Meillä on astunut arki kuvioihin. Vai mitä luulette:
1) Rakastellessa joka kerta ne samat kiehnäykset ja taputtelut. Jälkeenpäin mies ei helli ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
2) Kotona ollessamme saattaa paneutua ihan omiin juttuihinsa (netti/pelikone/kirja/tv) ja minä joko olen siinä hänen kanssaan tai sitten puuhailen omiani, hänelle aivan sama.
Olen tullut epävarmaksi tässä suhteessa. Tosin epävarma olo minulla on ollut näiden kahden vuoden aikana muutenkin. Hän sanoo, ettei ole tottunut tällaiseen, ettei hän ole sellainen jne. Mutta muiden naisten kanssa, joihin esim. törmätään kaupungilla, hän saattaa rupatella ja hymyillä kuin naantalin aurinko. Minä hymyilen aika harvoin, nauran aika harvoin. Jotenkin minusta tuntuu, etten ole aivan onnellinen, sillä mieheni ei rakasta minua niin kuin minä toivoisin. Tämä kuulostaa typerältä, mutta...
Olen aika hellyydenkipeä nainen jos suoraan sanotaan. Minua pitää huomioida jne. Joskus tuntuu, että roikun miehessäni liikaa, kun hellin häntä ja suukottelen ja vaikka mitä ...eikä hän paijaa minua läheskään yhtä paljoa takaisin. Jokin takaraivossani hakkaa, että me ei olla yhdessä ikuisesti. Että hän löytää jonkun kauniimman, taskukokoisen venuksen, jonkun joka säteilee ja jaksaa kimaltaa ja muuta sellaista. Jos sanoisin näin miehelleni, hän heti pahoittaisi mielensä ja syyttäisi, etten minä taidakaan tuntea häntä yhtään. Mutta kun vaan tuntuu siltä, ettei hän ehkä sittenkään rakasta minua niin paljoa kuin voisi olla mahdollista. Että ehkä hänessä sitten herää hellittelytunteet, kun on kyseessä oikea nainen.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea. Piti taas vähän purkaa...
1) Rakastellessa joka kerta ne samat kiehnäykset ja taputtelut. Jälkeenpäin mies ei helli ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
2) Kotona ollessamme saattaa paneutua ihan omiin juttuihinsa (netti/pelikone/kirja/tv) ja minä joko olen siinä hänen kanssaan tai sitten puuhailen omiani, hänelle aivan sama.
Olen tullut epävarmaksi tässä suhteessa. Tosin epävarma olo minulla on ollut näiden kahden vuoden aikana muutenkin. Hän sanoo, ettei ole tottunut tällaiseen, ettei hän ole sellainen jne. Mutta muiden naisten kanssa, joihin esim. törmätään kaupungilla, hän saattaa rupatella ja hymyillä kuin naantalin aurinko. Minä hymyilen aika harvoin, nauran aika harvoin. Jotenkin minusta tuntuu, etten ole aivan onnellinen, sillä mieheni ei rakasta minua niin kuin minä toivoisin. Tämä kuulostaa typerältä, mutta...
Olen aika hellyydenkipeä nainen jos suoraan sanotaan. Minua pitää huomioida jne. Joskus tuntuu, että roikun miehessäni liikaa, kun hellin häntä ja suukottelen ja vaikka mitä ...eikä hän paijaa minua läheskään yhtä paljoa takaisin. Jokin takaraivossani hakkaa, että me ei olla yhdessä ikuisesti. Että hän löytää jonkun kauniimman, taskukokoisen venuksen, jonkun joka säteilee ja jaksaa kimaltaa ja muuta sellaista. Jos sanoisin näin miehelleni, hän heti pahoittaisi mielensä ja syyttäisi, etten minä taidakaan tuntea häntä yhtään. Mutta kun vaan tuntuu siltä, ettei hän ehkä sittenkään rakasta minua niin paljoa kuin voisi olla mahdollista. Että ehkä hänessä sitten herää hellittelytunteet, kun on kyseessä oikea nainen.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea. Piti taas vähän purkaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
...tulee mieleen, että kaikkein pahimmin tökkii ehkä sun oma itsetuntosi ja -luottamuksesi. Olisiko sittenkin hyvä koettaa puhua miehelle näistä tuntemuksistasi, koska hänen voi olla ihan mahdotonta edes aavistaa, mitä mielessäsi pyörii. Toinen juttu on tietysti sen pohtiminen, mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen, että tunnet kaipaavasi koko ajan varmistusta ja vakuutteluja toisen rakkaudesta. En puhu "ylhäältä päin", koska jonkin verran olen itse paininut saman ongelman kanssa. Oma mies suhtautui ihan myönteisesti, kun näitä fiiliksiäni otin esille, mutta oli suunnattoman hämmästynyt. Pala palalta on päästy eteenpäin aika hyvin.
Kun suhde jatkuu pitkään, se ei voi enää olla symbioosi, molemmat tarvitsevat myös omia juttujaan, omaa tekemistä - muuten parisuhteesta tulee helposti vankila, ja siitähän ei taas hyvää seuraa. Kun miehesi syventyy johonkin omaan kuvioonsa, tee sinä samoin. Jos tuntuu, että sinulla ei sellaista tekemistä ole, kehittele sitä itsellesi: eihän sen mitään juhlallista tai superfiksua tarvitse olla.
"Kotona ollessamme saattaa paneutua ihan omiin juttuihinsa"
Hertsileijaa sentään. Minäkin paneudun kotona ihan omiin juttuihini. Niinkuin nyt tässä netissä. Se on kaikkien oikeus! Olla joskus aivan rauhassa, mutta mieluiten enemmänkin...
Jos tuntuu, että parisuhde tökkii, on keskustelun aika, siis miehesi kanssa. Ennen olisin tolkuttanut sinulle parisuhteen arjesta ja siitä, ettei kaikki voi olla aina kivaa - ja tottahan se onkin. Mutta oman eroni, jota en ikinä kai olisi omasta aloitteestani saanut aikaiseksi, jälkeen olen huomannut, että itseään kannattaa kuunella. Jos tulee tunne, että täsllaistäkö tämä sitten on, on syytä käydä läpi mitä haluaa, myös miehen kanssa, ja tehdä sitten päätös jatkamisesta tai erosta. Ero ei ole aina huono asia, voit huomata jälkikäteen, että "se oikea" olikin vielä odottamassa. Tavalliseen arkeen ei kannata tyytyä, jos se tympäisee jatkuvasti. Suhteessa eläessä ei tottumukseltaan aina huonoja asioita huomaa, ja jos huomaa on ne syytä ottaa vakavasti,ettei havadu kymmenien vuosien jälkeen siihen. ettei ole saanut elämältä haluamaansa.