Viime talvi taisi olla elämäni vaikein: olen naimisissa, avioliittoa takana 10 vuotta. Huhtikuussa avioliittomme alkoi olla siinä pisteessä, että jotain oli pakko tehdä. Kotona tuntui seinät kaatuvan päälle, avioliitto tuntui pelkältä kulissilta, olin itse "rakastunut" toiseen mieheen, yhdistävänä tekijänä minun ja mieheni välillä tuntui olevan vain velat ja lapsi....
Keräsin kaiken rohkeuteni ja päätin lähteä yhteisestä kodistamme. Päätös asumuserosta on ollut tähän astisen elämäni vaikein. Päätös oli minun mutta kun sen olin tehnyt, näki puolisoni myö ratkaisun ainoana järkevänä.
Läheiset, tutut ja tuntemattomat kritisoivat ratkaisuani; povasivat asumuseron olevan ensimmäinen iso askel kohti avioeroa. Itse en niin ajatellut: halusin arjen katki, tilanteeseen aikalisän: tiesin että elämä ei voi jatkua sillä tavalla mihin olimme ajautuneet: halusin pääni selväksi, halusin tilaa nähdä metsän puilta, selvittää itselleni: mitkä olivat syitä, mitkä seurauksia jne.
Ensimmäinen kk vuokra-asunnossa oli vaikeaa: tosin heti ensimmäisestä yöstä lähtien tiesin että tein oikean ratkaisun: monen kuukauden tauon jälkeen sain nukuttua, päänsärky loppui, rauhoituin, hymyilin.
Kolmen kuuakuden aikalisän jälkeen palasimme yhteen: aloitimme kuun vaihteessa puhtaalatä pöydältä. Kolmessa kuukaudessa sain pääni selväksi, avioliiton ulkopuolisen suhteen lopetettua. Näin metsän puilta ja tajusin mikä on tärkeää ja mitä arjelta haluan. Myös puolisoni näki arjen uudessa valossa: tajusi kuinka vastuu arjesta oli vuosia ollut minun harteillani ja kuinka epätasaisesti jakaantunut vastuu vähin äänin oli vienyt voimiani jaksaa rakastaa ja kunnioittaa.
En toivo kenellekkään vastaavaa kriisiä, unettomia öitä, ahdistuta, syyllisyyttä jne. Mutta harva parisuhde kriiseiltä välttyy. ja nyt, kokemukseni jälkeen toivonkin, että ihmiset jaksaisivat tukea läheisiään; kannustaa yrittämään ja löytämään keinoja kiivetä kriisien yli. Asumusero oli tosi hyvä ratkaisu meille: olen iloinen että uskalsin muiden kauhisteluista huolimatta ottaasen ison askeleen. Ne muutamat sadat eurot joita operaatioon hukkui eivät tunnu missän verrattuna siihen, että jos olisimme jatkaneet mitään tekemättä, olisi ero ollut aikaa myöten edessä repivänä ja riitaisena ja kummankin elämä, yhteiset varat ja lapsen turvallisuus olisi mennyt palasiksi -panos tuotos suhde oli meidän kohdallamme erittäin onnistunut! uskon nyt seesteisenpään arkeen ja hyvään tulevaisuuteen: vaaleanpunaista rakkautta en edes kaipaa enkä toivo ihmeitä; riittää että jaksan itse kunnioittaa miestäni ja hän minua: että osaamme toistemme syyttelyn sijasta kastoa peiliin ja osaisimme omaksua uusia tapoja toimia ja elää arkea.
Ja jos asumsero olisi johtanut eroon, uskon että erostakin olisi selvitty eheämpänä asumuseron jälkeen kuin että olisi henkisesti tapettu toisemme yhteiseen kotiimme väkinäisen yrittämisen jälkeen...
Rohkeutta ja voimia jokaiselle parisuhteessa elävälle: kivuitta emme selviä mutta haavat voi parantua ja säröt tekevät ihmisestä ja parisuhteestakin elämänmakuisen!
Keräsin kaiken rohkeuteni ja päätin lähteä yhteisestä kodistamme. Päätös asumuserosta on ollut tähän astisen elämäni vaikein. Päätös oli minun mutta kun sen olin tehnyt, näki puolisoni myö ratkaisun ainoana järkevänä.
Läheiset, tutut ja tuntemattomat kritisoivat ratkaisuani; povasivat asumuseron olevan ensimmäinen iso askel kohti avioeroa. Itse en niin ajatellut: halusin arjen katki, tilanteeseen aikalisän: tiesin että elämä ei voi jatkua sillä tavalla mihin olimme ajautuneet: halusin pääni selväksi, halusin tilaa nähdä metsän puilta, selvittää itselleni: mitkä olivat syitä, mitkä seurauksia jne.
Ensimmäinen kk vuokra-asunnossa oli vaikeaa: tosin heti ensimmäisestä yöstä lähtien tiesin että tein oikean ratkaisun: monen kuukauden tauon jälkeen sain nukuttua, päänsärky loppui, rauhoituin, hymyilin.
Kolmen kuuakuden aikalisän jälkeen palasimme yhteen: aloitimme kuun vaihteessa puhtaalatä pöydältä. Kolmessa kuukaudessa sain pääni selväksi, avioliiton ulkopuolisen suhteen lopetettua. Näin metsän puilta ja tajusin mikä on tärkeää ja mitä arjelta haluan. Myös puolisoni näki arjen uudessa valossa: tajusi kuinka vastuu arjesta oli vuosia ollut minun harteillani ja kuinka epätasaisesti jakaantunut vastuu vähin äänin oli vienyt voimiani jaksaa rakastaa ja kunnioittaa.
En toivo kenellekkään vastaavaa kriisiä, unettomia öitä, ahdistuta, syyllisyyttä jne. Mutta harva parisuhde kriiseiltä välttyy. ja nyt, kokemukseni jälkeen toivonkin, että ihmiset jaksaisivat tukea läheisiään; kannustaa yrittämään ja löytämään keinoja kiivetä kriisien yli. Asumusero oli tosi hyvä ratkaisu meille: olen iloinen että uskalsin muiden kauhisteluista huolimatta ottaasen ison askeleen. Ne muutamat sadat eurot joita operaatioon hukkui eivät tunnu missän verrattuna siihen, että jos olisimme jatkaneet mitään tekemättä, olisi ero ollut aikaa myöten edessä repivänä ja riitaisena ja kummankin elämä, yhteiset varat ja lapsen turvallisuus olisi mennyt palasiksi -panos tuotos suhde oli meidän kohdallamme erittäin onnistunut! uskon nyt seesteisenpään arkeen ja hyvään tulevaisuuteen: vaaleanpunaista rakkautta en edes kaipaa enkä toivo ihmeitä; riittää että jaksan itse kunnioittaa miestäni ja hän minua: että osaamme toistemme syyttelyn sijasta kastoa peiliin ja osaisimme omaksua uusia tapoja toimia ja elää arkea.
Ja jos asumsero olisi johtanut eroon, uskon että erostakin olisi selvitty eheämpänä asumuseron jälkeen kuin että olisi henkisesti tapettu toisemme yhteiseen kotiimme väkinäisen yrittämisen jälkeen...
Rohkeutta ja voimia jokaiselle parisuhteessa elävälle: kivuitta emme selviä mutta haavat voi parantua ja säröt tekevät ihmisestä ja parisuhteestakin elämänmakuisen!
Vastaukset 15
Vanhimmat
Juu juu olipa mukava lukea. Onneksi olkoon.
Mies selvittelee päätään, mutta tarvitsen sitä minäkin. Silti tiedän että rakastamme toisiamme mutta tilanne meni meillä aika vaikeaksi. Nyt suhteemme parantunut ja olemme toiveikkaita mutta vielä muutama kuukausi varmaankin tarvitaan.
tuo kirjoitus on kuin oman vaimoni kirjoittama,emme vielä ole asumuserossa,mutta vaimo on pankista jo käynyt lainan puhumassa ,että pystyy maksamaan minut pois,hänelläkin on uusi suhde,ja se kaveri on hänen omin sanoin sanottuna paljon parempi kuin mitä itse olen ollut koko tänä 12vuoden aikana,itse rakastan vaimoani edelleen yhtäpaljon kuin ennenkin ja olen pystynyt antamaan anteeksi hänelle kaikki seikkailunsa,olenkin sanonut hänelle,että hän on vielä tervetullut joskus minun elämääni kunhan saa ajatuksensa selväksi.Toivottavasti niin käy,että pystymme aloittamaan puhtaalta pöydältä.
kun arki tylsii vaimot vamppaa vieraan.
sitten tulee pahapaha olo,seuraavaksi vaimoja ahdistaa ja on päästävä aikalisälle vieraan kanssa.
hienoo kun voi avoimesti selvittää päätä,perheenpääkin tietää ja tukee.
se kiltti perheenpää odottaa iisisti kotona,kokkaa ja vaihtaa vaippaa kun vaimo on unohtamassa arkea/perhettä.
hienoo,pääasia on perheen kasassa pysyminen,vaimokin näkee taas breikin jälkeen arjen ruusunpunaisena.
vaimo voi taas seuraavan kriisin osuessa tehdä jotain vielä räväkämpää.
hienoo.
perheenpäällä on hyvä sietokyky.
Niin: kuka se on kussakin perheessä se PERHEENPÄÄ???? Oma puolisoni on koko sen ajan kun perheessämme on ollut lapsi ollut pois kotoa 100-150 vuorokautta vuodesta: vastuu on aika pitkälti arjen pyörittämisestä ollut allekirjoittaneella. Omalla kohdallani kuvio lähti lipsumaan siitä (hiljalleen, vuosia sitten) että koin olevani olemassa puolisolleni vain siksi, että hän pystyy täysipainoisesti toteuttamaan omia unelmiaan: useaan kertaan kerroin etten voi hyvin ja ettei arkemme vastaa minun haaveitani...Puolisoni mielestä kaikki oli hyvin: niin kauan kun jaksoin hymyillen ottaa hänet vastaan raskalta työreisuilta... kun en enää jaksanut alkoi hänkin voida huonosti. Silti ei osannut vastata huutooni eikä tehdä asioille mitään. Eli elämää tyyliin: se mitä ei lausuta ääneen, sitä ei ole....Koin ettei minua arvostettu, rakastettu jne ja olin altis positiivisille tunteille, avioliiton ulkopuolella. Puolisoni ei tiedä rakastumisestani: ongelmia oli niin paljon jo ihan muutenkin ettei syitä ollut tarve alkaa etsiä avioliittomme ulkopuolelta. Enkä sitä paitsi ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että mieheni olisi ollut 100%:n uskollinen minulle kaikki nämä vuodet?! En halua edes tietää; nyt tilanne on ok, uusi alku näyttää lupaavalta ja voimme notkahduksen ja kriisn jälkeen paremmin kuin vuosiin. Tonkiminen ja toisen epäily ei johda mihinkään kun kumpikin on ollut halukas yrittämään uudelleen.
Täällä palstalla loistaa läpi ihmisten katkeruus: kun omia hommia ei ole osattu tai uskallettu hoitaa, eleteään paskan keskellä eikä voimat riitä tehdä asioilel mitään, kritisoidaan niitä, jotka jotain yrittävät tehdä?! Olisiko mielestäsi ollut parempi ja "rehellisempää" että olisin hakenut eroa ku ei hommat kotona toimi; hajoitan perheen ja särjen kolmen ihmisen sydämen??? Lapsi ainakin nyt säästyi suuremmilta haavoilta: minun ja puolisoni sydämiin sattui kriisin keskellä mutta myös jo sitä ennen. Nyt kaikkin sydän voi varmasti paremmin. Ja lapsikin näki, että jokaisella on oikeus onnelliseen arkeen, jopa äidillä. Ja että arkea voi ravistella ja siihen ei kuole: tarkoituksellisesti ei toista saa loukata eikä satuttaa ja siksi aina ei ole järkevää laukoa kaikkea totuudenmukaisesti. Joistakin asioista on hyvä olla hiljaa jos haluaa vanhan päälle vielä rakentaa.
Olen itsestäni ylpeä että uskalsin tehdä irtioton (puoliso ei jäänyt vaihtaamn vaippoja kotiin: lapsi tuli mukanani ja olen häntä hoitanut myös asumseron aikana 2/3 ajasta... että se siitä...)
Jos jotain opin niin ainakin sen, että aika ja etäisyys auttaa näkemään asioita eri valossa. Ei kannata suin päin tehdä liian isoja ratkaisuja. Toivon voimia jokaiselle.
Myös itselleen kannattaa opetella antamaan anteeksi.
Kumpi ilmestyi suhteeseen ensin,kriisi vai vieras mies?
Tuttavilla järjestys on poikkeuksetta tällainen:
Ensin salasuhde->kriisi.
Kaikkien salasuhteet eivät ole tulleet yleiseen tietoon eron jälkeenkään,mutta tiedän salasuhteen vaikuttaneen niinkin paljon ettei avio/avoelämälle ole jatkomahdollisuutta.Kotona tilanne onnäyttänyt kuin kolmatta ei olisi vaikutteena.
Uskottuna kuulen monenmoista.
Mulla olis paljon meheviä juttuja,valitettavasti en voi jakaa niitä teille en kämuille.
Uskon aika vakaasti että onnelliseen ja hyvään suhteeseen ei kolmas osapuoli pääsen: jos toinen rakastuu, pettää tms on suhteessa ollut tähän tilaa. Kolmatta osapuolta on turha syyttää, syyllinen (jos sellaisia halutaan etsiä)löytyy usenmiten peilistä ja avioliitosta itsestään....
Tiedän nyt itse kokemuksesta että omaa avioliittoa pitää "hoitaa", omista haaveistaan pitää kiinni ja olla terveen ylpeä itsestään, jos ei itse rakasta itseään, ei rakasta kukaan muukaan etkä itsekkään osaa rakastaa toista (jos halvekii itseään eikä koe olevansa riittävä, hyvä, kiva ja rakastettava...)
Yksi elämä: minulle ei riitä, että voi elää avioliitossa, olipa se millainen tahansa. haluan saada ja antaa ja elää rikkaassa parisuhteessa hyvää, elämisen arvoista arkea. Jokainen päivä on arvokas!!!!
jos on pakko etsiä syyllisiä......
Niinpä: usein vaan petetty haluaa ensisijaiseti syyttää kolmatta osapuolta ja sen jälkeen pettänyttä puolisoa. Harva osaa katsoa peiliin...toki pettäjä on aina pettäjä mutta kyllä jokaisessa on syytä kun kolmoisdraama käynnisyy....
Kokemusta on: minä olin suurin syyllinen kolmiodraamassamme (olen naimisissa) mutta kuka nyt sitten on uhri, mielstäni ei kukaan. Avioliittomme oli kurjassa jamassa (ja luulen että puolisollani on myös ollut jotain viritelmiä, en vain niitä halua tonkia, ollutta ja mennyttä) ja kolmas osapuoli tiesi tasan tarkkaan että olen naimissa enkä vapaata riistaa, joten tiesi mihin leikkiin ryhtyi....
Syyllisiä on sitä paitsi aika turha etsiä, energia kannattaisi suunnata siihen, miten tilanne saadaan korjattua, pelastettua mitä pelastettvissa on; avioliitto, mielenterveys, lasten lapsuus tms.
Onneksi olkoon ja kiitos lohduttavasta viestistä. Olen ollut saman miehen kanssa yhdessä kohta 18 vuotta ja meillä on neljä yhteistä lasta. Vuodet ovat olleet ok, mutta minua on kalvanut puolisoni tunteettomuus. Varmasti olen itse ollut myös monella tapaa huono kumppani, vaikka olenkin arkea pyörittänyt ja luonut sivussa uraa. Olemme erilaisista lähtökohdista ja tunne-elämämme ovat kuin yö ja päivä. Mieheni on itse rauhallisuus ja minä olen kuin polttava tuli. En syytä puolisoani, mutta mittani on täynnä. Ensin oli kriisi, sitten tapasin ihmeellisen eronneen miehen, joka oli tuttu jo nuoruudesta. Jalat meni alta, järki ja työkykykin katosi( ei nyt sentään) siinä huumassa. Nyt olen hankkimassa omaa asuntoa, vaikka tuo ihmeellinen mies ei olekaan elämässäni. Haluan rauhassa kelata asioita,sillä jos en lähde tästä huushollista ( lapsia lähtee mukaan), kaikki voivat huonosti eikä tätä pahaa ilmaa saa poikki millään. Aion hankkia asunnon ja katsella suuntaa rauhassa. Saanko sydämeni huudon ihmeellisen miehen suuntaan vaimenemaan, sitä toivon. Toivon, että ehkä voisimme palata yhteen ja jatkaa onnellisena perheenä. Olemme sopineet asiasta mieheni kanssa, vaikka hän ei haluakaan eroa. Mutta ei hän sitä oikein vastustakaan.Luottamus on mennyt ja sitä ei voi helposti korjata. Toivon, että olisin joskus samassa tilanteessa kuin Sinä!Tai sitten olen yksin ja siinäkin vaihtoehdossa perhehelvetti loppuu. Tässä tilanteessa on kaikilla paha olla. Ottaa vaan aivoon se, että edessä on valtava määrä selityksiä ulkopuolisille.Kaikkea hyvää Sinulle!
Luulen teitäväni miltä sinusta tuntuu...
Lohduksi: pelkäät muiden, ulkopuolisten reaktiota: niin pelkäsin minäkin. Mutta yllätyksekseni ihmiset olivat aikalailla hiljaa, koko kuvio (muuttoni kotoa) tuli kai yllätyksenä vähän kaikille. Muutaman tylyn (nyt ajattelen katkeran / kateellisen...) kommentin sain tyyliin; olet kiittämätön, sulla on NIIN kiltti, hyvä mies jne. Sanoin että ole hyvä ja elä sen kanssa jos se kerran on NIIN kiltti.....
Suurimmalla osalla ihmisiä on ihan tarpeeksi omassa elämässä. Ja moni liitto näyttää eheältä mutta on todellisuudess aihan muuta. Kun itse avasin suuni ja kerroin kuinka huonosti voin, moni tuki ja lohdutti ja rohkaisi. Ja omasta päättäväisyydetsä sai kummasti voimaa.
Omakin rakkauteni (siis mies johon rakastuin) oli (on...) ihmeellinen: "soul mate"... Jos olisin vapaa ja minulla ei olisi lasta jne olisin hypännyt suureen tuntemattomaan ja elänyt tunteideni mukaan. Mutta: nyt oli liian paljon pelissä ja päätin ottaa järjen käteen. Yksin ollessa, uusissa neliöissä oli helpompaa kelata asioita ja nähdä metsä puilta.
En kadu mitään; elämä on tällaista. Minulla on ollut ihania hetkiä toisen miehen kanssa, ne on nyt muistoja ja elän niiden kasssa. "Rakastajani" syän särkyi mutta sekin on elämää. Olemme ystäviä, näemme töiden merkeissä melko usein ja opettelemme hilitsemään tunteemme, puolin ja toisin.
Itselleni olen opetellut antamaan anteeksi ja olen tajunnut että se on välttämätöntä jotta pystyy elämään tätä elämää.
Toivon sulle kaikkea hyvää ja VOIMIA!!!! Et ole yksin. ja muista: elämä kantaa, olen siitä hyvä esimerkki!
Jeesus Kristus! Piti lukea säie toiseenkin kertaan, ettei ollut omasta elämästäni. Ei ollut, mutta niin paljon samaa.
Siispä kysyn: Uskotko, että havaitsit kaikki ne asiat jotka aiheuttivat sinulle pahan olon? Mitä toivoisit mieheltäsi, jotta tuntisit olevasi arvostettu ja rakastettu kotona? Miten pääset/pääsit aidosti keskustelemaan miehesi kanssa?
Pahoittelne että kommentti viipyi, on ollut kiirettä....
Niin; uskon että oma kuvioni on NIIN tuttu monelle, useimmat ehkä haaveilevat irtiotosta, osa jopa uskaltaa siihen ryhtyä ja samoja ajatuksia jaetaan kaikki tyynni.....
Silloin kun tein lopullisen päätöksen asumuserosta, en enää rehellisetsi tiennyt mikä on syytö ja mikä seurausta. Tuntui että seinät kaatuvat päälleni ja kotona oli helvettiä olla. Siinä vaiheessa loppujen lopuksi oli ihan sama mitä mieheni teki tai jätti tekemättä. Omat tunteeni oli aivan solmussa ja sekaisin...
Kun sain etäisyyttä asioihin, muutettuani omaan asuntoon, aloin ymmärtää mistä kenkä ns puristi. Meillä taustalla tilanne, jossa vahvana naisena (määrätietoinen, koulutettu, urasuuntautunut, itsevarma...) olin joutunut mieheni työn vuoksi nielemään monia minulle tärkeitä asioita ja sopeutumaan "ruotuun" johon en ehkä oikeasti oma-aloitteisesti olisi asettunut. Vuosien saatossa elämä, joka ei vastannut omia unelmiani ei enää tyydyttänyt. En vain saanut suutani oikealla tavalla auki. Meillä on talous kunnossa, on työpaikat, terveyttä jne, elämme keskiluokkaista idylliä, se ei vaan riittänyt. Nyt uskallan sanoa mikä on minulle tärkeää ja mikä ei.
Paha oloni alkoi kasvaa hiljalleen tukahdutetuista unelmistani. Ne asiat, joihin mieheni minussa rakastui, olivat jääneet arjen jalkoihin ja vähitellen huomasin, että mieheni kohteli minua huonosti: sanoi rumasti muiden kuullen, loukkasi minua arvostelemalla asioita jotka ovat minulle tärkeitä, vaati ja otti vastaan mutta ei antanut.....Arki kaatui hiljalleen, mieheni työn vuoksi (kotoa posi todella paljon, yli 100 vrk/vuosi)niskoilleni. ja kun mieheni oli kotona en osanut enää luovuttaa vastuuta hänelle, en edes osaa siitä. Hiljalleen aloin nauttia siitä, että ulkopuoliset esim töissä ihailivat minua, tehokkuuttani, huumorintajuani, älykkyyttäni jne. Ja kun kotona ko piireet eivät saaneet mieheni ihalua, päinvastoin, arvostelua osakseen, aloin hehkuttaa ääneen kuinka joku muu oli kehunut minua kivaksi, seksikkääksi jne. Kierre oli valmis. Eikä meistä kumpikaan osannut katkaista sitä. Mieheni tietää että en ole ns äiti ihminen, en rakasta ruoanlaittoa, en tee käsitöitä, en juuokse sienimetsässä enkä haaveile useasta lapsesta jne ja hiljalleen hän alkoi hehkuttaa ko piireiden tärkeyttä jne. Tavallaan saadakseen oloni huonoksi, itseni arvottomaksi jne. Itse istun mielelläni punaviinilasin ääressä, keskustelen tuntitolkulla lähes mistä vain, nautin kauniista asioista, musiikista jne. Ja silloin joskus, mieheni mielestä oli ihana kun kanssani saattoi jutella läpi yön ja kuinka osasin kinata ja pitää pääni jne. Aloimme hiljalleen ääneen ihailla piirteitä joita ei toisistamme löydetty... katkeruus alkoi nostaa päätään ja aloin itse etsiä rakkautta ja kunnioitusta muualta: ja sitä löytyi ihmisen taholta jonka olen tuntenut vuosia ja jonka tiesin aina pitäneen minusta. Rakkaus oli balsamia särkyneelle sielulle ja särkyneille unelmille.
Keskusteluyhteys aukesi kun saimme etäisyyttä. Eka kk erossa oli riitaisa ja silloin sattui kummankin sydämeen. Hiljalleen kumpikin aloimme nähdä metsän puilta. Kävin meiheni luona kylässä (omassa kodissani, heh), juttelimme ilman paineita; yöksi menen omaan asuntoon. Teimme sopimuksen että minun asuntoni on ns "vittuilu" vapaa alue, eli siellä ei minua loukata jne. Sinne saan mennä turvaan ja siellä saan olla ylpeä itsestäni. Koska minä tein päätöksen asumuserosta ja koska minulla oli huonompi olo, otin oikeudekseni myös vaatia tilaa ja mahdolisuuksia eheytyä jne. Mieheni sai ko asioihin mahdollisuuden siinä sivussa -sai tilaa miettiä ja olla ja katsoa arkea eri vinkkelistä.
Arvostus ja rakkaus on vaikeita asioita. Mieheni ehkä tajusi, että arki on aika kovaa: että sen alle jää aika helposti. Tajusi että minun elämäni on ihan yhtä arvokas kuin hänen. Ja että me emme muutu: olemme samoja ihmisiä samoine unelminemme kuin 10 vuotta sitten......
Ja vinkiksi: kaikkea sattunutta ja tapahtunutta ei kannata alkaa tonkimaan. Kannattaa ehkä kiinnittää huomio olevaan ja tulevaan. En esim ole kertonut ulkopuolisesta suhteesta enkä koe siitä olevan hyötyä kenellekkään.
Tsemppiä! Ja voimia.
Kiitos vastauksestasi. Kerään asioita, jos vaikka huomaisit jotain kommentoitavaa.
Lienee niin, että urani (7v 12:sta muuta kuin porvarillista elämää) ja poikamiestapojeni takia vaimoni on luopunut unelmistaan, lisäksi kun on anoppi, joka sotkee mukaan kysymyksin jotka vaimoni koki herkkänä ihmisenä äärimmäisen loukkaavina.
Vaimoni toden totta yritti monesti puhua minulle vuosien varrella. Lähetti kirjeitäkin. Luki oppaita kunnes viime jouluna hän sanoi, että hän ei enää jaksa, jos sinä jotain haluat niin itse toimit.
Koko kevään tein perheen eteen mitä ikinä kykenin, vaimooni en saanut yhteyttä. Ajattelin kun jaksan tälläi niin kyllä se siitä. Sanoikin, että perhe-elämä sujuu. No, hänen rakkautensa oli seisovassa suovedessä, samoin kunnioituksensa minuun. Mannerheimin syntymäpäivää seuraavana aamuna tuli taksilla kotiin ja sanoi olleensa kolleegan kanssa hotellissa, koska kolleega oli ollut niin patologisessa humalatilassa ettei olisi yksin selvinnyt eikä mitään luvatonta tapahtunut. Sanoin uskovani ja tottahan se on (mutta vain osatotuus -tiedänpähän vain. Valitettavasti, oma luottamukseni romahti. Käytökseni aiheutti tilanteen eskaloitumisen. Tosin vaimoni ei tiedä, että minä tiedän -liikaa. Oli löytänyt virtaavaa vettä! Runollinen, herkkä, hyväkäytöksinen mies.) Kesäkuu oli helvetti! Eikä heinäkuukaan ollut paljoa viileämpi. Tuolloin tosin vaimoni sanoi, että jatkaa lasten takia.
Mitä ajattelen. Vaimoni yhä edelleen rikki, minun kanssani eletty elämä ja luovuttu rakkaus. Kotona hän ei viihdy (asumme eri kerroksissa, kanssakäyminen minimissä),työssä arvostaminen (alkoi taas, jospa siitä lisää voimaa hänelle) ja lapset pistävät häntä eteenpäin. Mutta, mikäli meidän välit eivät jollain tavoin ratkea niin perheellämme ei ole tulevaisuutta. Vaimoni ei kuitenkaan ole valmis keskustelemaan, ei jaksa? Kun minulla olisi malttia pitää häneen etäisyyttä mutta myös taitoa huomioida ja auttaa häntä. Tätähän ensin etsin.
Toiseksi haluaisin päästä oikeasti kuulemaan ja ymmärtämään mitkä hänen unelmansa ovat, jotta voisin toteuttaa ne. Olen tähän saakka odottanut oikeaa tilaisuutta päästä ratkaisemaan ongelmamme, sitä ei tule jollei sitä tehdä. Ja koen itseni voimattomaksi ymmärtämään mitä vaimoni oikeastaan haluaa elämältään, jotta me voisimme jatkaa yhdessä sellaisena parina kun aloitimme matkamme.