ongelma-anoppi

ei se nyt varmaan ihan noin ole.minulla on anoppi ketä joka helvetin käänteessä ns. vittuilee minulle.kun olemme yhdessä mieheni kanssa niin esittää niin vitun kivaa ja herttaista että.mieheni ei näistä kaikista tiedä mutta yhden kerran täysin loppuun ajautuneena kerroin poru kurkussa tiettyjä asioita.anoppi on saanut kuulla kunniansa muutaman kerran kun olen todella "paukahtanut" ei jaksa kuunnella ja nieleskellä ja jos ja kun tämä päivä tulee kun anoppi rullaattorinsa kanssa kulkee,niin kulkee muuten vanhustentalossa.minä en ota omaan kotiini tuollaista ketä puukottaa selkään aina kun mahdollista.

Lapset ovat aikuisia, joten he itse haluavat päättää asioistaan. Mene omaan nuoruutesi aikaan ja muistele avioliiton alkuaikoja. Mitä silloin toivoit vanhemmiltasi ja appivanhemmiltasi ja miten toiveesi toteutui. Teitkö silloin päätöksiä: "MINÄ en sitten ainakaan...."
Olen aina ajatellut, että kun lähtivät kotoa, ei enää TARVISE huolehtia. He lähtivät, koska olivat siihen kypsät.
Ajattelen käytännön läheisesti, että heidän palkkansa on isompi kuin minun eläkkeeni. Heillä on lastenhoidossa yhteiskunnan tukea, mikä minulta aikanaan puuttui, ja kuitenkin itsekin tulin toimeen ilman rahallista tai muutakaan apua vanhemmilta.
Heidän asuntovelkansa on iso, tietenkin, mutta niin oli meilläkin, meidän ikäisillä, ja silloin maksuaika oli säädetty muutamaan vuoteen. Muistatko?
Niinpä seuraan vain taka-alalla, ja jos apua tarvitaan, olen käytettävissä, mutta en ikinä mene kysymään heidän raha-asioistaan tai toimeentulostaan. Jos matkustelevat, en suinkaan päivittele, millä rahalla tuokin tapahtuu, vaan pyydän lähettämään postikortin.
En ole koskaan puuttunut mihinkään, jollei neuvoja ole nimen omaan kysytty.
Palkkiona on hyväntuuliset yhteenotot, usein vain puhelimella, mutta sitten puhutankin ummet ja lammet, ja olen oikeastaan ihan selvillä heidän elämänmenostaan, sillä eihän ne mitään salaisuuksiakaan ole.
Hyvät välit lapsiin ja lapsenlapsiin on iso asia eläkeläiselle, ja vaalin tätä kyllä mahdollisimman tarkasti. Siihen kuuluu myös, että en kerro muille lapsille minulle uskottuja asioita, enkä ikinä arvostele muille lapsilleni toisten aviopuolisoita.

Olen itse pohtinut mielessäni, että jos anoppi suhtautuu poikaansa holhoavasti, niin hän tulee aika varmasti suhtautumaan myös miniäänsä siten, kuin tämä olisi vain yksi lapsi lisää hänen pesueeseensa. Suhde on vanhempi-lapsi -suhde niin poikaan kuin miniään päin, ei aikuinen-aikuinen -suhde, mihin suuntaan terve ja normaali kasvuprosessi ihmistä mielestäni ohjaa.

Elämä kulkee latujaan ja viisas anoppi "luovuttaa" poikansa miniälle.

Kirkkohäissähän on mahdollisuus siihen, että morsiamen isä luovuttaa tyttärensä sulhaselle. Käytävää kävellään kohti alttaria ja morsiamen isä konkreettisesti saattaa tyttärensä "miehelään". Antaa hänet toiselle miehelle.

Sulhasten äideille tulisi antaa mahdollisuus luovuttaa samalla tavoin poikansa morsiamelle. Äiti kävelee alttaria kohti poikansa kanssa ja samoin seremonioin luovuttaisi poikansa morsiamelle. Antaa hänet toiselle naiselle.

Ehkä se auttaa anoppeja ymmärtämään, että on aika hellittää otetta. Lapsi on aikuinen ja nyt toisen naisen oma.

Toisinaan toivon hartaasti, että oman anoppini anoppi vielä eläisi ja olisi mahdollisimman huolehtiva ja asioihin puuttuva... Muistaisi miltä se tuntuu!

Ystävättäreni muuten oli avoliitossa muutaman vuoden nykyisen miehensä (mammanpoika, kamala anoppi) kanssa. Naimisiin kuitenkin ko. miehen kanssa halusi ja heidät vihittiin. He olivat niin fiksuja, että kertoivat papille anopin luonteesta ja siitä, että toivovat kahdenkeskistä aikaa ja omaa elämää enemmän. Ja tiedättekö mitä? Pappi otti asian esille hienotunteisesti vihkipuheessa. Hän suuntasi osan puheesta suoraan anopille tyyliin: Mies erotkoon äidistään... Olisitte nähdeet anopin ilmeen!!!

tarvi mennä. Harmonisessa suhteessa äidillä on aina paikka lapsiensa elämässä, tietenkin. Ja jos osaa antaa sitä toivottua tilaa, on paikka myös lapsien puolisoiden elämässä.

Ongelma on se, että kukin meistä toivoo anopiltaan/lapseltaan/miniältään... eri asioita. Joku toivoo, että tyrkytetään apua ja tuetaan rahallisesti, toinen ei voi sitä sietää. Toinen toivoo lapsenhoitoapua, joku toinen haluaa pitkälle pärjätä yksin. jne.

Herkkää silmää ja korvaa tarvitaankin siihen, että osaa huomata, mitä toinen toivoo ja vastata siihen. Itse en pidä anoppini liiallisesta avun tyrkyttämisestä lapsien hoidossa vaan koen sen "omimisena", enkä pidä siitä, että anoppi ostelee joka viikko tavaroita lapsilleni. Toisaalta mulla meni kauan huomata, että anoppi taas ei tykännyt, kun heillä vieraillessani tarjosin apua pöydän kattamiseen/ruokailun jälkien siivoamiseen/kahvin keittämiseen. Kuvittelin olevani avulias, mutta anoppi ottikin sen emännäntaitojensa aliarvioimisena. No, minä olen oppinut, mutta ikävä kyllä anoppi ei vieläkään...

Mutta takaisin aiheeseen: kyllä sulla on varmasti sija lapsiesi elämässä! Tarkkailet vaan tuntosarvillas, millaista sijaa he sulle tarjoavat ja elät sen mukaisesti! Ja vice versus: lapsesi ja heidän puolisonsa saisivat hiukan herkistyä sun tunteilles ja toiveilles ja toivottavasti siitä välistä löytyy sitten se teidän yhteinen sävel... Mäkään en ole vielä menettänyt toivettani siitä, että oman anoppini kanssa me joskus vielä tajutaan toisiamme... =)

Sinulla on varmasti sija lastesi elämässä: olet aikuisten lasten äiti.

Ihan niin kuin aikaisemminkin, kun lapset olivat eri-ikäisiä, äitinä olemisesi oli erilaista. Oli aika, jona kannoit lapsiasi käsivarsillasi, oli aika kun tuit heitä kädestä pitämällä. Sitten tuli aika tukea myrskyissä ja tuulissa. Nyt on aika tukea sydämellään.

Ongelma on useimmiten se, etteivät äidit tajua, että lapset kasvavat eivätkä tarvitse samanlaista äitiä kuin silloin, kun perustarpeistakin piti huolehtia.

Yhden kirjoittajan ehdottama konkreettinen pojan luovutus morsiamelle on muuten hyvä ajatus, mutta tulee mieleen jotenkin tahdoton poikarassukka, jonka äiti luovuttaa toiselle naiselle, joka alkaa pitää vuorostaan pojasta huolta.

Yksi neuvo sopii yhdelle ja toinen toiselle, kolmannelle ei sovi kummatkaan neuvot ja neljäs ei neuvoja tarvitse. Sellaisia ovat nämä anoppi- ja äitisuhteet. Vielä on siis oppimista. Ei kaikki neuvot sovi kaikille, vaan sinun on kuunneltava lapsiasi ja haettava oikea toimintatapa sieltä. Sellaisia ne lapset usein ovat, millaiseksi heidät on kasvatettu.

Avioliitossa törmäävät aina myös kaksi erilaista perhekulttuuria. Jotta avioliitto toimii, on uuden perheen hyväksyttävä jotakin molempien perhekulttuureista (= kasvatus, tavat ja ajattelumallit lapsuudenkodissa) ja hylättävä jotakin. Näin parisuhde muotoutuu ja perheestä tulee omanlaisensa. Olisi väärin vaatia, että pojan puoliso omaksuu teidän perhekulttuurinne ja hylkää kokonaan omansa. Siitä saattaa syntyä ristiriitoja appivanhempien välille. Poikasi ehkä mielellään hakisi ruokakassin ja vähän rahaa sinulta, mutta miniälle on opetettu tulemaan omillaan toimeen. Poikasi ei ehkä ole säästäväinen, vaan laittaa viimosetkin pennoset huolettomasti menemään, mutta miniäsi säästää pahankin päivän varalle.

Näin sitä sitten törmäillään ja haetaan omalle elämälle suuntaa ja selviytymistapaa. Anna sinä lapsillesi ja heidän perheilleen vain tilaa hakea sitä. Se teidänkin perhekulttuurinne mahtuu hyvin kuvaan, jos sitä ei liikaa tyrkytetä.

Äitinä olemiseesi mikään ei kuitenkaan vaikuta. Ole sinä lapsellesi äiti. Miniäsi on lapsellesi vaimo. Rooleissa ei yleensä ole sekaantumisen vaaraa, mutta joskus anopit olettavat, että miniä toimiikin äitini, ja sitten harmittaa, kun miniä ei teekään niin kuin olit itse tottunut tekemään.

Kuunnelkaa ja puhukaa, vain siten voi oppia ja opettaa.

No, äläpä ota liikaa syyllisyyksiä itsellesi. Yleensä ongelmallisella anopilla on vastapuolena ongelmaminiä.
Enemmän on kyse vuorovaikutuksesta. Nuori polvi on harjaantumaton ottamaan toista yksilöä huomioon. Tämän ajan henkeen kuuluu oman edun tavoittelu, oman itsensä esille tuonti. Vaatimattomuus ja nöyryys eivät ole hyveitä.
Kaikki ne vaikuttavat siihen, miten puolison äiti koetaan.
Nykyisenä yltiöyksilöllisyyden aikana heitetään lähipiiristä mummot, vaarit, anopit ja muu suku.
Sitten painiskellaan sosiaalisen verkon puutteessa, ei löydetä sairaalle lapselle hoitajaa ym.
Sosiaalinen kanssakäyminen on köyhtynyt sitä mukaa kuin aineellinen rikkaus on kasvanut.
Tämä kulttuuri sietää huonosti vanhenevaa naista.
Sanoisin yleisesti, että meillä vanhoille naisille ei ole tilausta!