Avovaimo rupesi käyttämään cipralexiä tms. paniikkihäiriöön ja masennukseen, niihin aikoihin kun ruvettiin seurustelemaan päälle kolme vuotta sitten. Lyhyen alkuinnostuksen jälkeen pääosin lääkkeet veivät häneltä halun seksiin. Selkeä muutos huonompaan tapahtui myös silloin kun hän rupesi käymään baarissakin pikkuisen liian usein. Tuntui pahalta, kun itse halusin häntä päivittäin. Tuolloin en aina jaksanut olla tukena, ja syyllistin häntä. Nainenkin käytti seksiä aseena humalaisissa riidoissa ja jopa vallan välineenä. Hiukan ennen yhteenmuuttoa myös petti minua - samana päivänä kun itse unelmoin yhteisestä tulevaisuudesta rakkaani kanssa.
Muutettiin kuitenkin yhteen, naisen työpaikkakunnalle ja voi, kuinka sekin kevät oli riitaisa. Puoli vuotta pidin ikäänkuin puoliani ja taistelin vastaan. Nainen sai minutkin melkein uskomaan, että vain minä olin riitojen takana ja meidän suhteessa se ainoa riidanhaluinen. Omiin seurassa nimittelyihinsä ja purkauksiin oli kuulemma aina joku pätevä syy. Milloin olin rasittava kontrollifriikki (kun pyysin ilmoittamaan, jos menee suoraan töistä baariin), milloin olin mustasukkainen (kun valitin hänen pilkanneen minua tuntemattomille miehille), milloin ilkeä (jos sanoin sopivassa tilanteessa hänelle samoin kun hän oli minulle sanonut edellisellä viikolla). Jos hän raivosi minulle perusteellisesti, niin, että olin kuukauden poissa tolaltani - sehän oli ollut minulle vain oikein.
Vikaahan minussakin välillä toki oli, joten vähensin omankin alkoholinkäytön hyvin vähästä erittäin harvinaiseen. Välttääkseni riitoja ja ollakseni mallina. Lakkasin lähtemästä enää mukaan riitoihin paitsi joskus hyvin harvoin, jos pitkän huutamisen ja silmittömän haukkumisen jälkeen meni pinna. Yleensä en vain enää ottanut häntä todesta. Masennuin pahastikin, mutta tietyllä tapaa stoalaisena tyyppinä olen sitä nyt kantanut lähinnä sisälläni ja yrittänyt hiljakseen suoriutua. Haluaisin kyllä psykiatrista apua, mutta en lääkitystä. Tätä ei kunnan terveydenhuolto myöntänyt, kun kuulemma "pitäisi olla psykoosissa kun on kerta sellaiset jonot täällä meillä niih". Noh, ehkäpä joskus saan sitten sellaisen psykoosin ja pääsen juttusille ja saan ihkaoman leukalapun.
Tämä pari vuotta jatkunut yksipuolinen haluttomuus (seksiä 1-2 krt kahdessa kuukaudessa) ja naisen humalainen riitaisuus ja kaiken sekoilun kestäminen aiheuttivat sitten minussa viime syksynä täydellisen haluttomuuden. Pelkästään ja vain häntä kohtaan, tietysti pohdin mm. pettämisen mahdollisuutta tämän tästä. Mutta periaatteessa kunnian miehenä en sellaista tee, flirttailin joskus vain - sitä kautta sai sentään pientä helpotusta kovin heikentyneeseen seksuaaliseen itsetuntoon. Oli olemassa edes joitain naisia, joiden mielestä olisin ainakin teoriassa mahdollinen sänkykumppani.
Niin, nyt meillä ei ole ollut seksiä viime alkusyksyn jälkeen. Tämä otti avoa kovasti päähän, keväällä varsinkin raivosi, syyllisti ja uhkaili erolla ja pettämisellä. Kun nyt häntä olisi haluttanut! Aamulla ei mitään muistettu ja pyydeltiin anteeksi. Ei hellää sanaa eikä yritystä minun lämmittämiseksi - palkkää itkua, huutoa ja hammasten kiristelyä olivat nämä hänen aloitteensa. Eteenpäin päästiin pikkuhiljaa sillä tavoin, että annoin hänen raivota ja seuraavana päivänä otin hänet tilille. Keskikeväällä olinkin sitten kypsä ja ilmoitin haluavani erota ja kyllästyneeni kaiken paskan sietämiseen. Nainen kunnostautui ja rauhoittui verrattain nopeasti, ja meillä meneekin nykyään hiukan paremmin. En vain enää luota häneen niin paljon, että voisin sanoa puhtaasti rakastavani häntä - vaikka näin usein sanonkin. Tai ehken niin kovin usein enää. Rakkauden ja välittämisen seassa tunnen lisäksi pelkoa, vihaa, vierautta, huolta hänestä ja itsestäni. Koska opin itsesuojelukeinona olemaan ottamatta hänen raivoamisensa todesta, en voi ottaa häntä kovin tosissaan missään tilanteessa. Välillä, pitkälle naiseni ansiosta, en uskaltanut katsoa edes peiliin kun pelkäsin näkeväni hirviön. Hämmästyin usein, kun sieltä katsoi takaisin terveen ja järkevän näköinen tyyppi. Olisi kai ollut sama, jos naiseni olisi ajoittain mätkinyt minua halolla.
Hän on periaatteessa hyvä ihminen, mutta vain lipsunut pahasti raiteiltaan. Hänellä on pelkojen ja mielenterveysongelmien lisäksi melkoisen huono itsetunto, joten keskustelut eivät vie kovin pitkälle - olipa avaus sitten hänen tai minun. Onneksi olen jostain näiden myrskyjen välistä onnistunut löytämään osan omasta vahvasta itsestäni ja saamaan takaisin joitakin entisiä hyviä piirteitäni. Olen myös oppinut erottamaan todella sen, mikä parisuhteessa on oikein ja väärin. Ja kun aina en ole jaksanut käsitellä todellisuutta, olen oppinut todella hyväksi joissain tietokonepeleissä.
Missään vaiheessa en ole kuitenkaan luovuttanut täysin. En oikeuksistani, en suhteesta enkä itsestäni. Vaikka nyt tunnelin päässä paistaa hiukan valoa, olen kuitenkin hyvin, hyvin väsynyt ja epäuskoinen yhteiseen tulevaisuuteen. Koska haavoja tuli paljon ja tasaisen tappavaan tahtiin eivät ne ole ehtineet kunnolla parantua. Kesäkuun lepäsin lähinnä erossa hänestä, sitten olen pohtinut eroamisen mahdollisuutta kunnolla. Kuin myös muita parisuhdekoukeroita. Vaikka ero tuntuu välillä loistavalta ajatukselta, ajattelin elää vielä vähän aikaa päivä kerrallaan. Ero tässä tilanteessa voisi jättää kovempiakin jälkiä ja kysymyksiä pitkäksi aikaa.
Miksen eronnut aikaisemmin? Rakkauden, sitoumuksen, velvollisuudentunteen, hyvien päivien jne. vuoksi. Sitten kun masennuin, ajattelin, että sama miten sen ajan viettää, kaikki on perseestä kuitenkin - joskus aiemmin meni pari vuotta masennuksessa. Sain myös naiseltani tukea, rakkautta ja ymmärrystä. Joskus hän on piristänyt minua kovastikin, hänellä on hyvä huumorintaju.
Nykyään, kun alan jollain lailla nousta tästä masennuksesta ja suhde tuntuu rauhoittuneen, eniten harmittaa ehkä se, etten oikein voi naiselle sanoa sitä miltä tuntuu. Etten saa häntä tuntemaan näitä tunteita, mitä minä joudun hänen takiaan käymään läpi.
Tämä kaikki täytyy jättää taakse jos aikoo aloittaa puhtaalta pöydältä.
Mutta on monta asiaa, mitä tästä lähtien en tule kertaakaan sietämään. Ero on hyvin, hyvin lähellä ja valmiiksi pohjustettu.
Muutettiin kuitenkin yhteen, naisen työpaikkakunnalle ja voi, kuinka sekin kevät oli riitaisa. Puoli vuotta pidin ikäänkuin puoliani ja taistelin vastaan. Nainen sai minutkin melkein uskomaan, että vain minä olin riitojen takana ja meidän suhteessa se ainoa riidanhaluinen. Omiin seurassa nimittelyihinsä ja purkauksiin oli kuulemma aina joku pätevä syy. Milloin olin rasittava kontrollifriikki (kun pyysin ilmoittamaan, jos menee suoraan töistä baariin), milloin olin mustasukkainen (kun valitin hänen pilkanneen minua tuntemattomille miehille), milloin ilkeä (jos sanoin sopivassa tilanteessa hänelle samoin kun hän oli minulle sanonut edellisellä viikolla). Jos hän raivosi minulle perusteellisesti, niin, että olin kuukauden poissa tolaltani - sehän oli ollut minulle vain oikein.
Vikaahan minussakin välillä toki oli, joten vähensin omankin alkoholinkäytön hyvin vähästä erittäin harvinaiseen. Välttääkseni riitoja ja ollakseni mallina. Lakkasin lähtemästä enää mukaan riitoihin paitsi joskus hyvin harvoin, jos pitkän huutamisen ja silmittömän haukkumisen jälkeen meni pinna. Yleensä en vain enää ottanut häntä todesta. Masennuin pahastikin, mutta tietyllä tapaa stoalaisena tyyppinä olen sitä nyt kantanut lähinnä sisälläni ja yrittänyt hiljakseen suoriutua. Haluaisin kyllä psykiatrista apua, mutta en lääkitystä. Tätä ei kunnan terveydenhuolto myöntänyt, kun kuulemma "pitäisi olla psykoosissa kun on kerta sellaiset jonot täällä meillä niih". Noh, ehkäpä joskus saan sitten sellaisen psykoosin ja pääsen juttusille ja saan ihkaoman leukalapun.
Tämä pari vuotta jatkunut yksipuolinen haluttomuus (seksiä 1-2 krt kahdessa kuukaudessa) ja naisen humalainen riitaisuus ja kaiken sekoilun kestäminen aiheuttivat sitten minussa viime syksynä täydellisen haluttomuuden. Pelkästään ja vain häntä kohtaan, tietysti pohdin mm. pettämisen mahdollisuutta tämän tästä. Mutta periaatteessa kunnian miehenä en sellaista tee, flirttailin joskus vain - sitä kautta sai sentään pientä helpotusta kovin heikentyneeseen seksuaaliseen itsetuntoon. Oli olemassa edes joitain naisia, joiden mielestä olisin ainakin teoriassa mahdollinen sänkykumppani.
Niin, nyt meillä ei ole ollut seksiä viime alkusyksyn jälkeen. Tämä otti avoa kovasti päähän, keväällä varsinkin raivosi, syyllisti ja uhkaili erolla ja pettämisellä. Kun nyt häntä olisi haluttanut! Aamulla ei mitään muistettu ja pyydeltiin anteeksi. Ei hellää sanaa eikä yritystä minun lämmittämiseksi - palkkää itkua, huutoa ja hammasten kiristelyä olivat nämä hänen aloitteensa. Eteenpäin päästiin pikkuhiljaa sillä tavoin, että annoin hänen raivota ja seuraavana päivänä otin hänet tilille. Keskikeväällä olinkin sitten kypsä ja ilmoitin haluavani erota ja kyllästyneeni kaiken paskan sietämiseen. Nainen kunnostautui ja rauhoittui verrattain nopeasti, ja meillä meneekin nykyään hiukan paremmin. En vain enää luota häneen niin paljon, että voisin sanoa puhtaasti rakastavani häntä - vaikka näin usein sanonkin. Tai ehken niin kovin usein enää. Rakkauden ja välittämisen seassa tunnen lisäksi pelkoa, vihaa, vierautta, huolta hänestä ja itsestäni. Koska opin itsesuojelukeinona olemaan ottamatta hänen raivoamisensa todesta, en voi ottaa häntä kovin tosissaan missään tilanteessa. Välillä, pitkälle naiseni ansiosta, en uskaltanut katsoa edes peiliin kun pelkäsin näkeväni hirviön. Hämmästyin usein, kun sieltä katsoi takaisin terveen ja järkevän näköinen tyyppi. Olisi kai ollut sama, jos naiseni olisi ajoittain mätkinyt minua halolla.
Hän on periaatteessa hyvä ihminen, mutta vain lipsunut pahasti raiteiltaan. Hänellä on pelkojen ja mielenterveysongelmien lisäksi melkoisen huono itsetunto, joten keskustelut eivät vie kovin pitkälle - olipa avaus sitten hänen tai minun. Onneksi olen jostain näiden myrskyjen välistä onnistunut löytämään osan omasta vahvasta itsestäni ja saamaan takaisin joitakin entisiä hyviä piirteitäni. Olen myös oppinut erottamaan todella sen, mikä parisuhteessa on oikein ja väärin. Ja kun aina en ole jaksanut käsitellä todellisuutta, olen oppinut todella hyväksi joissain tietokonepeleissä.
Missään vaiheessa en ole kuitenkaan luovuttanut täysin. En oikeuksistani, en suhteesta enkä itsestäni. Vaikka nyt tunnelin päässä paistaa hiukan valoa, olen kuitenkin hyvin, hyvin väsynyt ja epäuskoinen yhteiseen tulevaisuuteen. Koska haavoja tuli paljon ja tasaisen tappavaan tahtiin eivät ne ole ehtineet kunnolla parantua. Kesäkuun lepäsin lähinnä erossa hänestä, sitten olen pohtinut eroamisen mahdollisuutta kunnolla. Kuin myös muita parisuhdekoukeroita. Vaikka ero tuntuu välillä loistavalta ajatukselta, ajattelin elää vielä vähän aikaa päivä kerrallaan. Ero tässä tilanteessa voisi jättää kovempiakin jälkiä ja kysymyksiä pitkäksi aikaa.
Miksen eronnut aikaisemmin? Rakkauden, sitoumuksen, velvollisuudentunteen, hyvien päivien jne. vuoksi. Sitten kun masennuin, ajattelin, että sama miten sen ajan viettää, kaikki on perseestä kuitenkin - joskus aiemmin meni pari vuotta masennuksessa. Sain myös naiseltani tukea, rakkautta ja ymmärrystä. Joskus hän on piristänyt minua kovastikin, hänellä on hyvä huumorintaju.
Nykyään, kun alan jollain lailla nousta tästä masennuksesta ja suhde tuntuu rauhoittuneen, eniten harmittaa ehkä se, etten oikein voi naiselle sanoa sitä miltä tuntuu. Etten saa häntä tuntemaan näitä tunteita, mitä minä joudun hänen takiaan käymään läpi.
Tämä kaikki täytyy jättää taakse jos aikoo aloittaa puhtaalta pöydältä.
Mutta on monta asiaa, mitä tästä lähtien en tule kertaakaan sietämään. Ero on hyvin, hyvin lähellä ja valmiiksi pohjustettu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
rankkaa. En jaksanut lukea koko viestiä, mutta kaikki naiset eivät kärsi mielenterveysongelmista. Viestisi tuli vähän väärää aiheeseen. Kiitos kuitenkin.
..ja tekstisi sai oloni tosi surulliseksi....
jokaisella on tämä yksi elämä.. miksi tehdä siitä
vaikea toisen avulla... ota elämä käteesi..
tai sinun käy samoin kuin avovaimosi.. syöt pillereitä vuodesta toiseen...ja jos ero tulee
ennemmin tai myöhemmin...siirrät pahanolon tunteesi seuraavaan suhteeseen...
tottakai on tunteita...kiintymystä..mutta voittavatko ne oman mielenterveyden..oman elämäsi.....sillä elämä on tässä ja nyt..elämme vain kerran.
Niin, luettuani kirjoituksesi tulin kananlihalle. Siteraan aikaisempaa kirjoittajaa ja sanon vaan että kerranhan täällä eletään.
Parempi mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa. Eikö ole parempi että mielenterveytesi on hyvä ilman puolisoasi? Silloin kannattaa todella erota. Itse koin melkein samaa kuin sinäkin. Erosin 5 v. sitten...parin vuoden jälkeen tapasin uuden, nykyisen puolisoni. Ja elämä on ihanaa...olisinpa vaan aikaisemmin tajunnut sen..
Tsemppiä sinulle!
Itse olen myös kerran jumittunut toimimattomaan suhteeseen. joskin meillä kyse ei ollut kummankaan osapuolen mielenterveysongelmista, vaan minä vain en uskaltanut lähteä vaikka mieli monesti teki. Kun sitten lopulta tein lopullisen päätöksen, eroaminen oli todella vaikeaa. Muutin pois yhteisestä asunnosta, mutta elimme on/off suhteessa kauan. Kun tästä on nyt kulunut muutama vuosi ja olen löytänyt uuden ihanan miehen, kaduttaa etten eronnut aiemmasta miehestäni jo aiemmin vaan tuhlasin aikaani ja pelkäsin turhaan. Parempaa päätöstä en olisi voinut tehdä! Jos Sinä vielä mietit eroa tai haluat vielä yrittää, entäpä jos antaisit naisesi lukea mietteesi tuosta viestistäsi. Tai kirjoita samanlainen kirje, jos et muuten saa ilmaistua tunteitasi. Kyllä sen päätöksen sitten osaa tehdä, kun aika on sopiva..
Pihtarimies:
Meillä on toisaalta vähän sama tilanne kuin teillä,meillä vain mies on se joka ei halua ja itse haluaisin useamman kerran viikossa. Seksiä oli viimeksi ennen joulua,sitten mies masentui ja sai lääkkeet,ja samantien lähti halutkin.Aiemmin seksiä oli noin joka toinen päivä...
Mielessä on kyllä pyörinyt moni asia,mutta rehellisesti sanoen, en ole kertaakaan miettinyt häntä jättäväni. Toivon ja uskon edelleen,että ongelma selviää ajan kanssa ja miehen halut palaa. Itsellä ollut kyllä todella vaikeaa välillä ja monet itkut on itketty ja riidat riidelty tuon asian takia,mutta pettämäänkään en rupea. Ystäville en kehtaa asiasta kertoa,sillä nykään pidän itseäni jo "epäseksikkäänä" miehen haluttomuuden takia. Vaikka ei kai se musta johdu,ennen nykyistä tuntui ainakin ottajia riittävän,enkä noista joista ole juuri muuttunut...
Välillä tuntuu että olisi helpottavaa puhua jonkun kanssa asiasta,mutta mies ei suostu juuri puhumaan...
on sitä suurta rakkautta tai sitten jotain outoa läheisriippuvuutta. Kummallista miten ihmiset jaksavat yrittää vaikka heti suhteen alkumetreillä menee pahemmin kuin puihin. En osaa neuvoa, mutta pakkohan tuotakaan ei olisi jatkaa, tervepäisempiäkin naisia on olemassa.
Meidän avioliitossamme selibaatti on jatkunut mieheni tahdosta jo kohta kolme vuotta, jos tässä voi edes avioliitosta puhua. Jos teillä ei ole lapsia, kehoittaisin eroamaan heti. Meillä on kaksi murrosikäistä lasta ja enkä pysty kestämään sitä ahdistusta mitä eromme heille aiheuttaisi. Poika kuuli joskus riitelymme aikana mieheni erouhkaukset, meni itkien sänkyyn ja sanoi ettei enään millään ole väliä jos te eroatte. Olen ajatellut että jaksan lasten vuoksi vielä muutaman vuoden vaikka tässä monet itkut on itketty.
Minulla on kunnollinen mies ja lapset jo maailmalla. Meillä oli uskomattoman vaikeita vuosia, johtuen hänen työttömyydestä ja minun uupumisesta omassa työssäni. Asioista ei pystytty puhumaan, hän vältti riitelyä vaikenemalla. Itse olen temperamenttinen sanavalmis, mutta en pitkävihainen. Kun asioita kertyi yli sietokykyni, annoin tulla ulos ja hän kuunteli reagoimatta. Tavallaan jouduin antamaan periksi ja tämä tappoi seksihaluni vähitellen täydellisesti. En osaa edes pitää sitä minään vajeena. Elämääni on mahtunut 20-30 vuotiaana mahtavia seksisuhteita, mutta kaikki muu onkin sitten ollut arvotonta. Onnellisuuden vaaka lienee tasapainossa, hyvän ja rehellisen miehen kanssa. Hän kyllä kaipaisi seksiä. Se on hänen asiansa.