Onko teitä muitakin, jotka tunnette elävänne väärän kanssa, mutta ette voi pahoittaa kumppanin mieltä kertomalla totuuden? Olette siis eläneet jopa vuosia yhdessä ja tulleet parhaiksi ystäviksi, hoivaatte ja välitätte, jos toinen on esim. sairas, mutta silti tuo ihminen tuntuu väärältä puolisoksi. Minä elin tällaisessa suhteessa pitkään, enkä vain voinnut yhtäkkiä romahduttaa hyvää uskovan tyttöystävän elämää. Tiedän, kuinka väärin oli pitkittää tätä, mutta ei sitä oikealta tuntuvaa hetkeä kertoa vain tullut. Pelottihan siinä omankin elämän romahdus, koska oli niin tottunut toisen läsnäoloon. Mutta onkohan tällainen "kieroutunut" välittäminen kovinkin yleistä? Luulisi ettei mikään aikuisten ero syntyisi mistään mielijohteestakaan. Eli ainakin toinen on miettinyt eroamista sisällään jo pitkään. Asiasta on oman kokemukseni mukaan myös hyvin vaikea puhua kellekään, sillä pelottaa jos ei pystykään eroamaan melko pian, niin millaisena hirviönä kaverit sitten alkavat pitää. Outoja juttuja, mutta siksi haluankin tietää olenko yksin.
Niin, ja luulen että lapsen tekemisen ajattelu on hyvä mittari sille, jos sittenkään elää oikean kanssa. Jos asian ajattelu saa innostumaan, niin kaikki on hyvin. Mutta jos ajatus tökkii, niin silloin ei halua sitoutua loppuiäksi jonkun kanssa.
Niin, ja luulen että lapsen tekemisen ajattelu on hyvä mittari sille, jos sittenkään elää oikean kanssa. Jos asian ajattelu saa innostumaan, niin kaikki on hyvin. Mutta jos ajatus tökkii, niin silloin ei halua sitoutua loppuiäksi jonkun kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tutultahan tuo kuulostaa. Minäkin haudoin vuosia aikaisemmassa suhteessani. Lopulta täytyi tehdä valinta. Koska tiesin, että tulen aina kaipaamaan jotain, tiesin etten koskaan olisi onnellinen. Ajattelin asiaa myös niin, että ero on väistämätön tuossa tilanteessa. Mitä aikaisemmin eroaisimme, sitä aikaisemmin päästäisin tyttöystäväni etsimään itselleen sitä oikeaa. Ja olisin itsekin vapaa etsimään ihmistä, jonka kanssa olisin onnellinen.
Ero kannatti :) Nykyään olen uudessa suhteessa ja olen onnellinen.
Itse erosin 7 kk sitten 12-vuotisesta suhteestani. Olin pari viimeistä vuotta pohtinut syitä, miksi riipuin siinä suhteessa ja viime metreillä käsitin, että olen siinä täysin vääristä syistä. Syitä oli mm. se, etten halunnut tunnustaa "epäonnistuneeni" suhteessa, en halunnut jäädä yksin, enkä halunnut loukata toista osapuolta.
Meistä oli ex-puolisoni kanssa tullut enemmän kavereita kuin rakastavaisia ja kavereita olemme vieläkin. Hän otti eron raskaasti, mutta hyvin nopeasti nousi takaisin jaloilleen. Keskusteltuamme jälkeenpäin on hänkin todennut, että suhteessamme oli viimeinen vuosi yhtä helvettiä..
Nyt me molemmat elämme omia elämiämme, mutta meillä on ja aina tulee olemaan yhteinen historia niiden vuosien ajalta, jolloin yhdessä elimme. Voimia sinulle.
Mitä tarkoita tuolla enemmän kavereita kun rakastavaisia? Siis anna joitakin käytännön esimerkkejä.
Kyllähän se ero lopulta tuli, mutta valitettavasti kolmannen avustamana. Olo on vielä vuoden jälkeenkin pahempi kuin murhaa katuvalla! Mutta olen usein verrannut rakkautta paskahätään - kun se tulee, niin sille ei voi mitään! Kävi vain niin, että löysin sielun jota olin aina etsinyt. Mitään fyyssistä pettämistä ei ollut, koska sellaisia tapahtumia pystyy ohjaamaan tietoisesti, jos haluaa. Mutta tälle henkiselle, eli rakastumiselle onkin pahempi panna kapuloita rattaisiin. Ja varsinkin jos ei pysty torjumaan sitä ajattelemalla miten onnellisessa suhteessa elää muutenkin. -Ruoho ei aidan takana ole vihreämpää, mutta jos omat on syöty, niin mites sitten?...
Noh, tämän uudenkin pelästyessä syntynyttä hässäkkää, jäinkin sitten kokonaan ilman. Aika raskasta on ollut tämä vuosi, kun haikailee, katuu, syyttää itseään, ikävöi molempia, yms. Mutta minusta on aivan oikein saada vähän selkäänsä itsekin, sillä olisihan ollut tavattoman väärin aloittaa uusi onnellinen elämä, kun eksällä on suru päällä!
Ja tänä päivänä alkaa asiat olla taas järjestymään päin. Eksänikin on nykyään samaa mieltä, että ero oli parhaaksi. Ja hän on myös ymmärtänyt, että välittämiseni oli aitoa enkä tahallani huijannut häntä. Ja ollaan myös puolisovittu niin, että kun molemmilla on uusi, niin sitten voitaisiin taas tavata ja viettää aikaa kaikki yhdessä :) Myös tämän "uuden" kanssa on ystävyys syvenemään päin :) Taitaapi silti olla niin, ettei meistä paria tule kuitenkaan koskaan. Voihan sitä silti laihassakin toivossa elää - sano lapamato!
tajuta jossain vaiheessa, että on tullut tehtyä väärä valinta, jossa jo oma henkikin on kyseessä, kun roikkuu väärässä kiinni. Sitten on vihainen itselleen ja sille toiselle kun ero tulee. On ollut joku pakko onnistua ihmissuhteessa, koska menestystä ei ole tullut muuta kautta.
en nyt jaksa pitkiä juttuja kirjoittaa, mutta myös minä olen suhteessa jossa olen jo pitkään miettinyt, että tämä ei sittenkään ole se oikea.. välitän kyllä avomiehestäni, hän on ollut mulle hirveän tärkeä, mm. kun sairastelin. mut en tiedä haluanko mennä hänen kanssaan naimisiin.. vai onko tämä vain sitä ettemme halua myöntää epäonnistuneemme.. toivottavasti löytyy jostain rohkeutta ratkaista tämä tilanne, ja rohkeutta muille samassa tilanteessa oleville..
Olin jo jättämässä avomiestäni ja miettinyt valmiiksi, että etsin itselleni oman asunnon ja miten pärjään jne. Takana oli toki muitakin syitä kuin pelkkä "kyllästyminen" tai väärältä tuntuminen. Mieheni kuitenkin puhui minut ympäri ja vakuutteli asioiden muuttumisella.. miksi hölmönä lankesin tähän ansaan.. nyt tuntuu entistä vaikeammalta lähteä. Lähtemässä olen sillä mietin asiaa päivittäin, eikä sillä suhdetta ainakaan korjata. Seksiä en voisi kuvitellakaan mieheni kanssa enää. En vain tahdo loukata toista :( Voi miksi minulle ei annettu voimaa tehdä sitä ratkaisua kun siihen oli mahdollisuus, MIKSI?
nimim. Tyhmästä päästä kärsii koko.. minä
loukkaat jo tolla pihtaamisellas...