mieheni kodissa, jossa tunnen itseni niin ulkopuoliseksi ja tukahdutetuksi. Mutta yritän olla kiitollinen siitä että näinkin hyvin tullaan toimeen keskenämme, ja lopultahan sitä omaa kotia osaa sitten arvostaa enemmän. Ovat varmaan appivanhemmatkin onnellisia, kun lähdemme täältä pois... Kun vaan vielä jaksaisi vähän aikaa.
Yksityisyyden menetys on usein kalliimpi hinta asumisesta kuin raha. Minusta ei olisi ollut anopin luona asujaksi, niin ihana ihminen kuin hän olikin (valitettavasti kuoli vähän yli vuosi sitten) juuri tuosta syystä.
Tässä vaiheessa aika tuntuu sinusta varmaan paljon pitemmältä kuin se onkaan, enkä sitä ihmettele. Auttaisiko muuten se, jos keksisit jonkin keinon, jolla saisit(te) vähän yksityisyyttä? Joskus voisi auttaa viikonloppu muualla, muutama tunti vaatekaupoissa kiertelyä (ostitpa mitään tai et) tai jotain vielä pienempää, kunhan se on jotain sellaista, jossa sinulla ei ole mitään vaaraa törmätä appivanhempiisi tai ihmisiin, jotka kertoisivat nähneensä sinut siellä tai täällä - eikä siinä silti tarvitse tehdä mitään salattavaa, kunhan on oma rauha. :)
ensimmäinen vauva perheeseen ja jonotin omaa vuokra-asuntoa. Sinä päivänä, kun sain asunnon avaimet käteen pakkasin auton täyteen ja muutin. Oli ihanaa... Välit isovanhempiin ovat vieläkin ok. Syömiset ja muut hoidin itse... Asuimme yläkerrassa, enkä mennyt anopin ruokapöytään. Mies kyllä meni aamuin illoin, mutta hänen ratkaisuihinsa en puuttunut.
Pyykit pesin itse silloin, kun oli talon kone vapaana. Aikaani kulutin omepelemalla, kun mies oli töissä. Vauvan synnyttyä hän vei kaiken aikani..
Pennin pihtaamisella Satasen vahingot, näin se kaava toistuu kerta kerran jälkeen, erehdyksestä erehdykseen.
"....kun ei ollut rahallisesti fiksua vuokrata asuntoa...." Koita kestää appelan piinaa, olethan ollut rahallisesti järkevä !
Pakko kysyä; hyppäisitkö sadasta metristä alas, jos tällä tempulla saisit säästettyä kaksi euroa ?
Kuulostaa aika samanlaiselta perheeltä kuin omat appivanhempani. Ihania ihmisiä ovat ja saan olla todella kiitollinen heistä! Mutta jokin raja tietysti täytyy olla! Mulla ei ole vielä pahemmin 4 vuoden aikana keittänyt yli missään asiassa, no okei, ehkä olisivat voineet vähän vähemmän osallistua meidän häiden järjestelyyn, mutta kuitenkin. Ovat aika kovia osallistuun ja järjesteleen kaikennäköstä!
Missä sä pidät ne pyykkis? Pidäppäs nyt vaan siellä omassa huoneessanne tai jossakin missä majailette ne pyykit, vaikka piilossa! Mun anoppiani ei varmasti rassaisi yhtään pestä meidän pyykkejä ynnä muuta sellaista, mutta ihan väkisin pesen ne itse, appiperheeseen kuuluu siis vanhemmat ja kaksi poikaa. Eli siis anoppi on aina ollut ainoa nainen talossa ennen minua. Ja on pessyt kaikkien pyykit, silittänyt, imuroinut siivonut blaa blaa. Ihan mielissään tekee tuota hommaa, samalla kun perheen miehet makaavat sohvalla! Se on ollut aina niin. No sitten kun minä ilmestyin, täysin erilaisesta perheestä kotoisin oleva, ilmettelin suu auki miksei kukaan muu tee mitään! No ei. Anoppi pyykkää ja siivoo ihan mielissään, mut mä tunsin aina, että se on tosi väsynyt siihen. Mutta mikä auttaa kun ei ole miesten koskaan tarvinnut tehdä mitään?
Sun anopillas voi olla ihan sama juttu!!
Välillä kun siellä tulee käytyä ja opiskeluaikana vielä majailtiin tosi paljon, yhdessä anopin kanssa siivottiin ja kaikki oli mielissään. Anopin urakka puolittu, jessus aina mietein, et millä ilveellä se pärjää vielä 3:n urheilijamiehen kanssa, siinä sitä pyykkiä riittää!
Joku kerta nyt vaan meet pistään koneen pyöriin ja tee vaikka ruokaa kun tiedät että muut ovat pian tulossa, tee vaikka miehesi kanssa. Anoppisi varmasti yllättyy! Mä olen aina siivoillut vähän ja tehnyt muita juttuja siellä, anoppi on ollut tyytyväinen, mutta tottakai pitääkin auttaa!
Mä kestäisin kyllä asua appivanhempien kanssa jonkun aikaa, ihan fiksu veto asua, jos se on tilapäistä tai muuten tulossa pian joku muu muutos. Ei mitään järkeä maksaa vuokraa ja muuta muutamasta kuukaudesta, jos se oikeesti appivanhemmille käy!
ne appivanhemmat mahtaa olla ...? Kolikossa on aina kaksi puolta.
ostat kassit täyteen ruoka-aineita ja sanot: kun sä oot niin hyvä kokki, toin sulle tämmösiä, että saat taas laittaa sitä ihanaa burgundin pataas blaablaablaa...
Anna mä pesen ne pyykit, laita sä ne kuivumaan...
Anna kun minä autan, saadaan nopeempaa siivottua,
Muuta näkökulmaa, ei ole enää ongelmia.
Ja jos ilmatteeks asut, luulis olevan hiljaa...
Täyttä asiaa edelinen viesti ärsyttää tollaset jotka luulevat aina päättävän omista asioistaan. Vaikka saavat asua ilmaiseksi. Ajattele sitä jos joutuisit asumaan vuokralla niin ei siitä tilistä hirveästi jää käteen ruoan ja muitten kulujen jälkeen. Olisit tyytyväinen tilanteeseen, jossa joku maksaa sinun asumisesi ja sinun ruokasi. Ei sitä varmaan kovin kauaa kestä.
Asumme kaukana anoppilastani ja yleensä kun siellä käydään, viivytään "ikuisuus" minun mielestäni, mieheni mielestä vain lyhyt aiks. Viimeeksi olimme 3 viikkoa ja se viimeinen viikko oli jo piinaa. Vaikka ovat mukavia, niin se, ettei voi tehdä mitään, siivota, kokata, päättää tv-kanavista ymym. rassaa pidemmän päälle. Anoppini kun on sellainen, ettei apua kaipaa vaikka olen yrittänyt.
Ei ikinä enää niin pitkäsi aikaa.
Eipä aikuisen ihmisen ole hääviä asua kenenkään nurkissa. Säästät ehkä rahaa, mutta kulutat suhteita.
Tiedäthän kuitenkin sen päivän, kun pääsette omaan asuntoonne, joten toivottavasti se helpottaa.
Kerrot,että anoppisi hoitaa myös miehesi veljien lapset. Kommenttisi "(Tosin mielestäni he vain osaavat maksimoida hyödyn, kun käyttävät anopin hyväntahtoisuutta hyödyksi ja saavat näin ilmaisen kodinhoitajan.)" on siinä mielessä huvittava, että ulkopuolisen silmissä sinä ja miehesi olette täysin samanlaisia hyödyn maksimoijia. Veljet saavat ilmaisen kodinhoitajan ja te ilmaisen kodin.
Yritä jaksaa. Ehkäpä mietitte seuraavan kerran, mitä kaikkea rahalla sittenkin saa.
Voi ei, ku lukee näitä viestejä mitä täällä on appivanhempien luona asumisesta.
Itselläni on sellainen tilanne, että olen löytänyt unelmamiehen. Miehen mielestä hän on löytänyt unelmanaisen ja että meidät on luotu toisillemme. Olemme tosi rakastuneita, tosi hyvä pari ja minusta tuntuu, että mies on Se Oikea. En ihmettelis vaikka mentäisiin joskus vielä naimisiin.
Tämä mies on kuitenkin poromies ja hän on perinyt tilansa, talonsa, metsänsä ja poronsa vanhemmiltaan. Heillä on tehty talossa sukupolvenvaihdos eli kaikki on laitettu pojan nimiin, mutta vanhemmat saavat asua kuolemaansa asti talossa.
Nyt näitä viestejä lukiessa alkaa hirvittämään, että mitä jos menemme joskus vielä naimisiin ja muutan heidän taloonsa. Onko keittiö minun keittiö vai anopin keittiö? Päätänkö minä mitä syödään? Jos haluan järjestellä talon tavarat oman mieleni mukaan, tuleeko anopin kanssa riitaa? Jos haluan tehdä talossa remonttia, pitääkö kysyä appivanhemmilta lupaa? Tanssitaankohan meilläkin appivanhempien pillin mukaan? Onko minulla mitään päätösvaltaa? Onko ollenkaan omaa rauhaa?
Tilaa ei laiteta pois, koska haluan muuttaa maalle (tykkään ruumiillisesta työstä) eivätkä poromiehet sitä paitsi luovu poroistaan. Edes naisen takia.
Meillä tasan sama tilanne, kyseessä vaan maatila. Virallisesti en asu anoppilassa, mutta käytännössä vietän siellä lähes kaiken aikani.
Se on ahdistavaa! Juuri niin kuin aiemmat kirjoittajat ovat kuvanneet: mitään ei saa tehdä, tai jos tekee, siitä seuraa sanatonta paheksuntaa. Koko ajan on olo, että on tunkeilijana toisten kodissa. Siksi olen haudannut haaveet maallemuutosta... Pidemmän päälle myös tämä "kahden asunnon loukku" ottaa päähän, ja maksaa, mutta toisten nurkkiin en kertakaikkiaan voi muuttaa ilman "pakomahdollisuutta".
Kyllä aviomiehen on ihan ensimmäiseksi ymmärrettävä, että jos kotitilalle muutetaan, niin taloudet joka tapauksessa ovat erillään.
Äitiä ei voi työntää ulos omasta keittiöstään, jossa hän on uurastanut koko avioliittonsa ajan.
Äiti ei suostu siihen, vaikka ehkä muodollisesti vetäytyy kamarin puolelle. Hän ei hyväksy pienintäkään muutosta: Kahvipurkki on aina ollut tässä. Meillä leivotaan joka perjantai. Minun aikanani hillottiin ainakin 20 litraa mustikkaa.
Se on ihan inhimillistä.
Kummallekin oma talous. Vaikka äitivanha sitten tulisikin usein "uudelle puolelle", niin hän asennoituisi kuitenkin eri tavalla pojan ja miniän kotiin.
Jos anopin aikana hillottiin ainakin 20 litraa mustikkaa, niin hohhooh. Eipä oo isoja vaatimuksia miniälle.
Kaksikymmentä litraa säilöttyä mustikkaa on aika vähän talveksi!
Mie miniänä säilöän 70 litraa talven varalle.
Jos sinulla on yhtaan jarkimolekyylia aivoissasi, osallistut taloudenhoitoon!
Kuinka edes kehtaat valittaa kun ihmiset tarjoavat katon paasipaalle ja hopeatarjottimella ateriat eteesi?
Tiedatko, itse maailmanmatkaajana joudun maksamaan tuosta hyvasta (pyykipesuineen) n, 150 - 200 euroa paivassa.
Jos sinua vaivaa tuo heidan palvelu taso, maksa ihmeessa siita.
Avaa vaikka heidan tietamattaan pankkitili ja laita jokaista paivaa kohden, jonka nautitte heidan vieraanvaraisuudestaan ja jarjestamistaan palveluista, vahintaan 50euroa.
Kun on aika muuttaa ulos, ojennat heille pankkikirjan halausten kanssa jattilaismaisella kiitoksella.
Mullakin on sukulaisia joissa maatilan uusi isäntä ja emäntä plus vanha polvi pitävät taloa yhdessä, mutta alusta asti on ollut omat talot! Eihän nyt samassa luukussa voi asua, siinä se puoliso taantuu lapsen asteelle.
Paras kun nuoripari laittaa talopaketin jollekin tilan tontille, siitä se sopu lähtee. Rahaa kyllä vaati mutta tulee silti halvemmaksi kuin monen muun asunto, joten pystytte kyllä siitä selviämään. (JOs ette ole naimisissa niin pitää vain tehdä vuokrapaperi tontista joslle talo tulee ja molempien nimet talon omistajiksi.)
Mistäs ne *Mummon mökit* ovat saaneet alkunsa?
No juuri siitä, kun talonpitäjä vaihtui, ja edellinen sukupolvi siirtyi syrjään, vain *apuvoimiksi* tilanhoidossa.
On oman elämän tyhjyyttä ja tylsyyttä, jos ainoa asia mitä jauhaa on sukupolven vaihdos, joka on elämän normaali jatkumo.
EI SILLÄ=
Omat vanhempani eivät antaneet veljeni muuttaa piiruakaan tilan hoidossa.
Veljen Kihlattu häädettiin pois (äitini).
Veli suljettiin tilalle, pitämällä kaikki rahatalous vanhemmillani.
Yritimme siskojen kanssa auttaa keräsimme moporahan.
Veljellä ei ollut varaa ajaa edes mopolla, ja se menikin nuoremman veljen runturossi ajoihin, bensan rahoittivat vanhempani.
Nyt ovat vanhempani kuolleet.
Tilaa pitää vanhapoika veli, joka on elänyt täysin eristettynä 56 vuotta, eikä osaa/opi enää mitään uutta. Kasvatus oli tuloksen kaltainen.
Eli kyse oli kaikesta alistamisesta, joka käsitti täysin kaiken mahdollisen ajattelun. Tv ja radio tuli saman kasvatuksen jatkumoksi kaikessa oli vain sallittu kuuntelu katselu ja kritisointi asioissa.
Ei kyse ole mistään YLEISESTÄ anoppi tai appi käsitteestä VAAN IHMISISTÄ.
Veljeni kihlattu teki ainoan järkevän asian jonka saattoi rakkaudesta veljeeni, poikasi suhteen tekemällä *huorin*, antaen näin pojan takaisin äidille.
Kun ihminen on yli kaksikymmen- vuotias, on melkoisen turhaa yrittää muuttaa tai kasvattaa, loppu elämän kannukset on siihen mennessä hankittu
meni.
kyl ärsytti se,et yksityisyyttä ei oikein ollut.Ei ne pahalla tarkoittanut ja puhuivat meidän miniästä ja sitä passausta jne....Mut kyl siihen höösäykseen välillä kyllästyi.Joskus oli ihana lähtee oman äidin luo yökyläilemään.Hyvin kestin.
tsemppiä.
Hankalaahan se on, mutta yritä jaksaa sen voimalla, että tämä on vain tilapäinen järjestely. Onko teillä nytkin se opiskelukämppä toisella paikkakunnalla olemassa? Voisitteko välillä mennä sinne viikonlopun viettoon?
Anopin luona asuttu jo lahes 7 kk, ja ainakin puoitoista vuotta jaljella. Maailman ihanin anoppi ja sydan taytta kultaa........... itse karsin huonosta omatunnosta kun en osaa ajatella muuta kuin puolentoista vuoden paasta koittavaa vapautta ja OMAA HUUSHOLLIA KAHDESTAAN OMAAN RAKKAAN KANSSA. Olemme miesystavani kanssa rakentamassa taloa, ja taloudellisista syista jaamme asunnon ja vuokran anopin kanssa. Aluksi hyvalta idealta (kaikkien kolmen mielestä) tuntunut jarjestelma, alkaa nyt ottaan vastaan niin paljon, etten enää tiedä mitä tehdä. Ei ole omaa yksityisyyttä, aamupalat, illalliset, välipalat yhdessä. Anoppi haluaa pestä meidän likapyykit, silittää jopa alusvaatteemmekin (en kestä enäää !!!)
Tiedän, että hän haluaa vain auttaa ja yrittää tehdä olomme hyväks ja mukavaks, mutta lähemmäs 30-vuoden ikäisenä olisi ihanaa ja NORMAALIA elää jo ilman "äitiä" oman miehen kanssa.
Yritän sinnitellä ja toivon että suhteemme kestää hetkelliset ja usein toistuvat kiukkuni ja lyhyen pinnani ja että seuraavat puolitoista vuotta kuluvat NOPEASTI.
Tänään viimeks, otin auton ja ajoin 2tunnin päähän, pysähdyin parkkipaikalle ja istuin pitkän aikaa hiljaa omassa rauhassa ja ihan yksin......en enää edes osaa itkeä asiaa, enkä miettiä........ olen vain hiljaa ja yritän olla ajattelematta tätä hetkeä ja päivää.