Olemme olleet yhdessä kohta kolme vuotta, kihloissa puolivuotta ja muutimme juuri yhteen avomieheni kanssa.
Nämä menneet kolme vuotta ovat kuluneet ns. "olosuhteen pakosta", koska opiskelimme samassa paikassa ja näimme päivittäin. Jotain oli välillämme, mutta tuntuu kuin se olisi hiipunut.
Kun mietin taakse päin, en muista minkään laista syytä siihen, miksi aloimme olemaan yhdessä, aluksi se oli vain seksiä ja sitten vain "jämähdimme" tilanteeseen ja sitä jatkui koska kummallakaan ei ollut varsinaisesti valittamista ja molemmat saimme toisiltaan juuri sen mitä halusimme tai kaipasimme. Rakastan kyllä häntä ja hän sanoo rakastavansa minua, mutta se ei TUNNU enää siltä.
Nyt tilanne on alkanut kauhistuttaa minua. Kotona en tunne olevani enää kotona, koska siellä ei välillä tunnu olevan ketään muuta kuin minä. Siis vaikka mieheni olisikin läsnä, emme puhu mistään, teemme omia asioitamme eri huoneissa ja lähes ainoa yhteinen asia on nukkua samassa sängyssä ja katsoa telkkaria samalta sohvalta. Seksi ei tunnu enää missään ja kaikki on vain... kuollutta. Tylsää. Itse en jaksa enää tilannetta, mutta pelkään päästää irti. Mielessä kummittelee jatkuvasti "entä jos sittenkin...", jospa vielä rakastuisimme "uudestaan". Kipinä on hiipunut olemattomaksi ja minä tylsistyn kuoliaaksi. Puhuminen tuntuu aivan äärettömän raskaalta ja vaikealta...
Mitä itse tekisitte samassa tilanteessa? Koettaisitteko vielä korjailla tilannetta ja jatkaa suhdetta vai ettekö jaksaisi enää edes yrittää? Itse en ole enää varma, mitä tekisin...
Nämä menneet kolme vuotta ovat kuluneet ns. "olosuhteen pakosta", koska opiskelimme samassa paikassa ja näimme päivittäin. Jotain oli välillämme, mutta tuntuu kuin se olisi hiipunut.
Kun mietin taakse päin, en muista minkään laista syytä siihen, miksi aloimme olemaan yhdessä, aluksi se oli vain seksiä ja sitten vain "jämähdimme" tilanteeseen ja sitä jatkui koska kummallakaan ei ollut varsinaisesti valittamista ja molemmat saimme toisiltaan juuri sen mitä halusimme tai kaipasimme. Rakastan kyllä häntä ja hän sanoo rakastavansa minua, mutta se ei TUNNU enää siltä.
Nyt tilanne on alkanut kauhistuttaa minua. Kotona en tunne olevani enää kotona, koska siellä ei välillä tunnu olevan ketään muuta kuin minä. Siis vaikka mieheni olisikin läsnä, emme puhu mistään, teemme omia asioitamme eri huoneissa ja lähes ainoa yhteinen asia on nukkua samassa sängyssä ja katsoa telkkaria samalta sohvalta. Seksi ei tunnu enää missään ja kaikki on vain... kuollutta. Tylsää. Itse en jaksa enää tilannetta, mutta pelkään päästää irti. Mielessä kummittelee jatkuvasti "entä jos sittenkin...", jospa vielä rakastuisimme "uudestaan". Kipinä on hiipunut olemattomaksi ja minä tylsistyn kuoliaaksi. Puhuminen tuntuu aivan äärettömän raskaalta ja vaikealta...
Mitä itse tekisitte samassa tilanteessa? Koettaisitteko vielä korjailla tilannetta ja jatkaa suhdetta vai ettekö jaksaisi enää edes yrittää? Itse en ole enää varma, mitä tekisin...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ehkä olisi paras pitää vähän taukoa. Asua erillään. Tapailla sitten vaikka kerran viikossa. Ystävystyä. Seksi ei ole tärkeintä.
Minulle tulee tuosta mieleen että suhde on käynyt sinulle liian tylsäksi ja vielä tylsemmäksi se tulee käymään, kun katsotte kotona telkkaria. Arki on astunut elämään ja aika paljon sitä arkea elämässä on. Onko kumppani sinulle oikea?
Terve!
Täysin sama tilanne takana, ja vielä vähän päällä...Eli sen sanon, että mieti todella tarkkaan kumppanisi hyviä ja huonoja puolia. Onko hänessä jotain korvaamatonta, mitä tiedät ettet muualta saa ja joka on sinulle todella tärkeää. Se on mietittävä loppuun asti, muuten liitosta ja sen lopettamisesta tulee karmivan raastavaa huopaamista ja suopaamista...
Itselläni viiden ja puolen vuoden suhde kariutui luultavasti lopullisesti tuossa maanantaina... helppoa ei ole ollut. Pettämisiä molemmin puolin, liikaa rakkautta, välinpitämättömyyttä...Mutta rakastan silti kai vieläkin.
Aloitimme seurustelun nuorina alle kaksikymppisinä. Ensimmäisten kahden ja puolen vuoden jälkeen olimme puoli vuotta erossa, koska minusta tuntui, etten rakasta enää ja haluan jotain muuta. Puoli vuotta muita tapailtuani exä tuli kuvioihin ja tuntui mukavan turvalliselta ja tutulta. Palasimme yhteen ja muutimme yhteen. Kaksi vuotta avoliittoa meni kuin siivillä, mutta kyllästymisen tunteet ja jatkuvat epäilyt "onko hän se oikea" olivat kokoajan mielessä... sillä lailla saa hyvänkin suhteen tapettua...
Suhteen eteen pitää kokoajan tehdä töitä. Sitä ei saa luovuttaa. Tulee vaikeita aikoja ja parempia, mutta yhdessä tekemällä niistä päästään yli ja kasvetaan enemmän yhteen... Minusta tuntui ettei tämän miehen kanssa siihen pystytä...voidaan sanoa, että yritin ja pidin toivoa yllä viimeiset puolitoista vuotta...mutta emme päässeet mihkään...
Kesän alussa ajattelin, että miehestä en halua luopua, mutta jotain on tehtävä ja muutin pois yhteisestä asunnostamme. Kesä on mennyt rilluttelun puolelle ja tunteet lakastuivat... viime viikolla petin poikaystävääni ja nyt kerroin...ja nyt hänet lopullisesti menetin... se on varmasti parempi vaihtoehto, mutta sattuu niin paljon... ja kokoajan mietin, mitä jos sittenkin oltais menty naimisiin ja hankittu lapsia... Mutta ei! Pitää uskoa että kaikki menee niinkuin pitää.
Joku viisas sanoi parisuhteesta, että " JOs ei tiedä, silloin jo tietää!". Mutta kuulostele itseäsi pidemmän aikaa...onko suhteeseen tyytymättömyytesi vain yleistä tyytymättömyyttä koko elämääsi. Voiko miehestä eroaminen auttaa sinua eteenpäin... Mutta kuten minä huomasin, niin sitten kun koko muu elämä menee vain suhteesta valittamiseen on aika tehdä joitain peliliikkeitä... Lykkyä tykö. Helppoa tämä ei ole!
Tee tämä ajatusleikki: tulet kotiin. Miestäsi ei näy. Tunnit kuluvat. Ei tule kotiin. Soitat hänen kännykkäänsä, et saa vastausta. Lopulta löydät kirjeen, jossa hän ilmoittaa että on jättänyt sinut. Mitä tekisit, mitä tuntisit, mitä toivoisit tehneesi jotta näin ei olisi käynyt?
tai:
-tee niin pitkä lista kuin ikinä voit kaikista miehesi hyvistä puolista, ja syistä miksi hänestä pidät.
-mieti kaikkia tapoja millä voisit häntä ilahduttaa. toteuta niistä joitakin, muutaman päivän välein.
-istukaa toisianne vastapäätä sängyllä ja katsokaa toisianne silmiin sanomatta mitään vaikka viisi minuuttia joka ilta ennen sänkyyn menoa. keskittykää katsomaan toisianne täysin suvaitsevaisin silmiin. katso miestäsi, miten mahtava tyyppi hän on, ja miten paljon mahdollisuuksia hänessä on.
Ei se elämä sen kummoisemmaksi ikinä muutu, ellet itse tee sitä sellaiseksi. älä etsi oikeaa ihm,i8stä, ole itse sellainen.
aivan ihana viesti!kun luin stiä tajusin että vika onkin minussa eikä kumppanissani.vaikka itseäni ahdistaa tässä parisuhteessa en saisi vierittää syytä kumppanini hartioille. löysin todella uuden tarkoituksen suhteelleemme...
En ole edistynyt...
Työmatkani on pitkä ja sillä aikaa tulee pohdittua asioita paljon. Tänä aamuna herätin mieheni ennen lähtöäni, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olisi tehnyt mieli jäädä vielä kainaloon tuhisemaan, ei nukkumisen vaan tunteen vuoksi.
Hetkiä myöhemmin mietin autossa, että tunne ei kuitenkaan liittynyt olennaisesti mieheeni, vaan haluun olla kosketuksessa johonkin, saada edes hieman hellyyttä ja huomiota.
Samanlaisia tilanteita on ollut useampiakin. olen halunnut esim. rakastella, mutta tulee tunne, etten tahdo tehdä sitä välttämättä oman mieheni kanssa vaan kuka tahansa muukin, josta välitän, "kelpaisi".
Työmatkojeni aikana olen myös mielessäni listannut asioita hänestä, hyviä ja huonoja. Vaikka olen tehnyt sen monta kertaa, on aina jäänyt paha maku suuhun, koska hyviä puolia ei tunnu olevan koskaan riittävästi. En oikeastaan edes muista, miksi olen häneen ihastunut ja pakostakin herää kysymys, olenko edes ihastunut häneen? Olisihan se tuttua ja turvallista jatkaa hänen kanssaan, saada lapsia ja mennä naimisiin, näyttää perheelleni että "osaan sitä minäkin". Mutta eikö tällaisen pitäisi tapahtua rakkaudesta eikä näyttämisen halusta? Nurinkurista...
Ähh... on vain niin miljoona asiaa joita mielessä pyörii mutta olen liian arka sanomaan niitä ääneen hänelle. Eräs ilta heitin puoliksi vitsinä, että onko meidän jutussa hänen mielestään jotain vikaa. Joko hän ei ottanut kysymystä tosissaan tai sitten hänen mielestään suhteemme toimii moitteettomasti, koska hän vastasi, ettei hänen mielestään tässä ei ole vikaa.
Myös eräs asia, joka on pyörinyt mielessä kun mietin, että jättäisin hänet, on ikävä hänen perhettään kohtaan. Mieheni perhe on lähes kaikkea, jota olisin oman lapsuuden perheeni toivonut olevan. En ole tavannut isääni koskaan, eikä hän tahdo tavata minua. Hänellä "ei ole tytärtä" vaikka hän on minut todistanut biologiseksi lapsekseen. Äitini kärsi ymmärtääkseni masennuksesta ollessani leikki-ikäinen. Työttömyys ja rahattomuus oli iso osa pienen yksinhuoltaja perheemme elämää ja hellyyttä ei jaettu kovinkaan suurin määrin saatika usein. Mieheni perhe on suuri, molemmat vanhemmat ovat mielestäni äärettömän mukavia, hauskoja ja viisaita. Pikkusisaret ovat paljolti samanluonteisia kuin minä itse ja veljillä on pilkettä silmäkulmassa. Perheestä huokuu rakastaminen, perheenjäsenet halaavat, nauravat ja itkevät yhdessä ja ihailen sitä kaikkea yhteenkuuluvuutta. Minulle on ns. "luovutettu" oma paikka tästä perheestä. Olen sanonut sen kerran ääneen ystävälleni, ja tiedän sen olevan totta. jos eroaisin miehestäni, minulle tulisi hyvin todennäköisesti suurempi ikävä hänen perhettään kuin häntä itseään. Tästä voi jo lienee todeta helposti, että välimme ovat viilenneet...
Ja kaiken tämän alla pyörii kysymys "Entä jos sittenkin?!"
On tämä ihmisen elämä sitten vaikea... Vai teenkö siitä itse niin vaikeaa?
Asian ja tilanteen pohdinta kaikilta kanteilta on todella tärkeää. Ymmärräthän, että kaikki muuttuu...Itsellä meni asunto, työ, kaveripiiri jne uusiksi. Ihan kaikki! Se on ollut rankkaa. Mutta muista, että elät tätä elämää loppujen lopuksi vain itsellesi. Tärkeintä on, että olet onnellinen. Mutta varmista että sinulle ei ole menossa ns. esim. 30 kriisiä, koska silloin kyseenalaistaa monia juttuja. Niin minulle kävi :(. En tiedä mikä olisi ollut ratkaisu, mutta näin jälkikäteen tuntuu, että ei tämä ero ollut niin tarpeellinen....On rankkaa aloittaa alusta ja kaivata sitä rakasta, jota osaa arvostaa sille kuuluvalla tavalla vasta jälkeenpäin....Valitettavasti. Mutta jos ikävöit enemmän perhettä kuin miestä, niin....Sinä tiedät ratkaisun. Itse kaipaan eniten miestä, yhteisiä asioita, matkoja ja tulevaisuuden unelmia sekä yhteisiä ystäviämme. Mutta muista, että "hyvä" mies ei markkinoilla kauaa pilaannu, niin kävi minun miehelle, jota kovasti ajatukseni selkiydyttyä kaipaan ja mikään ei enää korjaa asioita. Ja että toipumisessa menee yllättävän kauan ja lisäksi itselle ei ainakaan vielä ole tullut mitään kiinnostavaa miekkosta eteen....Kehottaisin puhumaan jollekin luotettavalle ihmisille. Itse avauduin tilanteestamme aivan liian myöhään, mutta tästä kaikesta on onneksi mahdollista oppia asioita ja vaikka paljon olen menettänyt, olen myös saanut niin paljon. Kiitos siitä.
Kerro nyt ihmeessä mihin ratkaisuun päädyit?